C.O.Rosenius Elämän leipää

[rita4]

KESÄKUUN 11 PÄIVÄNÄ.

Niin kuin Isä, joka elää, lähetti minut, ja minä elän Isän kautta, niin sekin, joka syö minua, elää minun kauttani. Joh. 6:57.

Meidän uuden ihmisemme varsinainen tuntomerkki, itse olentomme ydin, mistä meidät myös kutsutaan kristityiksi, on, että Kristus on tullut sydämiimme elämäksi ja elämäntarpeeksi. Kristus, ristiinnaulittu, syntimme sovittaja, vapahtaja, ystävä yli kaikkien ystäväin. Juuri se, että Vapahtaja sovintoarmossaan on meille tarpeellisin ja rakkain, todistaa meistä, että olemme kristittyjä, että olemme syöneet elämän leipää ja sitä enemmän isoamme. Juoneet, ja janoamme sitä enemmän.

Kun kristitty ajattelee, mikä erityisesti on hänen uuden elämänsä tunnusmerkki ja suurin omistus, niin on se, että hän on oppinut tuntemaan Vapahtajan ja on yhteydessä hänen kanssaan, että Kristus on tullut koko hänen elämänsä tarkoitukseksi, hänen alku- ja loppupyrinnökseen. Hänen uuden elämänsä aurinkona on Kristus, joka valaisee kaiken ja jonka ympäri kaikki liikkuu. Kristuksen löytäminen on hänen ilonsa, ja Kristuksen kadottaminen hänen surunsa. Sanalla sanoen: Kristus on hänen elämänsä. Siitä kristitty tunnetaan.

Tässä on nyt kaksi seikkaa erityisesti huomattava. Ensiksi, että Jumalan ystävyyden tarvitseminen on tullut uudeksi luonnoksemme. Sen sijaan, että ennen olimme välinpitämättömät Jumalasta ja hänen armostaan, ja meillä vain oli maallisia tarpeita ja toiveita: Mitä syömme? Mitä juomme? Nyt on päähuolemme ja kysymyksemme: Olenko Jumalan lapsi, onko minulla Jumalan ystävyys? Tämä on kuin uuden ihmisen hengityksenä tai sydämenlyönteinä.

Mutta huomaa, tämän täytyy olla suorastaan uusi luontosi - ei tilapäinen huolenpito, vaan kautta koko elämäsi jatkuva luonto, että ennen kaikkea muuta huolehdit Jumalan ystävyyden omistamista. Sinun lohdutuksesi, rauhasi, voimasi voivat olla hyvinkin vaihtelevat. Voipa tämä huolenpito Jumalan ystävyydestä satunnaisen huolettomuuden kautta keskeytyäkin. Mutta pian heräät yhä suurempaan huoleen. Että tämä huolenpito ylimalkaan syvimmin meitä liikuttaa, on erityisesti uudelle ihmiselle tunnusmerkillistä. Tämä ei ole ensinkään lihaa ja verta vaan suorastaan luontoamme vastaan sotiva.

Toinen seikka on, että huolehtiessasi Jumalan armosta sinun lohdutukseksesi on tullut yksin Kristus, Kristus, Hänen sovintoverensä ja hänen evankeliuminsa sana. Siinä on pakopaikkasi, siinä elämäsi, ravintosi ja ilosi. Tästä Kristus eniten puhui: joka minua syö - joka minun luokseni tulee - joka minun sanani kätkee - joka uskoo minuun. Voimakkaita, painavia sanoja Kristus sanoo tästä elinkysymyksestämme: joka minua syö. Minä olen elämän leipä. Minun lihani on oikea ruoka. Joka minua syö, hän on elävä iankaikkisesti. Tällaiset sanat osoittavat, että Kristus on uskovien elämäntarve, heidän elinehtonsa, heidän kaikki kaikessaan.

Näet uskonnolliseksi tulemisesi, niin että uskonto ja kirkolliset asiat ovat sydämelläsi, ei vielä todista sitä, että olet kristitty. Vaan huomaa, kuinka Kristus sanoo: joka minua syö, minua. Jolla on juuri Kristuksessa, hänen armossaan ja lunastuksessaan elämäntarpeensa. Yhtä vähän on totisen kristillisyyden todistus, jos kunnioitat Kristusta opettajanasi tai esikuvanasi, sen voi suruttomin kristillinen fariseus tehdä. Vaan tässä on kysymys siitä, että hänen sovituskuolemassaan on tullut jokapäiväiseksi tueksesi syntiä vastaan. Tämä vasta ilmaisee kristityn. Tämä on Ilmestyskirjan mukaan Jumalan merkitsemien tuntomerkiksi ja tunnusvirreksi. Sillä näitä paitsi ei kukaan voinut sitä virttä oppia. Virsi kuului: Karitsa, joka on teurastettu ja on lunastanut meidät Jumalalle verellään.

Tätä Lutherkin alinomaa toistaa esittäessään Gal.4:6 selityksessään Jumalan Hengen asumisen merkkejä sydämissämme: »Joka mielellään kuulee, puhuu, ajattelee ja kirjoittaa Kristuksesta, tietäköön, että sellainen ei tapahdu ihmistahdosta tai järjestä.» Jopa tämä on niin olennollista ja tunnusomaista uudessa ihmisessä, että jos vain tätä tapaan ihmisessä, sanon kohta: Siinä on kristitty. Samoin kuin nähdessäni ihmisen edessäni ja kuullessani hänen puheensa sanon: Tuo on joku ihminen. Jos nyt sellaisella kristityllä on jokin loukkaava vika ja heikkous, niin sanon: Vikaa, sairautta on hänessäkin, mutta kristitty hän on. Sillä on mahdotonta, että Kristus noin on jonkun elämäntarve, lohdutus ja elämä hänen olematta Kristuksen ystävä. Niin oleellista on tämä.

[rita4]

KESÄKUUN 13 PÄIVÄNÄ.

Omistaen, ei omaa laista saatavaa vaan siitä joka tulee Kristuksesta uskon kautta. Fil. 3:9.

Kun Paavali sanoo: »Jos yksi on kuollut kaikkien puolesta, niin ovat he kaikki kuolleet», niin voimme myös sanoa: Jos yksi on täyttänyt lain kaikkien puolesta, niin ovat he kaikki täyttäneet lain. Sanoohan apostoli selvästi, että Kristus on tehty lain alaiseksi, että hän lunastaisi lain alaiset. Yksi on täyttänyt lain kaikkien puolesta.

Jos siis tahdon olla kristitty, oikein uskoa ja kunnioittaa Poikaa, niin on minunkin vakavasti sanottava. Olen täydellisesti täyttänyt lain, olen aivan viaton, en tosin itsessäni, omassa persoonassani, vaan takaajani, välittäjäni, puolestapuhujani Kristuksen kautta. Olisin kerrassaan ansainnut tulla heitetyksi ulkoisimpaan pimeyteen, jollen minä kaikesta vaivastaan antaisi hänelle sitä kunniaa, että hänessä pidän itseni täydelleen vanhurskautettuna. Sillä jollen tätä uskoisi ja tunnustaisi, olisi tämä ikään kuin sanoisin: Ei hän olekaan oikein täyttänyt ottamaansa työtä, ei täydellisesti täyttänyt lakia ja syntien rangaistusta sovittanut. Tai ettei se todella tapahtunutkaan meidän puolestamme, vaan. että hänen tarvitsi se tehdä itsensä tähden. Ja mikä kristityn tunnustus tämä olisi!

Kuninkaan Poika, suuresta laupeudesta ja sydämellisestä myötätuntoisuudesta onnetonta palvelijaa kohtaan, joka hävitti kuninkaan omaisuuden ja suuresta velastaan on pantava vankeuteen, rupeaa tuon onnettoman sijaan, maksaa koko velan ja kärsii palvelijalle tuomitun rangaistuksen. Kuningas tämän välityksen hyväksyy. Kuinka silloin velkaa enää palvelijalta vaadittaisiin? Ja mitä kurja palvelija tekisi? Eikö hän sydämellisellä ilolla ja kiitollisuudella notkistuisi kuninkaan pojan jalkoihin ja sanoisi: Kaikki olet sinä hyvin tehnyt, mitä olet tehnyt, on kyllin ja riittää ikuisesti.

Eikö olisi synti ja häpeä kaiken muun synnin lisäksi, jos hän vieläkin ajattelisi ja sanoisi: Mutta enhän ole itse, omassa persoonassani kärsinyt rangaistustani enkä omilla varoillani velkaani maksanut, kuinka sitten voisin olla varma vankeuteen joutumisestani! Eikö tämä olisi samaa kuin jos sanoisi: Kuka tietää, onko luottamista siihen, mitä kuningas ja hänen poikansa on sanonut ja tehnyt?

Mutta onhan suoraan sanottu: »Mikä oli mahdotonta lain tehdä, sen Jumala teki, teki, kun lähetti oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa.» Edelleen: »Lain alaiseksi syntyneenä lunastamaan lain alaiset.» Siis: Jumala lähetti Poikansa lain alaiseksi syntyneenä tekemään sitä, mitä laki ei voinut tehdä. Hän oli siis meidän vankeudessamme lunastaakseen lain alaiset.

Eihän tämä ole mikään unelma tai tarina, vaan iankaikkinen, jumalallinen totuus, jonka koko Raamattu maailman alusta ovat ilmoittaneet pääasiana. Jumala antoi meille Poikansa välimieheksi ja Vapahtajaksi. Sanoohan hän itse laista: »Minä olen tullut lakia täyttämään. Minä pyhitän itseni heidän tähtensä, jotta hekin olisivat pyhitetyt totuudessa.»

»Katso, minä tulen. Minun tehtäväni on kirjassa säädettynä. Sinun tahtosi Jumalani, teen mielihalulla, ja sinun lakisi on sydämessäni.» Mitä tahdomme tähän lisätä? Tosin on kovin paljon, että Jumala itse lahjoittaa meille koko lain täyttämyksen. Mutta onhan Jumala kaikessa muussakin ollut meille kovin suuri, ihmeellinen ja käsittämätön. Mitä muuta on tehtävä, kun vain lapsina otettava vastaan ja kiitettävä ja sydämen ilolla ja vastarakkaudella viljeltävä tätä ihanaa vapautta ja lapsen kuuliaisuudella ja nöyryydellä rakastettava ja palveltava armollista Isäämme - tehtävä sitä hyvää, johon armon saamme.

Mutta ennen kaikkea on tiedettävä, että meidän vanhurskautemme Jumalan edessä on toisen töissä. Siitä syystä tämä vanhurskaus onkin olemassa ja vähentymättä, silloinkin kun olemme enimmin viheliäisiä. Ja se tekee, ettei syntiämme lueta meille. Mutta mitä meidän on tehtävä lain nuhdellessa meitä synnistä? Meidän on kohta myönnettävä lain olevan siinä oikeassa, ettei lihassamme ole mitään hyvää. Mutta samalla meidän on osoitettava sille Kristusta, meidän ainoata vanhurskauttamme ja sanottava: Tuo mies on sijassani tehnyt kaikki minun tehtäväni. Mene hänen, takausmieheni luokse, hän on lain alaiseksi syntynyt eikä itse ole syntiä tehnyt.

Mutta kuulet taas: Sinun itsesikin tulee olla hurskas ja tehdä hyvää, niin vastaa: Se on totta, ja kun on elämästäni puhe ja olen sitä tarvitsevain ihmisten parissa, muistuta minulle silloin sitä ja minä tahdon kernaasti sinua kuulla. Mutta kun on puhe vanhurskaudestani Jumalan edessä, silloin eivät kelpaa minun työni, vaan toisen, silloin eivät minun hurskauteni eikä syntini merkitse mitään, sillä aina olen hukassa, jos minut niiden mukaan tuomitaan. Vaan silloin minulla on toisen hurskaus, pyhyys, puhtaus ja hyvät työt, Jumalan pojan, lain alaiseksi syntyneen. Tässä asiassa tahdon mielelläni olla vain suuri syntinen itsessäni, että Kristus yksin olisi minun vanhurskauteni. Tässä sanon kuin Paavali: Omistaen, ei omaa laista saatavaa vanhurskautta, vaan sitä, joka tulee Kristuksen uskon kautta.

[rita4]

KESÄKUUN 15. PÄIVÄNÄ.

Varokaamme siis, koska lupaus pääsystä Hänen lepoonsa pysyy voimassaan, ettei vain havaittaisi kenenkään teistä jääneen taipaleelle. Hepr. 4:1

Tässä joku sanonee: Sitä paitsi minä juuri pelkään. Nyt minulla kyllä on armo uskoa, mutta kuinka voin loppuun asti pysyä vahvana? Näen, kuinka moni voi luopua ja hukkua! Vastaamme tähän Kristuksen sanoilla: »Minä olen se hyvä paimen. Ja minä tunnen omani, ja omani tuntevat minut. Minun lampaani kuulevat minun ääneni, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni.» Nämä sanat osoittavat, ettei kenenkään tarvitse epäillä pysymistään, ei kenenkään tarvitse hukkua. Ei ketään voida ryöstää hyvän Paimenen kädestä, ei ketään voida erottaa Jumalan rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa - suurempia vakuutuksia Raamattu ei anna.

Moni, joka ei tyydy olemaan alituisessa riippuvaisuudessa Kristuksesta, tahtoo kuitenkin kuulla vakuutusta siitä, ettei hän koskaan voi langeta. Mutta sellaista vakuutusta Raamattu ei anna, vaan päinvastoin se todistaa vastakohdasta ja varoittaa jokaista tästä vaarasta. Meidät jätetään siis alituiseen pelkoon itsemme suhteen ja alituiseen Herran armon tarpeeseen, ja tämä onkin meille mitä terveellisintä. Tätä Raamattukin selvin sanoin vaatii: Vaeltakaa pelossa tämä muukalaisuutenne aika. Iloitkaa vavisten. Varokaamme siis, koska lupaus päästä hänen lepoonsa vielä pysyy voimassaan, ettei vain havaittaisi kenenkään teistä jääneen taipaleelle.

Mikä on sitten lohdutuksemme Herrassa? Se, että Kristus, Jumalan Poika, joka antoi henkensä puolestamme, on myös paimenemme. Kun hänellä on sellainen rakkaus ja uskollisuus, että hän tähtemme on tullut ihmiseksi, tullut veljien kaltaiseksi, ollut kiusattuna kaikessa, kuten mekin ja lopulta antanut henkensä lammasten puolesta, mitä me emme häneltä silloin odottaisi? Kun hän vielä on kaikkivoipa Jumala, mikä vihollinen silloin voi vahingoittaa lammasta, joka lepää hänen olallaan, joka kuulee hänen ääntään ja turvautuu häneen! Tämä on lohdutuksemme, että hän, hyvä Paimen, on itse ruokkiva lampaansa, s.o. jatkuvasti evankeliumin sanalla ylläpitävä uskoamme, vahvistava ja elvyttävä lohdutusta ja iloa hänessä, rakkautta, kärsivällisyyttä ja toivoa.

Se on lohdutuksenne, että hän on etsivä kadonneen ja palauttava eksyneen, niin että vaikka olisimme eksyneetkin oikealta tieltä, hän ei kuitenkaan tahdo meitä hylätä, vaan tahtoo etsiä poissaolevan lampaan, huutaa ja houkutella sen takaisin ja, jos se uudelleen alkaa kuunnella hänen ääntään, panee hän sen hartioilleen iloiten. Edelleen, että hän sitoo haavoitetun, s.o. lohduttaa ja virvoittaa saatanan runteleman sielun ja korjaa sen rauhaan ja terveyteen. Hän vahvistaa heikot ja kokoaa karitsat, jotka eivät voi laumaa seurata, syliinsä ja kantaa ne helmassaan. lyhyesti, hoivaa kaikki lampaat niiden tarpeen mukaan.

Mutta eikö lammasten itsensäkin ole tässä jotakin tehtävä? Näistä Herra sanoo vain: »Lampaani kuulevat minun ääneni.» Tämähän on aivan samaa kuin: He turvaavat minuun, heillä on toivonsa vain minussa. Sillä me kuulemme sen ääntä, joka hädän hetkellä on toivomme. Mutta Paimenen äänen kuuleminen on sen vaarinottamista, kunnioittamista ja tottelemista sekä sen erottamista vieraista äänistä. Tätä vain tarvitaan. Sillä kaiken, mitä hyvä Paimen tekee suojelukseksemme, tekee hän äänellään. Kun vain tarkkaamme hänen ääntänsä, parantuu kaikki. Kaikki Saatanan kavalat hyökkäykset, kaikki lihan kiusaukset, kaikki maailman viettelykset, kaikki heikkoutemme, epäuskomme, kylmyytemme, kopeutemme - lyhyesti, kaikki paha parantuu vain kuulemalla hänen ääntänsä.

Ei kukaan kristitty ole niin luja, niin oppinut Jumalassa, niin uskova, niin vahva kristillisyydessään, ettei mikä tahansa paha voisi häntä vallata. Silloin kaikki riippuu siitä, antaako hän totuuden sanoille enemmän painavuuden kuin omille ajatuksilleen, luuloilleen ja tunteilleen ja antaa siten itseänsä ojentaa, rangaista ja lohduttaa - tämä on Paimenen äänen kuulemista. Silloin voi kaikki tulla autetuksi.

Näemme, etteivät Vapahtajan opetuslapset koskaan olleet päässeet sellaiseen täydellisyyteen ymmärryksessä, uskossa, valppaudessa ja lujuudessa, että he saattoivat siten ohjata itse itseään, uskoa ja käyttäytyä, niin kuin heidän piti, vaan päivittäin ilmeni suurempia tai pienempiä puutteellisuuksia. Mutta mikä vaikutti sen, että he sentään säilyivät ja kasvoivat armossa, oli vain, että he olivat lähellä Paimenta, että he sentään kuulivat hänen ääntänsä, antautuivat joka päivä hänen ojennettavikseen, varoitettavikseen, rangaistavikseen ja lohdutettavikseen. Sen kautta tuli taas kaikki hyväksi, ja niin he oppivat yhä enemmän ja enemmän, mitä heidän tarvitsi oppia.

Miksikä nimittäin Juudas raukka hukkui? Vain siksi, että hän ei kuunnellut Paimenen ääntä. Kun Perkele herätti hänen sydämessään pahan, hän ei huolinut Herran varoituksista. Kun omatunto kauhulla heräsi, hän ei antanut armon sanan lohduttaa itseään. Jos hän vain olisi totellut lempeän Paimenensa ääntä, olisi hankin voinut pelastua. Sen takia, niin kauan kuin vielä kuulemme Paimenen ääntä, rakastamme sanaa Kristuksesta ja vakavasti sitä viljelemme saamme siitä voimaa uskoon, rakkauteen ja jumalanpelkoon. Kun kuuntelemme uskollista ystävää, joka näkymättömänä seuraa meitä ja puhu sydämillemme, niin kauan ei mikään vihollisvoima voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä Herra on suurin kaikista, ja hän on juhlallisesti vakuuttanut: Kukaan ei ryöstä heitä minun kädestäni.

[rita4]

KESÄKUUN 18 PÄIVÄNÄ.

Kasvakaamme Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. 2 Piet. 3:18.

Tässä joku sanoo: Olenhan alkanut uskoa, mutta tunnen kuitenkin usein niin ääretöntä heikkoutta milloin yhdessä, milloin toisessa tapauksessa. Kuinka minä voin saavuttaa enemmän pyhitysvoimaa ja kasvamista? Kuinka onkaan surkeaa olla kaikessa riippuva Kristuksesta. Niin todella miettii vanha Aadam. Mutta mikä auttaa? Rasittuneelle, nöyrtyneelle, kuoletetulle, mutta Kristuksessa elpyneelle armolapselle on tämä kuitenkin ihanin turva. Tämän me kaikki myönnämme.

Monet ovat sen myös kokeneet - ovat kokeneet, että sama asia, mikä heille oli aivan mahdoton yhteen aikaan heidän mitä vakavimmin työskennellessään ja kamppaillessaan sen kanssa, kävi heille toisena aikana, jolloin Herra antoi uskoa, rauhaa, riemua ja voimaa, tavattoman helpoksi, sujui kuin itsestään. Kuitenkin unohdamme tämän yhä uudestaan ja uudestaan. Vanha, lähtemätön itsekkyys kohottaa meissä aina uudelleen käärmepäätään. Tahdomme itse jotakin koettaa, johonkin kyetä sanoen: Pitäisihän minunkin tehdä tuota ja tuota. Enhän voi uskoakaan näin heikkona ollen.

Emme tahdo uskoa, ettemme mitään muuta voi kuin vain syntiä tehdä. Ja tästä johtuu usein sanomatonta tuskaa, kiusauksia, pimeyttä, hairahduksia. Varsinkin, jos meillä sen ohessa on silmäimme edessä vallan toinen kuva kristitystä kuin Raamatun esittämä ja uneksimme muusta tiestä ja voimasta kuin Jumalan lupaamasta, nimittäin tasaisesta, jatkuvasta, ikään kuin omiin käsiimme luovutetusta voimasta uskon, rauhan ja lujuuden saavuttamiseksi. Kun silmäin edessä on sellainen tuulesta temmattu kristityn kuva eikä vielä koskaan ole löytänyt itsessään mitään vastinetta sille, silloin pian katkeroituu, napisee ja kieltää kaiken armon omalta kohdaltaan, kaiken Hengen työn.

Hämmennys ja epäilys lisääntyvät myös suuresti sen kautta, että huomaamatta rukouksessakin määräämme Jumalalle ajat ja mitat. Ajattelemme: Jumalahan on luvannut kuulla rukoukseni. Tämä nyt pyytämäni on varmasti hänen tahtonsa mukaista. Eihän hän voi tahtoa, että minä olisin niin heikko ja syntinen, aivan kuin paholaisen orja. Kun hän ei nyt kuule minua, näenhän minä, että hän on kokonaan minut hylännyt. Silloin pian käy niin, että lankeamme johonkin tyhmyyteen, että kiellämme Herran tai epäilemme.

Silloin olisi hyvä muistaa, kuinka Herra johtaa omiaan ihmeellisesti, kuinka esim. Paavali kolme kertaa rukoili Herralta vapahdusta saatanan enkelistä, mutta sai vastauksen: »Tyydy minun armooni, sillä minun voimani on heikoissa väkevä.» Minkä opetuksen apostoli tästä sai: »Sen takia minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, jotta Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan - sillä kun olen heikko, silloin olen väkevä.»

Huomaa: »Heikko ollessani olen vahva.» Siinä on kristityn vahvuuden salaisuus. Aivan kuin apostoli tahtoisi sanoa: Vahvuuteni ainoana esteenä on, että olen liian vahva itsessäni. Mitä enemmän heikkous minussa itsessäni tulee tuntuvaksi, sitä suuremman Jumalan voiman minä saan, sitä helpommin Jumala voi toimittaa minussa tahtonsa.

Toisella kohtaa apostoli kertoo yhtä suuresta hädästä: »Rasituksemme olivat ylenmääräiset, yli voimiemme, jopa niinkin, että olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo mielessämme päätimme olevamme kuoleman omat, jottemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Ja hän pelasti meidät tuosta suuresta surmasta ja yhä pelastaa.»

Tällä tavoin Jumalan on tultava ainoaksi toivoksemme, ettei meillä ole muuta turvaa kuin hän, joka voi kuolleet herättää. Silloin ihminen tuntuu hyvin säälittävältä, kun hänen on yksin Jumalaan luotettava! Jumalaan yksin ei käy luottaminen, arvelee hän. Sellaisia houkkia me olemme. Siksi tarvitsemme tätä harjoitusta, jos koskaan oikea usko ja lujuus meihin muodostuisi.

Lyhyesti: Mitä pikemmin joudumme epäilemään perinpohjin kaikkea omaa voimaamme, sitä pikemmin asiamme paranee. Me joudumme Herran käsiin, ja hänen laupeutensa on suuri. Silloin sanomme Herralle Kristukselle: Sinähän näet ja tiedät etten voi tehdä mitään, että minun ennemmin on tuhannesti mentävä helvettiin, kuin itsessäni voisin paremmin uskoa tai elää. Jos heität minut, niin syöksyn synnistä syntiin, epäilyksestä epäilykseen, tyhmyydestä toiseen.

Yksin sinuun minä toivon. Sinähän olet sanonut: »Ilman minua ette voi mitään.» »Minä, minä sen teen, nostan kannan ja pelastan.» Ja katso, silloin saamme kohta kokeakin sen. Sillä kun Kristus on vain saanut tulla kaikeksemme, silloin tulee kaivattu pelastus, rauha ja voima takaisin. Silloin me pysähdymme autuaasti ihmettelemään Herraa ja sanomme: Kuinka helposti se nyt kävikään ja ennen se oli minulle aivan mahdotonta. Nyt huomaan kaiken riippuvan Jumalan antamisesta.

[rita4]

KESÄKUUN 22 PÄIVÄNÄ.

Näin on Herra, Herra, Israelin Pyhä sanonut: »Kääntymällä ja alallanne olemalla te autuaiksi tulette, hiljaisuudessa ja toivossa te väkeviksi tulette. Jes. 30:15.

Mikä surkuteltava hätä ja vahinko onkaan, etteivät kaikki ihmiset tiedä, mitä heillä on Kristuksessa, mitä on hänen kuolemassaan tapahtunut! Totta on, että enimmät ovat suruttomia, nukkuvia, kevytmielisiä armon halveksijoita, joiden kadotus on oikeudenmukainen - he tulevat kerran »näkemään, ketä ovat pistäneet», ketä ovat halveksineet. Mutta te, jotka tunnette syntinne ja lain tuomion, mielellänne tahdotte palata Jumalan luo, mutta ette voi ettekä uskalla siksi, että niin paljossa puututte - kuulkaa te! Ei ole ihmeteltävää, että laki ja omatunto teitä tuomitsevat, sillä syntiä ei puutu. Ette saata tehdä, mitä teidän pitäisi, ei edes kyllin katua, ei rukoilla, rakastaa, ei valvoa eikä taistella, vaan kaikki lain vaatima puuttuu teiltä ja lain kieltämä - se kasvaa teissä yltäkylläisenä.

Mutta kuulettehan: kaiken tämän viheliäisen kelvottoman raihnaisuuden on Kristus ottanut kannettavakseen. Kristuksen joka ei synnistä mitään tiennyt, Jumala meidän edestämme teki synniksi - meidän edestämme - tehty synniksi! - jotta me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi. »Kristus on meidät lunastanut lain kirouksesta tullessaan kiroukseksi puolestamme.» Mitä hän tekisi enemmän? Eikö tämä riitä? Kuka tuomitsee sinut nyt, sinä ihminen!

Ei Jumala tuomitse sinua, sillä hän tyytyy täydellisesti siihen, mitä Kristus on tehnyt ja pyytää sinua heti tulemaan. Ei Vapahtaja tuomitse sinua. Hänhän on antanut verensä ja henkensä tehdäkseen sinut autuaaksi ja sanoo: »Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa.» Ei Henki sinua tuomitse, sillä hän kirkastaa vain Kristusta sieluille, kutsuu Karitsan häihin. Kuka siis sinut tuomitsee?

Epäusko sinut tuomitsee, saatana ja paha sydän, jotka sinussa synnyttävät epäuskoa ja tuomitsevat sinut sanoen, ettei Jeesuksen työ ole tarpeeksi. Kauhistu epäuskoa! Sinun on käsketty uskoa. Sinua uhkaa kuolema, jollet usko. Ano siis Jumalalta uskoa äläkä päästä häntä, ennen kuin hän on sydämeesi painanut: On kyllin, iankaikkisesti kyliin, niitä Jeesus on tehnyt ja kärsinyt. Joka viheliäisyydessään on saanut kaikkensa Kristuksessa, on pelastettu, hänellä on usko, hän on kristitty - hänellä on Kristus ja iankaikkinen elämä.

»Niin», sanoo moni, »tiedän kaiken tämän Kristuksesta, pidän sitä myös totena. Mutta en saa siitä mitään voimaa sydämeeni, se ei vaikuta sitä elämää, lohdutusta, rauhaa, iloa ja voimaa, jota sen tulisi.» Niin usea valittaa. Ja tosi on: Usko ei ole joka miehen asia. Monella on tieto Kristuksesta, historiallinen usko, mutta ei ole koskaan maistanut sitä suloista voimaa, mikä totiseen, elävään, omistavaan uskoon sisältyy.

Toiset taas ilmaisevat tällä valituksella vain tunteitten ja suloisten armontuntemusten, Vapahtajan rakkauden ja läsnäolon janoa. Heillä on todellinen usko, heillä on näet Kristuksessa ainoa lohdutuksensa ja tavaransa, kaikkensa kaikessa. He ovat myös uskon kautta saaneet uuden mielen ja osaavat tehdä erotuksen entisen lainalaisuuden aikansa ja nykyisen armon alaisuuden ajan välillä. Mutta he muistavat myös, mitä suloisia tunteita heillä alussa oli ja halajavat nyt niitä jälleen. Heidän olisi kerran mietittävä koko Raamatun puhuvan vain uskosta, uskosta Jeesukseen Kristukseen eikä koskaan tunteista.

Se puhuu uskosta itse sanaan ja riippumisesta siitä sellaisenaan, olkoot tunteet suloiset tai katkerat. Heidän tulisi muistaa, että heidän sentään on asettauduttava hyvän Vapahtajansa tahdon mukaan ja oltava tyytyväisiä, jos hän haluaa kätkeytyä ja koetella heidän uskoaan, kuten hän teki kananealaiselle vaimolle ja johdattaa mieleensä, kuinka sydämellinen ilo Herralle siitä koitui, että vaimo sentään uskoi: »Oi, vaimo! suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle tahtosi mukaan.» Niin hän sai myös maistaa ja nähdä, kuinka suloinen Herra oli. Valmistakaamme Vapahtajalle tämä ilo! Hänellä ei ole suurempaa iloa meistä, kuin että uskomme häneen.

Mutta todellinen uskominen, s.o. että kaikessa murheessa omasta itsestämme, kaikessa viheliäisyydessä, synnissä ja kiusauksessa, kuitenkin meidän todellinen lohdutuksemme, kiinnekohtamme, vanhurskautemme ja rauhamme lepäävät Kristuksessa, on aivan välttämätöntä. Saadaksemme tämän voiman sanasta, että Jumala, jolla on uskon lahja kädessään, meille antaisi todellisen ja elävän uskon, siihen erityisesti tarvitsemme, että hiljaa ja yksinkertaisesti tarkkaamme jotakin määrättyä Jumalan sanan kohtaa, jotakin ydinlausetta Kristuksesta, tutkimme sitä hiljaa, syvästi ja vakavuudella. Sillä usko tulee kuulemisesta. Monet menettävät Jumalan armon vain alituisesti kääntämällä ajatuksiaan edestakaisin, vaikkapa hengellisiin asioihin, eivätkä voi hetkeksikään pysyttää katsettaan hiljaa ristiinnaulittuun.

He eivät tahdo uskoa, mitä Raamattu kaikkialla todistaa, että kaikki, kaikki korjautuisi uskon kautta. Sen vuoksi heillä on niin monenmoista huolia, ettei sana koskaan ehdi painua heidän sydämiinsä ja vaikuttaa uskon elämää ja voimaa. Kohisevaa merta eivät auringon kuumimmatkaan säteet voi lämmittää, kun sen sijaan hiljainen vedenpinta pian tuntee sen valon ja lämmön. Niin on laita sydämenkin.

[rita4]

KESÄKUUN 23 PÄIVÄNÄ.

Ja Herra Jumala huusi Aadamia ja sanoi hänelle: »Missä olet?» 1 Moos. 3:9.

Tämä on ensimmäinen Jumalan kutsu syntiselle - tämä on ensimmäinen syntisen herätys parannukseen. Herra alkaa murtamalla hänet. Sillä sanoissa: »Missä olet?» on, kuten Luther huomauttaa, lain ääni omalletunnolle, tai lain sisällys ja tarkoitus saada syntinen vakuutetuksi langenneesta ja onnettomasta tilastaan. Ei yksikään olento ole Herralle näkymätön, vaan kaikki on paljastettua ja ilmeistä hänen silmissään. Kuitenkin Herra huutaa: »Aadam, missä olet? Tällä Herra tahtoo sanoa: »Nyt tulen kysymään sinua. Tule nyt ja vastaa minulle: Mitä on sinusta tullut? Missä on nyt ihana Jumalan kuva, jonka piti vallita maata. ja luuletko, etten näe sinua? Sinä piilottaudut kasvoiltani. mutta mihin aiot lähteä?» Tällainen sisällys oli Herran kysymyksellä. Siksi Aadam kohta tulikin esille ja rupesi puolustamaan itseään.

Katso nyt, tämän kutsuvan äänen, tämän huudon: Missä olet? on jokaisen syntisen Jumalalta kuultava. Tämä ensimmäinen esimerkki koskee kaikkia maailman aikoja ja kaikkia Aadamin lapsia. Ensinnäkin se on isällinen huuto uskoville heidän hairahduttuaan. Jo pienet lapset havaitsevat usein aikaisin, syntiä tehtyään, äänen sisimmässään: Mitä olet tehnyt? Näin niin kauan kuin hyvän Hengen ääntä ei ole hämmennetty eivätkä heidän korvansa kuuroutuneet turhuuden ja himojen kuohuissa.

Mutta olletikin jotakin kaikki uskovat kristityt joka päivä tuntevat - tuon loputtoman huudon: Missä olet? Kun he esim. ovat menettäneet mielenmalttinsa, tehneet syntiä ja hairahtuneet, heti he kuulevat tuskaisan huudon: Missä olet? Mitä olet tehnyt? Tai kun he joutuvat turhiin seuroihin, kun he heikkoudesta, ihmispelosta tai ihmisiä liehakoiden ottavat osaa turhamaiseen puheeseen ja jotenkin, sanoin tai teoin, kieltävät Herransa, heti heihin kohdistuu kuten Pietariin Vapahtajan läpitunkeva katse, joka heidän sisimpäänsä lausuu: Missä olet? Mitä oletkaan tehnyt? Tämä on kaikki Ystävän kolkutusta, jolla hän kehottaa meitä parannukseen. Se on kokemus, jota ei kaikella maailman kullalla voida maksaa. Voi onnetonta kristittyä, joka sisimpäänsä ei enää saa noita katseita, noita huutoja!

Toiseksi tämä on herätyksen huuto hengellisesti kuolleille, jotka elävät Jumalatta maailmassa. Keskellä synnin, turhuuden ja maallisten huvitusten paratiisia se usein huutaa heidän sisimpäänsä: Missä olet? Tilasi ei ole hyvä, tarvitset parannusta, kääntymystä. Kerran käännyttyään Herran puoleen tunnustavat he kauan ja usein kuulleensa tuon huudon ja Herran etsineen heitä. He tunnustavat sen usein häirinneen heidän syntioloaan erityisesti päivän viilentyessä, kun huvit ovat päättyneet. He tulevat yksinäisyyteen tai yön lepoon. Silloin kuuluu heidän sisimpäänsä huuto: Missä olet? Tai heidän kuullessaan sanaa, saarnaa ja ehtoollispöydässä astuessaan Jumalan kasvojen eteen usein ääni huutaa heidän synneistään, heidän tekemättä jääneestä parannuksestaan, kääntymyksen välttämättömyydessä: Missä olet? Aika kuluu, milloin kerrankin teet parannuksen?

Joka ei kokonaisessa kääntymyksessä ole palannut Jumalan luo, tietäköön, että kerran hänen kuitenkin, tahtoo tai ei, on tultava Jumalan kasvojen eteen. Kerran, aikaisemmin tai myöhemmin, ajassa tai iankaikkisuudessa on joka ainoa ihminen kuuleva huudon, joka käy läpi hänen luittensa ja ytimiensä: Missä olet? Mitä olet tehnyt? Sillä mahdotonta on yhdenkään syntisen välttää kaikkivoipaa, pyhää Jumalaa. Älä siis ole varma! Jumala viivyttää ehkä rangaistusta ja vaikenee, niin kuin hän ei ollenkaan näkisi syntejäsi, mutta kerran olet saava kuulla hänen äänensä.

Tämä koskee, kuten sanoimme, kaikkia maailman aikoja ja kaikkia Aadamin lapsia. jokaisen on tultava Herran eteen tilintekoon synneistään ajassa, tai kohtaa hän ne iankaikkisuudessa. Asia on senlaatuinen: Kaikki me olemme syntisiä - tässä ei ole mitään erotusta. Jos meidät sen mukaan tuomittaisiin, ei yksikään liha pelastuisi. Erotus on vain siinä, että muutamat piilottelevat Jumalan edessä, jäävät aina pois eivätkä tule armon ajan ollessa etsimään ja saamaan armoa.

Kristus sanoo: »Tuomio on tämä, että valo on tullut maailmaan, mutta ihmiset rakastivat enemmän pimeyttä kuin valoa. sillä heidän tekonsa olivat pahat.» Jos taas tulemme valoon, teemme Jumalalle tilin synneistämme, niin kaikki korjautuu, vaikkapa olisimme hirmuisimpia synnintekijöitä. Näin sanoo Herra - ja voisimmepa ne sanat sydämiimme painaa: »Niin tulkaa ja katsokaamme, kummalla oikeus on, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi. vaikka ne ovat tulipunaisia, niin ne tulevat villan kaltaisiksi.» Niin puhuu Kristus (Matt. 18), että kuninkaan kutsuessa palvelijansa tilille, yksi tuli esille, joka oli velkaa kymmenen tuhatta leiviskää ja sai heti langettuaan maahan rukoilemaan koko velan anteeksi. Näin Herra tahtoo tehdä meille kutsuessaan meitä tilintekoon.

[rita4]

KESÄKUUN 25 PÄIVÄNÄ.

Joka siis antaa teille Hengen, saako hän sen aikaan lain tekojen vai uskossa kuulemisen kautta. Gal. 3:5.

Moni puhuu, ajattelee ja uneksuu pyhityksestä ja hengestä eikä tiedä, mitä Hengen työ on. Se on heille vain unelma ja haave, ei tosiasia. Mutta Raamattu sanoo selvästi, mikä hengen työ on. Paavali sanoo: »Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, lempeys, hyvyys» ym. Hengen ensimmäinen hedelmä on rakkaus. Rakkaus on myös kaiken pyhityksen ja kaikkien hyvin tekojen ainoa oikea lähde.

Nyt on siis tutkittava, kuinka rakkaus syntyy. Voimmeko koskaan aikomuksella, vakavuudella, käskyillä, laeilla, taistelulla ja kilvoituksella hankkia itsellemme rakkautta? Eikö ole yleinen sääntö, että rakkaus ei synny pakottamalla. Rakastamaani rakastan, vaikka Jumala sen kieltäisikin. Kuinka siis saan rakkauden Jumalaan? Kristus selittää tämän Luuk. 7. Hän sanoo rakkauden syntyvän siitä, että Jumala antaa synnit anteeksi, ja ihminen vastaanottaa tämän lahjan: »Kenelle paljon anteeksi annetaan, se rakastaa paljon. jolle vähän annetaan anteeksi, se rakastaa vähän. Eräällä miehellä oli kaksi velallista. toinen oli velkaa viisisataa denaaria, toinen viisikymmentä. Kun heillä ei ollut, millä maksaa, antoi hän molemmille velan anteeksi. Sano siis, kumpi heistä on rakastava häntä enemmän?»

Kun Simon fariseus itse oli tunnustanut, että se, joka on saanut enemmän anteeksi, rakastaisi enemmän, sovittaa Jeesus: »Sinä, Simon, olet sen verran hurskas, ettet, kuten muut fariseukset, herjaa minua, vaan vieläpä kutsut minua pöytääsi. Mutta tämä nainen, suuri syntinen, kastelee jalkani rakkaudenkyynelillään ja kuivaa ne päänsä hiuksilla eikä voi heretä suutelemasta jalkojani. Sinä sen sijaan et ole minulle edes suuta suonut ja jalkojeni pesuun et ole minulle edes vettä antanut. Vaikka hän on suuri syntinen ja sinä suuri pyhimys, on hänellä kuitenkin Henki, mutta sinulla ei ole. Hänellä on Hengen hedelmät ja sinulla lain teot. Hän on tosi pyhimys, mutta sinä olet väärä. Lyhyesti, jolle enemmän anteeksi annetaan, hän rakastaa enemmän.»

Tämä on ainoa tapa virittää rakkautta Aadamin lasten sydämissä, että annan heille kaiken anteeksi, niitä he ovat tehneet. silloin he rakastavat minua. Tämä oli henki Jeesuksen puheessa rakkauden synnystä. Samoin on laita muidenkin hengen hedelmien. Apostoli mainitsi vielä ilon, rauhan. Voidaanko ehkä laeilla, käskyillä ja pakolla saattaa riemuun, tehdä iloisiksi, tosi iloisiksi? Iloon Jumalassa, iloon Vapahtajassa ei kukaan ihminen voi pakottaa itseään. Todellista rauhaa Jumalassa, sisäistä sydämen lempeyttä ynnä muita hengen hedelmiä ei kukaan ihminen voi itseensä pakottaa.

Kaikkea, mikä varsinaisesti on hengen työtä, ei koskaan saada muuten, kuin että minä syntisenä, vielä saastaisena tulen armoitetuksi ja sulan Vapahtajan rakkaudesta, hänen anteeksiannostaan, kuten syntinen nainen siitä suli! Vasta silloin saan rakkauden ja muut Hengen hedelmät.

Mutta tässä moni ajattelee: Kyllä minä uskon Kristukseen. Kuka ei uskoisi Kristukseen! Kyllä uskotaan - mutta elämässä ennemmin puututaan. Nämä osoittavat vain tällä puheellaan, etteivät tiedä, mitä usko Kristukseen merkitsee. He arvelevat uskovansa Kristukseen, kun pitävät totena kaikkea, mikä on kirjoitettu Kristuksesta, kun katsovat kaiken, minkä hän on puolestamme tehnyt, olevan hyvin toimitetun, eikä enää tarvitsevan ajattelemista. Heidän koko huolenpitonsa on sen sijaan kääntynyt heihin itseensä, ja silloin heillä on rauha, kun elämässä käy kaikki hyvin ja kauniisti. Mutta kun he ovat jotenkin raskaammin syntiä tehneet, pakenevat he katumukseensa, rukoukseensa ja parannukseensa saadakseen siitä armoa ja rauhaa Jumalassa. Tämähän on ilmeisesti sydämestään itseensä uskomista, vaikkakin ymmärrys ja tunnustus ovat sanan mukaan.

Joka todella uskoo Kristukseen, hänen koko sielunsa huomio on kiintynyt häneen, hänen huolensa ja ilonsa riippuvat Kristuksessa, hän katsoo häneen, Kristuksessa on kaikki hänen lohdutuksensa. Sillä oikea kristitty on joutunut häpeään omaan itseensä ja omaan työhönsä nähden, on siksi oppinut sen pitämään viheliäisyytenä ja arvottomana. Ja hänellä on nyt kaikkensa Kristuksessa, todella kaikkensa, sekä vanhurskautensa että pyhityksensä.

Sellainen tunnustaa: Tosin minustakin tuntuu, että minun tulisi enemmän työskennellä itse eikä uskoa niin paljon, niinpä pelkään toisinaan uskovani liiaksi, että minun taas tulisi tulla lainalaisuuteen tullakseni vakavammaksi ja siten hurskaammaksi. Mutta kun jälleen muistan kokemukseni, niin todistaa se samaa, niitä Raamattu puhuu. Sillä niin kauan kuin pitäydyin lain tekoihin, olin minä sydämeni syvyydessä kylmä Jumalalle, minulla ei ollut mitään sisäistä halua ja rakkautta häneen ja hänen teihinsä. Sitä paitsi pysyin aina muutamien syntien orjana, ja kalvava levottomuus riudutti minun henkeäni.

Kun sen sijaan opin tuntemaan Vapahtajan ja saatoin uskoa hänen armoonsa ja vakuutukseensa syntien anteeksisaamisesta, niin heti sain ihmeellisen halun ja voiman hyvään, hengen lämmön, rakkauden ja ilon, joka teki kaiken helpoksi, niin että mikä ennen oli ollut minulle vaikeaa, nyt kävi kuin itsestään.

Aivan samoin tapahtuu yhä vielä: kun lainmieli minut valtaa, tulen kylmäksi ja heikoksi. mutta kun minulla on rauha Kristuksessa, saan uuden halun ja voiman hyvään. Sellainen on kristityn kokemus. Ja tämä kokemus on sopusoinnussa Raamatun kanssa. Hurskaus ja henki, jotka eivät ole syntyneet Raamatun opettamaa tietä, eivät ole oikeat.

[rita4]

KESÄKUUN 27. PÄIVÄNÄ

Harrastakaa sitä, mikä on ylhäällä, älkääkä sitä, mikä on maan päällä. Kol. 3:2.

Aivan kuin apostoli tahtoisi sanoa: Te ette ole täällä kotonanne, vaan vaeltajina ja kulkijoina vieraassa maassa, vieläpä vihollismaassa, missä ei koskaan Herrallanne tai muulla hengellisellä suvullanne ole ollut rauhaa tai omaisuuksia. Sen läpi he ovat ahdistettujen pakolaisten lailla ovat rientäneet. Sen takia pitää kaiken sen hyvän, mitä teille maan päällä suodaan, olla teille kuin matkailijalle jokin viihtyisä majapaikka, jonne hän ei pysähdy eikä asetu asumaan, vaan pyrkii matkallaan toiseen päämäärään.

Jokainen, joka nyt tietää itsessään, että on tullut kurjaksi syntiseksi, uupuneeksi, epäileväksi, vieläpä lain kuolettamaksi, mutta on saanut lohdutuksensa, vanhurskautensa ja elämänsä Kristuksesta ja nyt elää sellaisessa uskossa ja elämässä, ettei voi saada rauhaa maailmassa ja synnissä - huomaa, sinä, joka tiedät itsestäsi tämän, sinulle kuuluu tuo suloinen varoitus: Etsi sitä, mikä on ylhäällä, missä Kristus on! Älä koskaan enää anna pettää itseäsi koettaaksesi valmistaa itsellesi paratiisia maan päälle!

On vain luulottelun petos, kun kristitty toivoo maan päällä jossakin maallisessa voivansa löytää suurta iloa, sitten kuin hän kerran on saanut ilonsa Jumalassa. Ei, jos jokin muu tulee suuremmaksi viehätykseksi ja iloksi kärsii kohta Hengen elämä. Jos siis tahdot sinulla olevan rauhallisen ja autuaan elämän maan päällä säilyttäen Isän rakkauden, koeta vain kasvattaa hengellistä mielialaasi, yhä enemmän ja enemmän unohtaa kaiken muun voiton ja ilon ja vain harrastaa sitä, mikä on ylhäällä, missä Kristus on, niin ettei mikään maallinen saa vallata sydäntäsi. Sillä niin kauan kuin Jumalan kylvö sinussa pysyy, ja sinä elät totista elämää Jumalassa, vie sinua kaikki maallinen onni ja ilo sekä pelkoon että vaaraan, pelkoon, säilyykö sinussa Hengen elämää. Sillä silloin et saa koskaan rauhaa, niin kauan kuin löydät enemmän iloa ja viihtymystä jostakin muusta kuin Jumalasta.

Jos sinulla voi olla suurempi huvi, rakkaampi aarre ja ilo jossakin maallisessa kuin Jumalassa ja hänen ystävyydessään ja kuitenkin voit olla rauhallinen ja iloinen, niin ei ole elämäsi Kristuksessa hyvällä kannalla. Sinun on työtä tehtävä ja vaellettava täällä alhaalla, sinun, on käytettävä tätä maallista. Mutta vain ruumiilla, sydämen on oltava taivaissa, missä Kristus on. Sinun sielusi yljän rakkaus vaatii sen.

Kun Jumala antaa sinulle jotakin hyvää, ota se, vastaan kiitollisesti, mutta myös peläten, ettei se valtaa sydäntäsi. Paitsi Jumalaa itseään ja hänen armoaan ei mikään muu saa olla sydämen aarteena ja lohdutuksena. Hyvä aineellinen toimeentulo, rikkaus, mukavuus, arvonanto ja kunnia tai henkiset lahjat, ymmärrys, kokemus, hyvä elämänmeno, veljien luottamus - kaikki nämä ovat kallisarvoisia Jumalan lahjoja, joista sinun kyllä tulee kiittää. Mutta samalla varo sitä, ettei mikään tuollainen lahja tule sydämen parhaimmaksi iloksi ja turvapaikaksi.

Kun siis kristityllä kaikissa tapauksissa pitää olla Jumalassa korkein ilonsa ja onnensa, ei juuri ansaitse etsiä mitään maallista onnea ja iloa. Sillä jos sen saavutan, on se minulle vaarana. Jollen saavuta, se minua vaivaa. Jos jostakin maallisesta tulee sydämelleni suurempi onni ja ilo, kuin on onneni ja iloni Jumalassa, niin koituuhan se ikuiseksi onnettomuudekseni. Jos taas en saa suurempaa iloa ja riemua, kuin mitä minulla Jumalassa on, ei maksa vaivaa niitä etsiä, koska kuitenkin ennestään minulla on suurempi ilo.

Kun tähän lisäksi tulee, että ihmissydämellä on loppumaton jano saada vain jokin muu aarre ja ilo kuin on ilo Jumalassa, on todennettava Pretoriuksen sanat: »Kristittyjen suurin onni on olla omistamatta mitään onnea maan päällä.» Niin on sen, joka todella tahtoo tulla taivaan kansalaiseksi, pian jouduttava siihen, että hän rakastaa köyhyyttä enemmän kuin rikkautta, ylenkatsetta enemmän kuin kunniaa, kärsimystä enemmän kuin nautintoa, vieläpä kuolemaa enemmän kuin elämää. Teille kuulukoon: Te olette kuolleet ja ristiinnaulitut Kristuksen kanssa. Tämä on lihalle liian katkera asia.

Tässä jokaisen on huomattava, kuinka välttämätöntä on sen, joka tahtoo seurata näitä lakeja, omistaa toinen elämä kuin vain luonnollinen, olla Jumalasta syntynyt ja Jumalassa onnellinen, niin omata taivaanvaltakunta sydämessään, niin että Kristus on elämämme - aarteemme ja ilomme. Sillä muutoin meille tulee liian sietämättömäksi, mahdottomaksikin totuudessa ja jatkuvasti harrastaa sitä, mikä on ylhäällä eikä sitä, mikä on maan päällä, jos sen sanommekin suulla, valehtelemme sielussamme. Sydän harrastaa kuitenkin sitä, mikä on maan päällä, omaa kunniaa, hekumaa, rikkautta, niin kauan kuin riemumme ei ole Herrassa tai elämämme, ilomme Jumalassa.

Oikeilla kristityillä on tosin maallinen, turmeltu liha, haluja ja himoja täynnä. mutta he ovat kuitenkin ristiinnaulitut Kristuksen kanssa. Aasaf tunnustaa, että hänelle teki pahaa ja koski hänen sisimpäänsä nähdä jumalattoman kaikessa menestyvän vanhurskaan täytyessä paljon kärsiä. Mutta hän lisää, »kuitenkin pysyn aina sinussa, Herra. Kun sinä minulla olet, niin en sitten välitä mistään taivaassa taikka maan päällä. Vaikka ruumiini ja sieluni vaipuisikin, niin olet sinä, Jumala kuitenkin aina minun sydämeni ilo ja minun osani.»

[rita4]

KESÄKUUN 28 PÄIVÄNÄ.

Sillä vuoret siirtyvät ja kukkulat liikkuvat, mutta minun armoni ei siirry sinusta eikä rauhani liitto liiku, sanoo Herra, sinun armahtajasi. Jes. 54:10.

»Kenenkä todistusta Jumalasta minä uskoisin, jollen Jumalan omaa todistusta?» sanoi Ambrosius. On onneton asia, että kaikissa ihmisissä, heränneissä ja uskovissakin on ääretön taipumus päättää autuudestaan jonkin oman sisäisen tunteen, oman luulon tai järjen mukaan. Päättää Jumalan suhteesta meihin jonkin mukaan, mitä itsessämme havaitsemme tai koemme. Me emme tahdo katsoa Jumalaan, kuinka hän itse on ilmoittanut tahtonsa ja pelastuspäätöksensä, emme tahdo tarkata Jumalan päätöksiä, kuinka hän on neuvonsa säätänyt, vaan, sen sijaan istumme yksinämme, olemme tuskassa, mietimme ja huokaamme ja kysymme kuin tuulesta. Kunpa tietäisin, kuinka sieluni asiat ovat Jumalan luona?

Kuinka voisin tällä tavalla jollakin varmuudella saada sen tietää? Mitä varmuutta voin saada omista ajatuksistani, tunteistani ja mieltymyksistäni? Mitä ne merkitsevät tässä suuressa kysymyksessä enemmän kuin ruohot ja akanat tuulessa? Toisena hetkenä minusta tuntuu, että Jumala on pelkkää armoa ja rakkautta, toisena hetkenä, että hän on ankara tuomari, joka kysyy vain lakia ja oikeutta. Toisen kerran näen Jumalan kaikessa minua ympäröivässä, toisen kerran arvelen, ettei Jumalaa olekaan. Toisinaan pidän itseäni joko hyvänä kristittynä, toisinaan tunnen itseni aivan auttamattomaksi syntiseksi. Niin horjuvat ja häilyvät mieltymykset ja tunteet sinne tänne ja yhtä väärät voivat olla niin toiset kuin toisetkin ajatukseni.

Sama taipumus tuomita oman mielen mukaan vaikuttaa, että niin lukemattoman monet kokonaan eksyvät autuudentieltä. Jokaisella on oma mieliajatuksensa ja uskoo kernaimmin juuri tähän. Yksi luulee Jumalan mielistyvän yhteen, toinen taas johonkin toiseen. Niin kukin valitsee tiensä, tuntee ehkä siinä joitakin suloisia tuntemuksia sydämessään ja päättää heti sen olevan hyvän tien ja seuraa sitä.

Niinpä esim. koettaa yksi voittaa Jumalan mielisuosion joillakin ulkonaisilla lain teoilla, kuten armeliaisuudentyöllä, kirkonkäynnillä jne. Toinen taas sisäisillä, kuten nöyryydellä, rakkaudella tms. Kolmas itsekieltäymyksellä, rukouksella ja yksinäisyydellä. Neljäs jollakin lähimmäisten hyväksi tehdyllä uskonnollisella toiminnalla. Viides kaikilla näillä ominaisuuksillaan yhteensä. Sellaisella koetetaan saada armoitus ja otollisuus Jumalan edessä.

Ja mikä on syynä kaikkiin näihin harhateihin, joita he oman mielen mukaan valitsevat? Todellakaan ei mikään muu, kuin että he eivät tiedä tai ajattele, mitä Jumala jo ikuisuudesta on taivaallisessa neuvossaan päättänyt langenneen ihmisen pelastuksesta. He eivät tiedä, minkä liiton Jumala on tehnyt Poikansa kanssa, minkä testamentin hän on ihmisille tehnyt. Sillä emme nyt puhu niistä, jotka nukkuvalla ja ulkokultaisella mielellä unohtavat pelastuksen etsimisen, tai luulotellulla uskolla »vetävät Jumalan, armon irstaisuuteen», vaan niistä, jotka todella etsivät pelastusta, mutta etsivät vain väärällä tiellä.

Samoin, kun sinä oikein etsit pelastusta yksin uskon kautta, mutta etsit uskoa itseltäsi, panet määräksesi ja pyrit uskomiseen, puuhaat ja työskentelet sydämessäsi saadaksesi sen uskomaan, mutta sinun katseesi on suunnattu vain sisäänpäin, itseesi, tai omiin kokemuksiisi ja huomioihisi huomataksesi, onko sinulla vielä jotakin uskoa vai ei, mutta et saa mitään varmuutta, horjut sinne tänne - minkä luulet olevan syynä? Todellakaan ei minkään muun kuin että etsit väärältä paikalta, tuulesta, nimittäin itsestäsi, mitä siellä ei koskaan ollut, mikä oli etsittävissä taivaan neuvoshuoneesta meille ilmoitetusta Jumalan sanasta.

Huomaa: Usko ei synny omilla päätöksillä ja uurastuksilla, vaan sen kautta, että käännämme katseet pois itsestämme, pois omastamme ja huomioistamme ja kohdistamme sen siihen, mitä Jumala on päättänyt ja ilmoittanut pelastuksestamme. Olet pyrkinyt uskoon, olet rukoillut Jumalalta armoa siihen, mutta et ole koskaan vielä saanut mitään uskoa, rauhaa ja nyt ihmettelet, mikä syynä lienee. Älä ihmettele. Et ole ehkä vielä koskaan tiennyt, tiedustellut tai ajatellut, mitä päätettiin suuressa neuvostossa, jonka Jumala piti ihmiskunnan asiasta taivaassa ennen maailman perustusta.

Et ole ehkä koskaan tiennyt tai ajatellut, minkä liiton Jumala silloin teki Poikansa kanssa, minkä testamentin hän teki ihmisille. Kuinka tarpeellista onkaan oppia tämä oikein tuntemaan ja sitten vain ojentautua sen mukaan, vain sille rakentaa! Silloin olen lujalla perustuksella, elämässä ja kuolemassa kestävällä perustuksella, sillä se on iankaikkinen perustus. Se laskettiin syvemmin ja aikaisemmin kuin maan perustukset: Niin kuin hän on valinnut meidät Kristuksessa, ennen kuin tämän maailmanperustus laskettiin. Ja se pysyy kauemmin kuin maan perustus: »sillä vuoret siirtyvät ja kukkulat liikkuvat. mutta minun armoni ei siirry sinusta eikä rauhani liitto liiku, sanoo Herra, sinun armahtajasi.»

[rita4]

KESÄKUUN 29 PÄIVÄNÄ.

Kuolettakaa siis maiset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta. Kol. 3:5.

Tässä mainitaan ainoastaan kaksi synnin tietä, haureuden ja ahneuden tie. Kaksi kauheata syvyydenkuilua, joihin moni taivaan valtakuntaan opetettu, uskova sielu, »joka tosin on ne välttänyt» ja »paennut maailman saastaisuutta», on jälleen vajonnut ja hukkunut. Nämä kaksi syntitietä ovat kuitenkin siinä erilaiset, että edellinen on törkeä ja inhottava ja tavallisesti huolestuttaa ja ahdistaa sieluja. Jälkimmäistä taas tuskin kukaan ihminen tahtoo tunnustaa siksi, mitä se on.

Edellistä saattavat ihmiset katkerasti valittaa ja vaikeroida, mutta jälkimmäistä kuullaan harvoin kenenkään surevan ja valittavan, vaan se saa tavallisesti paremman nimen ja esim. seuraavanlaisen puolustelun: Minunhan täytyy huolehtia itsestäni ja omaisistani, se ei ole ahneutta, vaan välttämätöntä talouden huolehtimista. Kuitenkin tuo vanha lumoaja voi niin hirveästi tärvellä näkösi, että haureudensyntikin, joka itsessään on niin törkeä ja inhottava, kiusauksen hetkellä ei näytäkään vaaralliselta, vaan aivan viattomalta. Tämä on kuitenkin kristitylle selvin merkki, että paholainen on lähellä ja vaaran hetki käsillä.

Todellakin, kun sama synti, joka terveinä ja maltillisina aikoina on sinusta niin hirveä, että vapiset vain sitä ajatellessakin, nyt näyttää sinusta mitättömältä, aivan vähäpätöiseltä ja suvaittavalta, silloin tiedät, että kiusauksen hetki on tullut, että vanhan lumoajan henki ja pimeyden valta tärvelevät näkösi. Silloinpa varo, varo itseäsi! Silloin on kiireesti paettava tai lankeat. Huomaa: Kiireesti paettava - tai langettava vihollisen valtaan. Jos vain alat tuumiakaan, olet vankina. Että Eeva vain ryhtyi keskusteluun käärmeen kanssa ja katseli kiellettyyn hedelmään, oli hänelle tie lankeemukseen. Tässä sodassa voitamme enemmän pakenemalla kuin taistellen.

Niinpä tiedä, että on paholaisen neuvoa ja jo vangitun mielen kavaluutta, ettet tosin aio langeta syntiin, vaan koettaa vain, kuinka lähelle laitoja voit mennä syvyyteen syöksymättä. Kun mieli on terve ja valvova, koetat mieluummin tulla niin kauas kuin suinkin jyrkänteestä. Tässä on ylimalkaan voimassa, että kuka tahtoo syntiä välttää, sen on aloitettava väittämällä kiusausta, väittämällä aihetta ja tilaisuutta, väittämällä ensimmäistä ajatusta ja, mikäli mahdollista, väittämällä paikkoja ja esineitä, jotka johtavat kiusaukseen. Tähän kuuluvat Kristuksen sanat: »Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se pois ja heitä luotasi. sillä parempi on sinulle, että yksi jäsenistäsi joutuu hukkaan, kuin että koko ruumiisi heitetään helvettiin.»

Myöskin sitä, mikä itsessään on viaton, kuten silmä, on kuitenkin paettava, kun se synnin väliintulolla on tullut sinulle kiusaukseksi. Joskin se olisi sinulle niin rakas kuin silmäsi ja sen puuttuminen niin katkeraa kuin silmän menetys pakene sitä kuitenkin! Pakene sielusi kanssa kuten saaliin kanssa! Sinun on parempi nyt pienen ajan kärsiä katkerastikin ja kuitenkin pelastaa omantunnonrauhasi ajassa ja sielusi iankaikkisuudessa kuin täällä pienen ajan nauttia synnin iloa ja kärsiä omantunnon tuskaa ja helvetin tulta iankaikkisuudessa.

Mutta, herättääkseen kristityt valppauteen, mm, kauhistumaan tätä syntiä kaikissa sen asteissa, pelkistä ajatuksista ja himoista karkeaan synnintekoon asti, ei voida mitään voimakkaampaa lausua kuin niitä 1.Kor. 6 luetaan. Ajateltavat lauseet! Näin apostoli puhuu: »Ettekö tiedä, että ruumiinne ovat Kristuksen jäseniä? Ottaisinko nyt Kristuksen jäsenet ja tekisin ne porton jäseniksi? Enpä suinkaan. Paetkaa haureutta. Kaikki muu synti, mitä ihminen tehneekin, on ruumiin ulkopuolella. Mutta haureuden harjoittaja tekee syntiä omaan ruumiiseensa. Vai ettekö tiedä, että ruumiinne on sen Pyhän Hengen temppeli, joka teissä on ja jonka olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat? Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne ja hengessänne, jotka ovat Jumalan!»

Huomatkaa nämä seikat! Olette kalliisti ostetut Kristuksen kalliilla verellä. Te ette ole itsenne omat, että voisitte tehdä, mitä tahdotte, ruumiillanne ja hengellänne, sydämellänne ja ajatuksillanne. Ottaisinko Kristuksen jäsenet ja tekisin ne porton jäseniksi!

Toinen synnin syvyydenkuilu oli ahneus. Tämä nielee sieluja siksi paljoa helpommin, että se ei näytä hirveältä, vaan sillä on niin kaunis varjo, niin monet puolustukset. Kukapa tahtoo joutua syytteeseen ahneudesta? Ei, kristitty, jota tämä himo alkaa vallata, ei siitä hevin tiedä, vaan, katsoopa hän sitten itse himoon tai sen esineisiin, niin hän näkee vain pelkkiä viattomia seikkoja. Hänestä on luvallista, suoranainen velvollisuus huolehtia itsestään ja omistaan. Edelleen hänen ajatellessaan himoittaviaan hän pitää niitäkin viattomina, Jumalan omina lahjoina, joista meidän on Jumalaa kiitettävä. Rahat, maaomistukset, härät, talot, ruoka ja vaatteet, kaikki ne ovat viattomia asioita. Kuka siis voi rangaista häntä himoitsemisestaan? Vain himoitsemisen aste ilmoittaa vaaran, ja asteita on niin lukuisasti. Kuka tässä voi päättää, mikä on ahneutta?

Kristityn, joka ei tahdo tähän kietoontua eikä Deemaksi muuttua, ei pidä leikkiä laskea ja teeskennellä, vaan hänen on oltava tarkasti varovainen sielunsa onnesta tai onnettomuudesta sekä Herran sanasta, joka ilmoittaa, mikä on oikeaa Jeesuksessa pysymistä, ja mikä taas ahneutta ja sen vaikutuksia.