Teksti: Kimmo Leino
”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13:13.) Mielestäni tähän jakeeseen kiteytyy olennaisin kristillisen elämän perusta.
Usko itsessään on eräs voimakkaimmista elämää säilyttävistä voimista. Mutta kristillinen usko, josta apostoli Paavali tässä puhuu, on riittävän voimakas kannattelemaan yli kuoleman rajan. Heprealaiskirje määrittelee uskon olevan lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan, ja varmuutta siitä, mikä ei näy. Vanhempi käännös puhuu ojentautumisesta. Usko on eräällä tavalla paradoksi, joka ulottuu sekä näkyvään että näkymättömään ja yhdistää ne keskenään. Luonnollista uskoa voi esiintyä esimerkiksi suurten haasteiden edessä. Luonnollisen uskon määrä vaihtelee kovasti määrältään henkilökohtaisella tasolla. Toinen on ikuinen optimisti toimissaan ja toinen pessimisti, joka näkee enemmän mahdollisuuksia epäonnistumiseen kuin onnistumiseen. Kristillinen usko perustuu sekä silminnäkijöiden todistuksiin että kirjallisesti kerrottuun ilmoitukseen. Usko nojaa siis tapahtuneisiin tosiasioihin.
Uskon käsite
Herra Jeesus sanoo: ”Pitäkää Jumalan usko.” Sama kohta on käännetty myös: ”Pitäkää usko Jumalaan.” Nehän eivät kuitenkaan tarkoita samaa asiaa. Jumalan usko tai jumalallinen usko on lähtöisin ylhäältä, kun taas usko Jumalaan painottaa ihmisen osuutta uskomisessa. Kumpaakin tarvitaan, mutta luulisin, että se usko, joka on lähtöisin ylhäältä, on aidompaa ja oikeampaa. Heprean kielen sana emunáh tarkoittaa uskoa, samoin kuin kreikan kielen pistis. Uskollisuus (kr. pistos) on osa näiden sanojen merkitystä. Sana amén johtuu sanasta emunáh ja tuo sisällöllisesti mukaan luotettavuuden, aitouden ja oikeellisuuden, kun sen merkitys on ”näin se on”, ”se on totta”. Nyt ymmärrämme paremmin, mitä Jeesus sanoo itsestään Johanneksen ilmestyksessä, Ilm. 3:14: ”Näin sanoo Aamen, uskollinen ja luotettava todistaja, Jumalan luomakunnan alku.” Jeesus on aito, oikea ja täynnä uskoa, uskollinen, luotettava ja tosi.
Mitä toivo on?
Israelin kansallislaulu on nimeltään HaTiqvah eli Toivo. Ehkäpä eräänä päivänä myös usko ja rakkaus liittyvät sen rinnalle. Emme usein tunnista toivon merkitystä, mutta kun kaikki on riistetty eikä mitään tunnu jääneen jäljelle, on vielä toivo paremmasta. Room. 4:18–22 toteaa: ”Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut. Hän uskoi tulevansa monen kansan isäksi... Sen tähden usko luettiinkin hänelle vanhurskaudeksi.” Toivo on polttopuuta uskolle, uskomme saa voimaa toivosta, ja toivo voi herättää hiipuvan uskon.
Entä rakkaus?
“Esteitä ei siis ole Jumalan puolelta. Esteet ovat ihmisen sydämessä.
Rakkaus antaa merkityksen uskolle ja toivolle. Hepreaksi rakkaus on ahaváh. Kreikan kielessä on useita sanoja, jotka tarkoittavat rakkauden eri osa-alueita, tunnetuimpia niistä ovat eros, filos ja agape. Sanojen merkitykset ovat lähinnä miehen ja naisen välinen rakkaus, rakkaus, joka ilmenee ystävyydessä, ja rakkaus, joka ei aseta ehtoja. Raamatussa Jumala määrittää oman rakkautensa iankaikkiseksi. Aika ei vähennä sitä. Rakkaudella on aina kohde, rakkaus ei ole pelkkä tunnekuohu vaan voimavara ja motivaatio elämälle ja uskolle.
Pienoisevankeliumi kertoo, kuinka Jumala osoitti rakkautensa ihmisiä kohtaan antamalla oman Poikansa, jotta meillä olisi ikuinen elämä uskon kautta häneen. Jumala määritti, millaista rakkautta hän edellyttää. Se on rakkautta, joka antaa ja uhrautuu. Ihminen tekee monesti omista ajatuksistaan ja teoistaan mittapuun, johon muiden onnistumisia verrataan. On hyvä kuitenkin muistaa, että meidän ei kannata laskea perustusta omille teoillemme tai sen olettamuksen varaan, että me olemme riittävän hyviä kelvataksemme Jumalalle. On kyse melkein mistä uskonnosta tahansa, sieltä löytyy ajatus siitä, mitä pitää tehdä ollakseen Jumalalle kelpaava. Näissä uskonnoissa pahojen tekojen sovittaminen on ihmiselle mahdollista, jos hän tekee niin paljon hyvää, että hyvät teot painavat vaakakupissa enemmän kuin pahat teot. Raamattu kertoo kuitenkin, että Jumalan edessä ”kaikki meidän vanhurskautemme on kuin saastainen vaate”. Jumala on vapauttanut kristityn tästä taakasta antamalla meille kaikki syntimme anteeksi. Meidän ei tarvitse ahkeroida tullaksemme kelvollisiksi, vaan koska meidät on tehty täydellisen sovitustyön kautta Jumalalle kelpaaviksi, me saamme tehdä hyvää siitä ilosta, että meille on jo annettu kaikki, mitä me tarvitsemme. Jumala haluaa meidän iloitsevan kaikesta tästä.
Uskonvaelluksemme
Jos olemme aina murheellisia, emme lisää sillä hurskauttamme piirun vertaa. Jos olet uskoen hyväksynyt sen, mitä Jumala teki Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman kautta, riittää, että tunnustamme syntimme niitä katuen ja käännämme katseemme Kristukseen, joka ”ottaa pois maailman synnin”. Jos jäämme tuijottamaan syntisyyttämme liian kauaksi aikaa, kadotamme ilon, jonka Jumala tarkoitti omilleen.
Entä ajatus armon kerjäläisyydestä? Raamattu puhuu siitä, että ”meillä on avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan”. En näe sellaista kuvaa, että tämän lähteen luo pääsemiseksi olisi rakennettu esteitä. Sitä käsittääkseni tarkoittaa sana ”avoin”. Esteitä ei siis ole Jumalan puolelta. Esteet ovat ihmisen sydämessä. Monille jo uskominen Jumalan olemassaoloon on suuri este. Toinen suuri ihmisen rakentama este on uskoa olevansa liian syntinen. Tärkeää on, että me, jotka uskomme Kristukseen, emme tee pääsyä avoimen lähteen luo vaikeammaksi. Yksinkertainen rukous riittää: ”Herra Jeesus, minä uskon, että olet kuollut syntieni tähden. Minä olen tehnyt syntiä ja haluan tehdä parannuksen. Anna syntini anteeksi ja tee minusta omasi. Aamen.”
Lähde; Raamattu Kansalle lehti 1/2019

