Kun menneisyyden raskaat muistot painavat mieltä

[rita4]

Monen ihmisen on vaikea ajatella menneisyyttään. Sydäntä kouristaa kun joutuu katsomaan sitä silmästä silmään. Synti painaa omaatuntoa tai ainakin muistot painavat mieltä. ”Kunpa en koskaan olisi tehnyt sitä ja sitä. Kunpa en olisi...” Se on monen ihmisen alituinen huokaus.

Apostoli Paavali kuuluu niihin, joiden menneisyys oli synkkä, jopa poikkeuksellisen synkkä. Hän kuvaa sitä Gal. 1:13-14: ”Olettehan kuulleet minun entisestä vaelluksestani juutalaisuudessa, että minä ylenmäärin vainosin Jumalan seurakuntaa ja sitä hävitin…”

Entisellä vaelluksellaan Paavali tarkoittaa, että hän oli ollut murhaaja, rikosten ja väkivallan tekijä. Apt. 22:4 näemme hänen vainonneen naisiakin.

Paavalin menneisyys keskittyi nimenomaan Jerusalemiin. Siinä kaupungissa hän autioitti monta kotia, siellä hän osallistui Stefanuksen murhaan…

Paavali ei koskaan unohtanut entisiä tekojaan eikä hän yrittänyt väistää tai kumota tosiasioita. Ken yrittää unohtaa menneisyytensä, kokee, että se tuon tuosta kuitenkin nousee esiin. Menneisyyden muistot vievät helposti toivottomuuteen, syvään suruun ja masennukseen.

Evankeliumi ei opeta ketään ihmistä unohtamaan menneisyyttään, ei – se antaa paljon parempaa. Se antaa mahdollisuuden katsoa menneisyyttä silmästä silmään sen kaikkine häpeää aiheuttavine aiheineen ja synteineen. Ainoa, mihin menneisyytemme pystyy, kun katsomme sitä evankeliumin valossa, on meidän nöyryyttämisemme ja pitämisemme pienempinä.

Menneisyydellämme on toinenkin puoli,jota emme aina osaa oikein liittää muistoihin, jotka nousevat syyttämään. Kristus rakasti Paavalia tämän menneisyydessäkin. Kristus antoi itsensä, oman henkensä, Paavalin puolesta. Sekin, mitä Kristus teki, kuului Paavalin menneisyyteen.

Jos sinä katsot omaa menneisyyttäsi yksinomaan omien muistojesi varassa, voit joutua epätoivoon. Jos taas pääset näkemään menneisyytesi sen kokonaisuudessa, asia muuttuu. Silloin mukaan tulevat omien tekojesi lisäksi Kristuksen teot.

Paavali kirjoitti menneisyydestään: ”Kristus on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.” Kun myös tämä puoli on muistoissasi ja ajatuksissasi, niin voit katsoa kaikkea syntiäsi suoraan silmiin ja sanoa: ”Minun syntini on hirvittävän suuri, mutta Jeesuksen Golgatan uhri on tuhat kertaa suurempi. Minun syntiäni ei tehdä tekemättömäksi, ei korjata, mutta Golgatalla vuotanut Kristuksen veri – hänen annettuaan itsensä uhriksi minun syntieni tähden – on tuhat kertaa voimakkaampi. Näen kirouksen ja synnin nyt hänen ristinsä päällä.”

Kun koko menneisyyttä muistaa, tapahtuu sielussasi jotakin. Ihmisen ei tarvitse jatkaa turhia yrityksiään menneisyyden unohtamiseksi, ei tarvitse koettaa painaa syntiä alitajuntaan, josta se kuitenkin tulee tuon tuostakin pinnalle. Ei! Ihminen saattaa katsoa omaa menneisyyttään kaikessa sen kauheudessa vapaana ja levollisena, vaikka samalla sen alle nöyryytettynä. Sillä Kristus on myös siellä – menneisyydessä.

Näin kävi Paavalille, kun hän kohtasi Kristuksen ja tuli pelastetuksi armosta.

Gal. l:18 sanotaan, että hän kolmen vuoden kuluttua meni ylös Jerusalemiin ja jakeessa 2:1 kerrotaan, että hän jälleen 14 vuoden kuluttua meni sinne.

Minusta tuntuu, että nämä Jerusalemin matkat olivat Paavalille hänen vaikeimmat matkansa. Mitkään hänen lähetysmatkoillaan kokemansa vaikeudet eivät olleet verrattavissa siihen, mitä hän koki matkoillaan Jerusalemiin, missä hän joutui kasvokkain kauhean menneisyytensä kanssa. Hän tapasi leskiä, joiden miehiä hän oli ollut raivaamassa tieltä, orpoja, joiden isät hän itse oli toimittanut pois päiviltä.

Jerusalemin matkat olivat hänelle monin verroin tuskallisemmat kuin ruoskan iskut ja vankeus Filipissä tai muualla. Meidän elämämme pahimmat vaikeudet eivät kohtaa meitä ulkoapäin. Ne kasvavat omasta syyllisyydestämme.

Paavali ei kuitenkaan jättänyt menemättä Jerusalemiin. Hän kulki sinne, kohtasi menneisyytensä ja katsoi sitä silmästä silmään. Hänen oli aivan mahdotonta korjata, mitä oli hävittänyt. Tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Ihmishenkiä ei voitu millään korvata. Lesket eivät saaneet miehiään takaisin. Paavalin oma synti tuijotti kaikessa kauheudessaan häntä kohti joka taholta eikä hän voinut sille mitään.

Ajatella, että hän kuitenkin meni takaisin Jerusalemiin! Emme ihmettele, että hän matkusti Galatiaan ja Filipiin ja Ateenaan. Mutta hän meni myös Jerusalemiin!

Jumala johdattaa meidät toisinaan takaisin oman menneisyytemme ääreen, jotta käsittäisimme, mitä Kristus on tehnyt puolestamme. Paavali olisi varmaan antanut henkensä saadakseen tekemättömiksi roistomaiset tekonsa Jerusalemissa, hän olisi varmaan ollut valmis mihin tahansa, jos sillä olisi voinut korjata tai sovittaa jonkin menneisyytensä rikoksen. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä yhtään mitään.

Kristuksen risti on ainoa kelpaava menneisyytemme sovitus. Jos kohtaat menneisyytesi Golgatan valossa, niin tunnoltasi nostetaan synnin hirvittävä syyllisyys ja omantunnon syytökset pois. Kaikki pahuutesi on pantu toisen harteille.

Kuinka Paavali saattoi kohdata menneisyytensä Jerusalemissa järkyttymättä ja joutumatta epätoivoon? Siihen on vain yksi selitys: Ihminen saa katsoa menneisyyttään silmiin ristin valossa. Siinä valossa asiat ovat toisin kuin ilman Jeesusta. Ihmisen synti ei ristin luona pienene – päinvastoin! – mutta se on ristillä täydellisesti sovitettu – ja kaikki synnin kauheat seuraukset ihminen näkee Kristuksen käsissä.

Entä ne, joihin Paavalin rikokset kohdistuivat, lesket ja orvot? Eivät suinkaan he voineet tyytyä siihen, että Paavalin menneisyys oli sovitettu? Kai asia koski heitäkin?

Tässä Jumalan sana paljastaa ihanuuttaan! Gal. 1: 24 antaa aavistaa, mitä Herra oli tehnyt heille. Paavali kirjoittaa: ”…he ylistivät Jumalaa minun tähteni.” Heidänkin muistoilleen oli tapahtunut jotakin. Ajatella, että Jumala tekee mahdolliseksi ylistää Jumalaa pahimman vihollisen kääntymisen vuoksi silloinkin, kun itse on ollut rikoksen kohteena. Muisto menetyksestä ja muisto Kristuksesta ovat uhreillakin yhteiset.

Uhrit olivat nähneet muistonsa, kärsimyksensä, menetyksensä, tappionsa Golgatan ristin valossa. Ja kun he näkivät menneisyyteensä Kristuksen valossa, niin otettiin katkeruuden kiusaus pois ja he saivat armon ylistää Jumalaa hänen voitostaan Paavalin kohdalla.

Niin väkevä on Jumalan työ Kristuksessa Golgatan ristillä! Siellä on saavutettu täydellinen kohdalleen asettaminen sinunkin osallesi, olkoon entisyytesi miten toivoton tahansa!

Poul Madsen (1916-2009)
Ote kirjasta Galaterbrevet, 1957
(Suom. ja ed. POM)

[rita4]

Evankeliumi ei opeta ketään ihmistä unohtamaan menneisyyttään, ei – se antaa paljon parempaa. Se antaa mahdollisuuden katsoa menneisyyttä silmästä silmään sen kaikkine häpeää aiheuttavine aiheineen ja synteineen. Ainoa, mihin menneisyytemme pystyy, kun katsomme sitä evankeliumin valossa, on meidän nöyryyttämisemme ja pitämisemme pienempinä.

Menneisyydellämme on toinenkin puoli,jota emme aina osaa oikein liittää muistoihin, jotka nousevat syyttämään. Kristus rakasti Paavalia tämän menneisyydessäkin. Kristus antoi itsensä, oman henkensä, Paavalin puolesta. Sekin, mitä Kristus teki, kuului Paavalin menneisyyteen.

Jos sinä katsot omaa menneisyyttäsi yksinomaan omien muistojesi varassa, voit joutua epätoivoon. Jos taas pääset näkemään menneisyytesi sen kokonaisuudessa, asia muuttuu. Silloin mukaan tulevat omien tekojesi lisäksi Kristuksen teot.

Paavali kirjoitti menneisyydestään: ”Kristus on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni.” Kun myös tämä puoli on muistoissasi ja ajatuksissasi, niin voit katsoa kaikkea syntiäsi suoraan silmiin ja sanoa: ”Minun syntini on hirvittävän suuri, mutta Jeesuksen Golgatan uhri on tuhat kertaa suurempi. Minun syntiäni ei tehdä tekemättömäksi, ei korjata, mutta Golgatalla vuotanut Kristuksen veri – hänen annettuaan itsensä uhriksi minun syntieni tähden – on tuhat kertaa voimakkaampi. Näen kirouksen ja synnin nyt hänen ristinsä päällä.”

Kun koko menneisyyttä muistaa, tapahtuu sielussasi jotakin. Ihmisen ei tarvitse jatkaa turhia yrityksiään menneisyyden unohtamiseksi, ei tarvitse koettaa painaa syntiä alitajuntaan, josta se kuitenkin tulee tuon tuostakin pinnalle. Ei! Ihminen saattaa katsoa omaa menneisyyttään kaikessa sen kauheudessa vapaana ja levollisena, vaikka samalla sen alle nöyryytettynä. Sillä Kristus on myös siellä – menneisyydessä.

Näin kävi Paavalille, kun hän kohtasi Kristuksen ja tuli pelastetuksi armosta.

Mietin tuota ja tuli kuin ahaa elämys; totta tosiaankin, vaikka menneisyys voi ollakin niin kamala, tai vaikea, surullinen, mitä vain, niin kuitenkin parasta olisi pystyä ja haluta katsoa menneisyyttään, kuin: silmästä silmään. Ja nähdä, miten jo siellä kaukana tai lähellä menneisyydessään onkin tullu elettyä väärin, tai on joutunu syyttömästi kärsimään, tai.. Niin sielläkin oli kanssamme jo Herramme Jeesus Kristus ja auttoi meitä. Hän rakasti meitä silloin ja rakastaa yhä, koska eihän meistä mitään hyvää koskaan edes tule, vaikka kuinka ponnistelisimmekin sen eteen, että jotain olisimme, ei!

Vaan kaikki on armoa ja on hyvä ymmärtää, ettei Jumala edes vaadi meistä, keltään mitään täydellisyyttä. Sekä käsittää, että: Hän rakastaa, ja hyväksyy meidät sellaisina kuin olemmekin, kunhan sydämemme on kääntynyt rakastamaan myöskin veljiämme, siskojamme, lähimmäiisämme ja jopa itseämmekin. Sillä itsensä mollaaminen ei hyödytä, eikä menneisyyden muisteleminen tuo mitään korjattavaksi, muutu, vaan se on siellä selän takana, eikä palaa, eikä niitä asioita voi enään muuttaa, korjata. Parempi onkin siis pyytää Jeesukselta apua, että: pystyisimme käsittelemään Hänen kanssaan menneisyytemmekin asiat, niin että ne ei enään satuta, tai syytä, ahdista meitä, vaan voimme rauhallisin ja levollisin mielin niitä kurjiakin asioita jo muistella, jos muistella pitää.

Kukaan, tai mikään ei siis vaadi meitä unohtamaan, vaan että tosellakin pystyisimme käsittelemään ne menneisyyden asiat niin ettei niistä haavoista enään vuoda tuskan kyyneleet, tai veren maku suussa niitä ajatella. Ne pitää ensin käsitellä pois päiväjärjestyksestä, jotta pääsee elämään eteenkinpäin luottavaisin ja levollisin mielin Herran seurassa vaeltaen.

Ja jos et vielä ole Jeesuksen oma, niin sitä voimakkaammin; rohkaisen ja kehoitan sinua rakas ystäväni antamaan koko elämäsi täysin Herran haltuun ja hoitoon, johdatukseen.. Vain yksin Jeesuksessa ja hänen verisen ristinsä juurella on pakopaikka kurjan syntisen ja sieltä vuotaa rauha ja ilo, voima jokaisen sinne Herran kasvoja etsimään tulleen sydämeen. Ei siis kantsi enään olla uskonnollinen, vaan: tulla reilusti uskovaksi ja Jeesusta paljon tarvitsevaksi!

Jumala johdattaa meidät toisinaan takaisin oman menneisyytemme ääreen, jotta käsittäisimme, mitä Kristus on tehnyt puolestamme. Paavali olisi varmaan antanut henkensä saadakseen tekemättömiksi roistomaiset tekonsa Jerusalemissa, hän olisi varmaan ollut valmis mihin tahansa, jos sillä olisi voinut korjata tai sovittaa jonkin menneisyytensä rikoksen. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä yhtään mitään.

Kristuksen risti on ainoa kelpaava menneisyytemme sovitus. Jos kohtaat menneisyytesi Golgatan valossa, niin tunnoltasi nostetaan synnin hirvittävä syyllisyys ja omantunnon syytökset pois. Kaikki pahuutesi on pantu toisen harteille.

Kuinka Paavali saattoi kohdata menneisyytensä Jerusalemissa järkyttymättä ja joutumatta epätoivoon? Siihen on vain yksi selitys: Ihminen saa katsoa menneisyyttään silmiin ristin valossa. Siinä valossa asiat ovat toisin kuin ilman Jeesusta. Ihmisen synti ei ristin luona pienene – päinvastoin! – mutta se on ristillä täydellisesti sovitettu – ja kaikki synnin kauheat seuraukset ihminen näkee Kristuksen käsissä.

Laitan vielä lopuksi tämän kauniin laulun, kuunteleppa: Keijo Åkerlund - Ihmislapsi