Mietteitä

[rita4]

Väinö Viikilä

Lähdön edessä

Kun olin nuori, Jumala pyysi: "Anna itsesi alttarille." Minä intoa täynnä sanoin: "Kyllä! Kaikki kuulukoon Jumalalle!"

Vain hetki, kun tuli vaikeus ja kohta toinen. Liha nousi vastaan. Aloin tosissaan neuvotella. "Herra, tuon voisin antaa mutta jotakin jättää. Tuota toista jonkin verran, mutta päättää tahdon itse. Ei, en minä voi panna syrjään itsenäisyyttä. Et kai sentään kaikkea ota, aikaa, rahaa, omaisuutta? Täytyhän elämässä olla jotakin omaa, josta nauttia, elää muitten lailla!"

Ja minä kun luulin ohjaavani elämäni laivaa. Herra antakoon myötätuulta, herätyksen siunausta, menestystä, josta kertoa riemuiten muille. Ja sydämen salassa tunne: Katso minäkin osaan..

Kun nyt katselen heikkoutta, avuttomuutta kuin eteen nousevaa vuorta, virtaa, jonka yli ei ole siltaa, tai suota, jossa ei ole pitkospuita, voin vain sanoa: "Herra, en jaksakaan ylittää vuorta, soutaa vasten koskista virtaa, mennä läpi rämeistä suota."

Voin vain uupua Herrani käsiin, väsyneenä vaipua Jeesuksen syliin ja kertoa: "Sinun tähtesi lähden. Otan askeleen tietämättä, onko toiseen enää voimaa. Tähän viimeiseen taipaleeseen saanhan liittää käteni käteesi ja tietää: On joku, joka ei jätä vaan ymmärtää väsynyttä."

Kun kaikki meni pieleen

Maanantai oli päivä, jolloin kaikki meni pieleen. Koko päivä oli vastoinkäymisiä. Illan raamattutunti oli katkonaisten ajatusten ja kurkkuun takertuneitten sanojen sekamelskaa. Tulkki oli kuin muissa maailmoissa, ja kuuntelijat haukottelivat.

Kun muistin poikien iltarukoushetken, ajattelin: "Vieläkö tämäkin!" Juuri silloin yksi rasavilli, Jaakob nimeltään, pyysi: "Setä, rukoile puolestani, haluan antaa Jeesukselle elämäni."

Siunauksia

Kuinka iloisena ystäväni tulikaan sanomaan: "Tällä matkalla Herra on antava sinulle jotakin uutta!" Tiesin, mitä se uusi tulisi olemaan: Kuoleman uuni.

Ystäväni luuli, että sairaat parantuvat ja ihmeteot seuraavat toistaan, että Herran Sana leviää voimallisesti kuin kulovalkea. Minä tiesin, että astuisin lähemmä kärsimystä, suuntaisin sinne, mistä koko olemukseni sanoisi: "Ei, en tahdo!"

Nyt olen ahjossa, sulatusuunissa tai morttellissa huhmareen taottavana, enkä edes tiedä, mitä tästä tulee. Sanonko Herralle: "Anna helpompi tie!" Vai avaanko sydämeni ja katson kärsimystä silmästä silmään enkä käännä päätäni pois vaan ojennan käteni Jeesukselle ja kuiskaan Mestarille: "Tule, mennään yhdessä"?

Syksy

Ajelin autolla ja annoin kesän viimeisen vihreän täyttää sieluni syvällä rauhalla. Silloin, kuin salamanisku, näin purppuranpunaisen pihlajan, latva kuin tulessa värien loistosta. Kohta näin vaarojen rinteet punakeltaista merta täynnä. Näky ylitti kaikki tunteet, olin lyöty sanattomaksi!

Mikä väripaljouden huumaava aava, kun miljoonat kristallikiteet hehkuivat kuin ahjo ja säihkyivät kuin taivas. Sieluni värisi, suli. En itkenyt surua vaan kuoleman kauneutta.

Herra, anna minun kokea samaa. Anna kullan, sinisen, oranssin, purppuranpunaisen tulla kuolemastani esiin. Kaikki värit, joista kesä ei tiennyt mutta jotka syksy yhdessä yössä taitajan siveltimellä maalasi puitten lehtiin.

Herra, vaikka väristen avuttomuutta, pyydän: anna kesäni vaihtua syksyyn. Anna kappale kuolemaasi, ristisi ihanuutta tulla elämästäni esiin.

[rita4]

Ja minä kun luulin ohjaavani elämäni laivaa. Herra antakoon myötätuulta, herätyksen siunausta, menestystä, josta kertoa riemuiten muille. Ja sydämen salassa tunne: Katso minäkin osaan..

Kun nyt katselen heikkoutta, avuttomuutta kuin eteen nousevaa vuorta, virtaa, jonka yli ei ole siltaa, tai suota, jossa ei ole pitkospuita, voin vain sanoa: "Herra, en jaksakaan ylittää vuorta, soutaa vasten koskista virtaa, mennä läpi rämeistä suota."

Otan pikkasen tuosta, koska löydän tuosta jotain itsestänikin.. Sitä kun on aina ollut huonoksi haukuttu, hakattu, maahan lyöty, nollana pidetty, niin voi kuinka helposti sitä saattaa ensin alkaa kuin jo kuvitella jopa pystyvänsä vaikkapa niitä vuoriakin siirtämään, tai jaksaa uida vastavirtaan jatkuvasti, tms.. Olla vahva ja kestää, ym..

Niinpä, ensinhän sitä kuin helposti ajattelee, kuin itse pystyvänsä vaikka ja mihinkä, ja kyllä saattaa olla sitä intoakin ja on kuin sitä voimaakin, ja ennenkaikkea on halua olla Herran käytössäkin, jne.. Sitä aivankuin kuvittelee, että; kyllä varmasti kaikki onnistuu kun Minä (iso minä) olen siellä tekemässä, puhumassa..mukana totuuden torvena.. Mutta niinhän siinä vain käy varmasti itsekullekin, että: aika pian tajuaakin; ettei jaksa, ei osaakkaan, ja kuin väsyy, sekä kuin kokee epäonnistumista ym.. Ja pian huomaakin, että; omat voimat loppuu, halukin vähenee saada olla esillä, Hänen käytössään ja into saattaakin kuin hiipua, ja huomaa, sekä joutuu kuin nöyränä myöntämään itselleen; ettei sit ollutkaan niin hyvä uskova, kuin ehkä oli ajatellut. Minulla ei ole tosin koskaan ole tullut tunnetta, että osaisin jotain, mutta mielessä toki saattaa joskus ajatella: jopa pystyvänsä vaikka muuttaan koko srk uskovien elämän ja ohjaan, neuvomaan muita, tms... Voi, Herra armahda!

Niin, kyllähän Herra paljastaa ajallaan meille, ettei me osatakaan yksin, eikä me voida muuttaa maailmaakaan yksin, eikä me voida saada aikaan minkäänlaista herätystäkään, tms.. Sillä: Ilman Herraamme, ei meistä yhdestäkään ole mihinkään. Ei me jakseta, eikä osata, ei meistä ole maailmaa muuttamaan, kun ei edes omaa itseämme pystytä ilman Jeesustamme muuttamaan, vaan tarvitsemme Häntä ja Hänen apuaan, sekä voimaansa. Sen kun alkaa, jo kuin viimeinkin tajuamaan, ja ymmärtämäänkin, ja näin hyväksyy sen totuuden, niin siitä vasta voi lähteä: muuttuneena, nöyränä, sekä alkaa uudistuminen, tulla muutos, sekä aivan kuin ihan uusi alku; Herran kanssa, käsitysten eteenpäin meneminen. Ei siis enää omassa voimassa, vaan Herramme voimassa, sekä johdatuksessaan. Häntä kuunnellen, totellen, kun Hän puhuu sydämellemme Pyhän Henkensä kautta asioita, jne..

Sitä on pitänyt käydä itsekunkin varmaankin alussa kuin siellä suossa rypemässä, ja koittaa mennä omavoimaisuudessaan eteenpäin, kunnes uupuu, sekä väsyy kaikkeen yrittämiseensä totaalisesti, niin että ilokin elämästä ihan katoaa..Ja silloin on vain hyvä kuin pysähtyä ja pyytää Herraa Jeesusta auttaan, neuvomaan, sekä antamaan anteeksi, kun koitti kuin kävellä ja toimia Hänen ohitseen mennen, tarvitsematta Häntä, tai Hänen apuaan, johdatustaan, viisauttaan ja voimaansa..

Voin vain uupua Herrani käsiin, väsyneenä vaipua Jeesuksen syliin ja kertoa:" Sinun tähtesi lähden. Otan askeleen tietämättä, onko toiseen enää voimaa. Tähän viimeiseen taipaleeseen saanhan liittää käteni käteesi ja tietää: On joku, joka ei jätä vaan ymmärtää väsynyttä. "

Tässä näkyy juuri se nöyrtyminen, oman osaamattomuuden tajuaminen, ettei mikään voi onnistua, Jos ei Herra anna tai auta, johdata, vahvista. Minä suostun, ja lähden Herrani, jos se on Sinun tahtosi ja lupaat olla kanssani, vierelläni, pitää minua kädestäni kiinni sekä antaa minulle Sinun viisauttasi, sekä Sinulta sanojasi; Pyhän Henkesi kautta, jotta saan suoritettua edes jotenkin sen tehtävän, jonka olet minulle uskonut.

Laitan lopuksi tämän lainauksen, josta löydän itsenikin:

Kuinka iloisena ystäväni tulikaan sanomaan:" Tällä matkalla Herra on antava sinulle jotakin uutta!" Tiesin, mitä se uusi tulisi olemaan: Kuoleman uuni.

Ystäväni luuli, että sairaat parantuvat ja ihmeteot seuraavat toistaan, että Herran Sana leviää voimallisesti kuin kulovalkea. Minä tiesin, että astuisin lähemmäs kärsimystä, suuntaisin sinne, mistä koko olemukseni sanoisi: "Ei, en tahdo!"

Nyt olen ahjossa, sulatusuunissa tai morttellissa huhmareen taottavana, enkä edes tiedä, mitä tästä tulee. Sanonko Herralle: "Anna helpompi tie!" Vai avaanko sydämeni ja katson kärsimystä silmästä silmään enkä käännä päätäni pois vaan ojennan käteni Jeesukselle ja kuiskaan Mestarille: " Tule, mennään yhdessä"?

Haluan laittaa meille tähän lopuksi tämän tutun Raamatunpaikan;

Ef. 6:
10 Lopuksi, vahvistukaa Herrassa ja hänen väkevyytensä voimassa.
11 Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet.
12 Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa.

13 Sentähden ottakaa päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä.
14 Seisokaa siis kupeet totuuteen vyötettyinä, ja olkoon pukunanne vanhurskauden haarniska,
15 ja kenkinä jaloissanne alttius rauhan evankeliumille.

16 Kaikessa ottakaa uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa kaikki pahan palavat nuolet,
17 ja ottakaa vastaan pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana.

18 Ja tehkää tämä kaikella rukouksella ja anomisella, rukoillen joka aika Hengessä ja sitä varten valvoen kaikessa kestäväisyydessä ja anomisessa kaikkien pyhien puolesta;
19 ja minunkin puolestani, että minulle, kun suuni avaan, annettaisiin oikeat sanat rohkeasti julistaakseni evankeliumin salaisuutta,
20 jonka tähden minä olen lähettiläänä kahleissa, että minä siitä rohkeasti puhuisin, niinkuin minun puhua tulee.