Veikko Manninen
Ulkona sataa lunta. Suuret lumihiutaleet leijailevat kauniisti tuulen niitä hiljalleen keinutellessa.
Lumi on peittänyt koko tienoon vanhuksen pienen torpan ympärillä. Maailman kiireinen meno on laantunut. Ulkoisen luonnon rauha valtaa vanhuksen mielen.
Lapset ovat jo aikoja sitten jättäneet lapsuutensa pienen kodin. Heillä on omat perheensä ja kiireensä. Rakas puolisokin siirtyi vuosia sitten rajan taakse, taivaalliseen kotiin. Nyt torpan asukkaan yksinäisyys on käsin kosketeltavissa.
Vanhus on jo lakannut odottamasta. Tuskin tänäkään jouluna minua kukaan muistaa. Niinhän kävi viime vuonna.
Näissä mietteissään vanhus nousee ja kävellä köpöttelee monet joulutkin nähneen kuluneen kirjahyllyn ääreen. Ehkäpä rakkaaksi käyneestä Kirjojen Kirjasta löytyy jotain tämän yksinäisen illan kulkuun.
"Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkeen suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus." Näin hän luki Jesaja-profeetan kirjasta. Mutta mitäs tuon jakeen alaviittauksesta löytyy? Viittaus oli Luukkaan evankeliumiin: "... meidän Jumalamme sydämellisen laupeuden tähden, jonka kautta meidän puoleemme katsoo aamun koitto korkeudesta, loistaen meille, jotka istumme pimeydessä ja kuoleman varjossa..."
Vanhus sisäistää lukemansa. Sitten Jesajan päivien pimeys on niin kasvanut, ettei näe enää edes vaeltaa; kansa istuu pimeydessä. Vuosien saatossa ihmiskunnan itku ja tuska ovat niin kasvaneet, ettei niitten alla asuva näe omilla silmillään valkeuden koittoa.
Lepattavien kynttilöiden liekit suovat vanhukselle valoa tarpeeksi, että hän näkee nämä jumalallisen ilmoituksen sanat. Nyt ei enää yksinäisyys ahdista. Torppa tuntuu täyttyvän ylimaallisten vieraitten läsnäolosta. Eivät siis Beetlehemin kedon paimenet olleet ainoat, joille Jumala laupeudessaan lähetti valkeuden ja kirkkauden viestin: "Teille on syntynyt Vapahtaja!"
Ulkonainen rauha talvisessa luonnossa on kuin heijastus vanhuksen sydämen rauhasta, Vapahtajan lahjasta pienen torpan yksinäiselle asujalle. Ulkoinen yksinäisyys ei häiritse. Kiitosrukouksessaan hän muistaa myös lapsiaan.
Mutta mitä kummaa? Yllättävien tulijoitten äänet täyttävät tienoon. Lapset eivät sittenkään olleet unohtaneet iäkästä isäänsä. Hekin olivat saaneet vastaanottaa joulun Herran, Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajanaan. Tämä tieto oli vanhukselle lasten lahjojenkin keskellä lahjoista tärkein.
