Martta Rajala
Kuljin suunnattomassa kuumuudessa vanhan Efeson kivikkoisia katuja. Katselin vanhoja raunioita, muureja - jäänteitä sen entisestä loistosta. Nyt on jäljellä vain historiaa. Vanha on saanut väistyä uuden tieltä. Se, mikä oli ennen, on hävitetty, koska se oli liian vanhanaikaista.
Efesossa oli seurakunta - Paavalin perustama - tarkoitettu ristin sotaan. Käskettiin pukea ylle Jumalan koko sota-asu ja pysyä pystyssä. Seisokaa, pukekaa se yllenne, jotta kestäistte pahan palavat nuolet. Piti osata tehdä vastarintaa, taistella pahaa vastaan sota-asussa.
Totuuden vyö, vanhurskauden haarniska, pelastuksen kypärä, uskon kilpi, Hengen miekka. Kenkinä oli alttius rauhan evankeliumille. Pahan jokaista hyökkäysliikettä vastaan oli ihan oma puolustautumisvälineensä.
Mutta mitä sanoikaan myöhemmin Ilmestyksen Herra seurakunalleen? Ensirakkaus on kylmentynyt. Mestarin ääni on loitontunut, lakannut kuulumasta. Ei edes tiedetty, mistä oli langettu, koska kuulevia korvia ei enää ollut. Oli sotkeutu niitä ensimmäisiä tekoja, jotka kumpusivat rakkaudesta häneen.
Seurakunnan Herra kyselee, onko kuulevia korvia, kuuluuko Mestarin ääni. Henki puhuisi, jos korvia löytyisi. Voittajat saavat syödä elämän puusta, joka kasvaa Jumalan paratiisissa. Se kantaa kahdettoista hedelmät, ajallaan.
Seurakunnan Herra puhuu; "Peskää vaatteenne, valkaiskaa ne Karitsan veressä, jotta olisi valta syödä kerran elämän puusta."
