”Voi, Herra, kuinka kauan?”

[rita4]

Monien uskovien yhteinen hätähuuto:”Voi, Herra, kuinka kauan?”

Psalmeissa kuvastuu käsitys, että kärsimys on inhimillisen elämän olennainen puoli ja että synti ja syyllisyys seuraavat ihmistä läpi elämän.

Tämä ilmenee varsinkin niistä seitsemästä katumuspsalmista, jotka sisältyvät Vanhan testamentin psalmien kirjaan. Yhä uudelleen voi näiden psalmien äärellä havaita, että ihmisen ahdistavan hädän syy on syyllisyydentunto. Se kuvastuu psalmeista yleensäkin, mutta varmaan voimakkaimmin juuri katumuspsalmeista, jotka herkästi mutta samalla kirvelevän tuskan myötäileminä vievät syntisen vanhurskaan Jumalan eteen anomaan armahdusta.

Syyllisyydentunnossaan runoilija vetoaa Jumalan armoon ja anoo hänen parantavan kätensä kosketusta. ”Herra, armahda minua, sillä minä olen näännyksissä, paranna minut, Herra, sillä minun luuni ovat pelästyneet. Käänny, Herra, vapahda minun sieluni, pelasta minut armosi tähden.”

Synti on katumuspsalmeissa käsitetty usein sairauteen liittyväksi tilaksi. Kun runoilija katumuspsalmeissa rukoilee Herralta parannusta, mikään ei estä päättelemästä, että hän anoo sitä syntiensä sairauteen. Siten psalmeissa kuvatun hädän syynä on ennen muuta synnin syyllisyys.

Kirjoittajien tuska yltyy, kun he syyllisyysahdistustensa lisäksi joutuvat tuntemaan vastustajien pahansuopaa kohtelua. Samalla kauhistaa Jumalan viha. Psalmien kirjoittajat olivat selvillä siitä, että synti johtaa kuolemaan, sillä he puhuvat kuolemasta armon ja pelastuksen vastakohtana. Kadotustuomiolta syylliset pyrkivät suojautumaan rukoilemalla Jumalalta armoa.

Ahdistetun sieluntilaa kuvastaa huudahdus: ”Voi, Herra, kuinka kauan?”

Tämä on kautta vuosisatojen ollut monien uskovien hätähuuto. Se oli hyvin rakas lause reformoidun kirkon uskonpuhdistajalle Calvinille, joka saattoi päivittäin toistaa sitä mielilauseenaan. Luther toteaa tästä psalminjakeesta: ”Kaikkien kärsivien ihmisten mielestä aika kuluu hitaasti, iloisten mielestä päinvastoin nopeasti.”

Paitsi ajatus ajan hitaasta kulumisesta psalmien punaisena lankana kulkee käsitys ahdistetun ihmisen heikkoudesta. Moni syntejään katuva vetoaa Jumalaan ja anoo: ”Käänny, Herra, vapahda minun sieluni.” Jumalan valtakunnan historia voisi kertoa monista, joiden polttavana rukouksena ovat olleet sanat: ”Minä olen uupunut huokaamisesta.” Huokauksia on usein enemmän kuin sanoja.

Otteita Yrjö Luojolan kirjasta
Toivioretki psalmien maailmaan(1986)

[rita4]

Jäin miettimään tuota syyllisyydentuntoa, jonka uskoisin johtuvan ainakin osaksi siitä, kun tahdotaan elää erossa Herran johdatuksesta ja tahdosta. Sydän haluaa itse päättää, miten elää, toimii, mitä hyväksyy ja mitä taas ei. Jne..

Synti on sanana sellainen joka mielletään useimmiten inhottavaksi ja sopimattomaksi, syytökseksi, tai se vain ahdistaa, kun Raamattu siitä varoittaa uskovaa, sekä sen kieltää. Mutta uskoisin oman ajatteluni perustella, että nyt kun on miellytty elämään oman tahdon mukaan, ja lepsuudessa, kaiken sallimisessa ja rakastaminenkin on vain sitä, että rakastetaan vain niitä, jotka elää niin kuin itsekin haluaa elää ja toimia.

Onko omatunto poltinraudalla merkitty, ja hiljennetty, koska ei haluta totella enään Raamatun Sanan auktoriteettia ja ohjeita? Vaan tahdotaankin elää, niin kuin muutkin, tai miten musta tuntuu helpommalta ja mukavemmalta? Mutta voiko niin jatkaa loputtomiin? Voi, jos ei halua päästä taivaaseen, vaan haluaa elää vain tässä ja nyt hetkessä, hekumassa, lihan tahdossa, mutta ei tahdota muuttua, palata ensirakkautee, ristinsä juurelle tunnustamaan syntisyytensä, sekä väärään menonsa ja pyytää sitä sydämestään anteeksi Herraltamme.

Synti, tuo epämiellyttävä sana, muistutus syntisyydestämme, koska kukaan ei ole synnitön, ei uskovanakaan. Sen sanan kuuleminen, lukeminen saa useimmiten aikaan ahdistusta, riitaa, eripuraa, ylpistymistä silloin, kun kuvitellaan olevansa muita parempi, vaikka ei tahdotakaan tulla paljastetuksi ja nousta kirkastusvuorelle Jumalan läpivalaisuun. Ja kuitenkin, niin juuri; Kuitenkin meihin kaikkiin on laitettu se omantunnon osa, joka ainakin joskus muistuttaa väärään menostamme ja väärän hyväksymisestä, vääränlaisesta rakkaudestamme itseämme ja mammonaa ym kohtaan.

Voi kuinka se syyttää ja arvostelee, kehottaa hiljaa parannuksenteon paikalle,. Jotta..Niin... jotta voisimme vapautua kaikesta vääa puhdistua kalliissa ja maahan vuotaneessa Kristuksen Jeesuksen sovintoveressä.

Psalmeissa kuvastuu käsitys, että kärsimys on inhimillisen elämän olennainen puoli ja että synti ja syyllisyys seuraavat ihmistä läpi elämän.

Tämä ilmenee varsinkin niistä seitsemästä katumuspsalmista, jotka sisältyvät Vanhan testamentin psalmien kirjaan. Yhä uudelleen voi näiden psalmien äärellä havaita, että ihmisen ahdistavan hädän syy on syyllisyydentunto. Se kuvastuu psalmeista yleensäkin, mutta varmaan voimakkaimmin juuri katumuspsalmeista, jotka herkästi mutta samalla kirvelevän tuskan myötäileminä vievät syntisen vanhurskaan Jumalan eteen anomaan armahdusta.

[rita4]

Tuo otsikko jäi kuin mieleeni, koska kuinka usein itsekin kuin huudan, tai vain huokaan rukouksessa; ”Voi, Herra, kuinka kauan?”

Sitä, kun on monia sairauksia ja nyt on ollut jo 2½kk tän selän/jalan kanssa tosi inhottavia ongelmia ja ei vaan ala paraneen, vaan fysioterapeuttikin jo maanantaina sanoi, että: Jos ei ala jo paraneen uusilla, ties kuinka monennilla liikejumpillakaan, niin sitten ei enää hänellä ole keinoja auttaa, vaan pitää jo tilata aika lääkäriin. Ja senhän sit tietääkin jo jatkon, elikkäs: Lääkäri laittaa lähetteen uuteen magneettikuvaukseen ja sieltä ortopedin juttusille ja sieltä jopa todennäköisesti uuteen selkäleikkaukseen, kun marraskuun selkäleikkaus oli epäonnistunut.

Ja meitä taitaakin olla paljon, joilla on jokin leikkaus epäonnistunut ja sen takia joudumme kärsimään. Ei se, että on uskossa tarkoita koskaan kuitenkaan sitä, etteikö voisi myöskin sairastua, tai jopa joutua kärsimään, koska jokin mahdollinen leikkaus on epäonnistunut ja saa kantaa vaivaa ehkäpä jopa lopun ikäänsäkin..

Mutta niin se vain näyttää useinkin olevan, että; Jumala sallii meidän omiensakin sairastuvan/sairastavan ja kärsivänkin. Mutta sehän ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Hän rankaisisi meitä syntiemme tms tähden; Ehei! Ne on useimiten meiltä ihmislapsilta salattuja asioita, miksi sairastumme ja sairastamme, parantumatta siitä. Meitä koetellaan eri tavoin. Uskon, että taivaallinen Isämme kyllä hyvin tietää; Mitä minä, tai juuri sinä rakas kanssamatkaajani kestät ja Hän antaa sen mukaan meille itsekullekin myöskin sit koettelemuksiakin, tai sairautta, tms.. Niin kuin laulussakin lauletaan; Ettei pisaraakaan liikaa.. Vaikka meistä niin kovin kovin usein tuntuukin, että; "Nyt tulee kyllä aivan liian paljon, tai liian kovaa, tms ja emme jaksa, kestä sitä enää!"

Huomasin jo yhtenä yönä jälleen rukoilevani kuin aikoinaan 2006, kun olin monien erilaisten allergioiden ja astman kanssa aivan tukossa, helisemässä ja elämä oli kovin raskasta sekä vaikeaa, odotin jo melkein vain tukehtumista jonakin päivänä, mutta Herra kosketti ja paransi aivan ihmeellisesti silloin pitkään jo sairastuneena. . Ja silloin muistan kuinka rukoilin, että: "Herra, vaikka sitten sairaana, mutta perille asti aion mennä, tulla luoksesi ja olla kanssasi Jeesus!" En halunnut alkaa kiukutella, vaan kuin alistuin siihen kaikkeen jo lopulta hiljaa..

Saarn. 3:
1 Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla.
2 Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus.
3 Aika on surmata ja aika parantaa. Aika on purkaa ja aika rakentaa.
4 Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä.
5 Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet. Aika on syleillä ja aika olla syleilemättä.
6 Aika on etsiä ja aika kadottaa. Aika on säilyttää ja aika viskata pois.
7 Aika on reväistä rikki ja aika ommella yhteen. Aika on olla vaiti ja aika puhua.
8 Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla.

Tuo Raamatunpaikka nousi mieleeni.

Nyt en yhtään tiedä; mitä on edessäpäin, kun näyttää siltä, ettei Jeesus paranna vaivaani selässäni, siis hermopinteitä ym, vaan kuin sallii, että: jalkapöytä, päkiä, kantapää ym on jatkuvasti aivan turrana, kuin puupölkky, tms..Ja kävely, nukkuminen, yleensäkin liikkuminen tai jonkin tekeminen on hankalaa.. Mutta siltikin haluan lapsenomaisesti vain uskoa ja luottaa siihen, että: Tälläkin kaikella on loppujen lopuksi jokin syvempikin tarkoitus minun elämääni ajatellen. Mikä? Sitä en osaa edes kuvitellakaan, mutta eihän Herra tahallaan salli, tai anna minun kärsiä tämän vaivani takia, En usko. Vaan ehkä se onkin keino pitää minut lähellä ristiään, rukouksessa ja katsella Jeesusta, kuinka Hän on kanssani, lähelläni ja miten Hän antaa voimia jokaiseen päivääni jaksaa, selvitä niistä päivä kerrallaan eteenkinpäin; Hänen avullaan sekä voimassaan. Ja sekin on kuitenkin kiitosaihe, kun on Auttaja, joka auttaa ja välittää, vaikka kipeenä eläminen ei olekaan mitään kivaa.

Mutta kun saa katsella Jeesusta, tutkia Sanaansakin ym, niin ..Kyllähän sitä huomaa usein siltikin huokaavansa, että; "Herrani, Kuinka kauan vielä?" Mut sit kuitenkin alistuu, suostuu, nöyrtyy suostumaan siihen, että; Nyt on vain näin ja näillä eväillä mennään ja pärjätään. Ja ainahan saa tulla eteensä sinne ristinsä juurelle itkienkin, kun ei vain enää kuin jaksa.. Sekin on mahtava asia, kun sitä pysähtyy vain oikein miettimään, että: On auttaja, joka ei ehkä paranna, mutta antaa voimaansa jaksaa, kestää, selvitä päivästä toiseen Hänen (Jeesus) avullaan ja voimassaan! Halleluja, kiitos ja amen!

Ei Pisaraakaan Liikaa