C.O.Rosenius Elämän leipää

[rita4]

MAALISKUUN 5 PÄIVÄNÄ.

Mutta hänestä on teidän olemisenne Kristuksessa Jeesuksessa, joka on tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi, ja pyhitykseksi ja lunastukseksi. 1 Kor. l: 30.

Monien määräysten joukossa pääsiäislampaan syömisestä löytyy myöskin tämä: pääsiäislammas on kokonaan syötävä, ei mitään saa jättää seuraavaa päivää varten. Jos jotain tähteeksi jää, on se poltettava. Ihmeellinen määräys! Pääsiäislammas oli syötävä kokonaan. Ymmärrätkö? Ymmärrätkö mitä Herra tämän kautta tahtoo sanoa? Et saa Kristuksesta omistaa vain sitä, mikä sinua miellyttää. Sinun on otettava hänet kokonaan, semmoisena kuin Jumala hänet meille on antanut, viisautena, vanhurskautena, pyhityksenä ja lunastajana. Tässä ei auta autuuden tiehen nähden valikoiminen, ajatteleminen ja päätöksen teko. Sen on Jumala jo ennakolta määrännyt. Sinun on vain kuunneltava ja toteltava. Se, joka ei tahdo pääsiäistä viettää, olkoon viettämättä. Mutta, joka tahtoo, hän tehköön sen kuten on määrätty. Karitsaa ei saa paloitella; se on syötävä kokonaan.

Muutamat paloittelevat Karitsan niin, että Kristus kelpaa heille ainoastaan viisaudeksi ja profeetaksi. He nauttivat hänen jaloista opetuksistaan, mutta muuhun hän ei kelpaa. He eivät tarvitse häntä. He eivät tunne synnin hätää, eivätkä siis tarvitse vanhurskaudekseen hänen lunastustaan. Eivät he tarvitse häntä ylimmäiseksi papikseen. Hän ei liioin saa tulla heidän kuninkaakseen ja hallita heitä. Hän ei saa heitä pyhittää ja pelastaa. Nämä ovat niitä, jotka järjellään vastaan ottavat kristinuskon. Heillä ovat sen totuudet ainoastaan selvinä, hyvin järjestettyinä käsitteinä ja mietelminä. Mutta he eivät koskaan sovita niitä omaan itseensä, ei omaan sydämeensä, omaan elämäänsä. Oi, miten kauheasti he pilkkaavat pyhintä. Tämmöisille tutkiville järkikristityille Herra kerran sanoo: »Jos olisitte sokeat, niin teillä ei olisi syntiä; mutta nyt te sanotte: me näemme; sen takia syntinne jää olemaan.»

Toiset taas pitävät Kristusta ainoastaan esikuvana ja pyhityksenä ajatellen hänen siten tulevan vanhurskaudeksemme. Nämä tahtovat tehdä Kristuksen vain kuninkaaksi. He pitävät ääntä hänen seuraamisestaan, nöyryydestä, rukouksesta, kieltäymyksestä ja siitä, mitä heidän itsensä tulee tehdä ja olla. Tällä tavoin he luovat ympärilleen ihmeellisen valohohteen, josta voisi luulla heitä kaikkein vakavimmiksi kristityiksi. Mutta kaiken tämän takana piilee pohjaton kuvittelu. Heidän vakava hurskautensa on suuriarvoinen heidän omissa silmissään, jonka tähden he eivät koskaan voi tulla kadotetuiksi, vaivaisiksi syntisiksi, joilla on elämänsä ja lohdutuksensa ainoastaan Kristuksen sovintoveressä. Vaikka he järjellään tunnustavatkin uskon oppinsa, niin pysyy heidän sydämensä aina kumminkin kiinni siinä, mitä he tekevät, tahi mitä heidän tulisi tehdä. Se on heidän ensimmäisensä ja viimeisensä, se on kuin laulu heidän huulillaan. Mutta se virsi, jota autuaat Siionin vuorella laulavat: »Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan voiman ja rikkauden ja viisauden ja väkevyyden ja kunnian ja kirkkauden ja ylistyksen», ei kaiu heidän sydämessään. Siellä kaikuu vain: »Karitsa on esikuvamme ja on pyhittänyt meitä hengellään.»

Tämä osoittaa, että heidän sydämensä aarteena ja lohdutuksena on se, mikä heissä itsessään on tapahtunut, eikä se mitä Karitsa on verellään meille ansainnut. ja mitä siitä sanomme? Heille on sanottava: »Tämä teidän hartautenne ja jumalisuutenne on hyvä ja kiitettävä asia, mutta vahinko, ettette mene vähän syvemmälle asiassa, siihen asti, että te kaikessa tässä tulisitte häpeään ja aivan köyhillä, kadotettuina syntisinä oppisitte, että kaikki tämä on Jumalan edessä mitätöntä. Hänelle kelpaa vain Karitsa, joka on tullut teurastetuksi ja verellään on ostanut ihmiset Jumalalle.

Onpa niitäkin, joille Kristus kyllä kelpaa syntien sovittajaksi, mutta ei pyhitykseksi. Kristittyjen pienessä laumassa ovat nämä niitä lihallismielisiä vaeltajia, jotka halulla kuuntelevat suloista sanomaa siitä, etteivät synnit tuomitse meitä ja etteivät hyvät teot tee meitä autuaiksi, mutta eivät tahdo kuulla lihan kuolettamisesta ja Kristuksen seuraamisesta. He nurisevat ja valittavat, että semmoisella opilla heidän omiatuntojansa pakotetaan lain orjuuteen. Luther sanoo heistä: »He kuorivat ainoastaan evankeliumin vaahdon». He puhuvat paljon armosta ja heissä ei huomaa Herran pelon henkeä, vaan he elävät aivan vapaasti synneissään ja vääryydessä. Ne ovat niitä oksia viinipuussa, jotka eivät kanna hedelmää ja joita ei puhdisteta, taivuteta ja karsita, vaan ne saavat kasvaa vapaasti ja valitsevat itse itsellensä muodon. Kristus ei ole heidän ojennusnuoransa.»

Mitä sanomme heille? Teidän kiivautenne evankeliumin ja omantunnon vapauden puolesta on oivallinen, mutta minkä takia ette rakasta kuritusta? Eikö Kristus ja apostolit ole puhuneet meille myös nuhteen sanoja? Jokainen kirjoitus, Jumalan henkivaikutuksesta syntynyt, on myös hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa, jotta Jumalan ihminen olisi täydellinen, kaikkiin hyviin tekoihin valmistunut.

Kuule: Karitsaa ei saa paloitella, se on syötävä kokonaan! Kaikki nämä eksyvät siinä, että he ajattelevat enemmän kuin kuulevat, eivätkä ota vaaria Jumalan sanasta. Huomaa sen takia: Karitsa on syötävä kokonaan.

Oi, Herra Jeesus, ilmoita itsesi meille. Ilmoita meille se viisaus, joka ylhäältä on, joka on salattu viisailta ja toimellisilta, mutta ilmoitettu pienille ja nöyrille! Oi, sinä armon ja viisauden Henki, opeta meitä tuntemaan Kristus, joka meidän syntiemme tähden on annettu kuolemaan, ja vanhurskautemme tähden on herätetty kuolleista, jotta me häneltä saisimme sen vanhurskauden, joka Isälle kelpaa. Kuule meitä, että Kristus, autuutemme ainoa toivo, asuisi meissä ja olisi ainaisena esikuvanamme. Amen.

[rita4]

MAALISKUUN 6 PÄIVÄNÄ.

Minä olen se hyvä paimen: Hyvä paimen panee henkensä lammasten edestä. Job. 10: 11.

Nämä sanat ovat tuttuja ja ennestään kuultuja. Kukapa nyt tahtoisi niitä taas tutkistella. Mutta jos Jumalan Henki saa valaista ymmärryksemme, niin juuri tämä aihe tekee jääkylmän sydämemme palavaksi ja kuolleen eläväksi. Oi, pysähdy ja kuule, mitä Herra Jeesus itse sanoo: »Panen henkeni lammasten edestä». Olet ehkä rauhaa ja iloa vailla, kylmä ja onneton. Sinulla ei ole lämmintä, rakastavaa sydäntä, johon voisit nojata väsyneen pääsi. Mutta totisesti sanon sinulle, miten sinä itse voit saada lämpimän, onnellisen ja rauhallisen sydämen. Miten se tapahtuu? Siten, että kiinnität katseesi Vapahtajan kasvoihin hänen sanoessaan: »Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen panee henkensä lammasten edestä».

Kun tämä tunkeutuu sydämeesi, niin totisesti se lämpenee ja sen täyttää sanomaton rauha ja ilo. Pyydä Jumalaa, että hän armossaan antaa sinulle hiljaisen, tutkistelevan hengen ja avoimet korvat, kun kuulet Herran puhuvan näitä sanoja. Muista kuka sinulle puhuu. Muista, se on hän, jota rukouksessa lähestyt, Vapahtajasi. Katso häneen ja kuuntele, kun hän sanoo: »minä olen se hyvä paimen ja minä panen henkeni lammasten edestä».

Etkö huomaa hänen hyvyyttään ja sydämellistä lempeyttään hänen näin puhuessaan. Tahi luuletko, että hän todella on niin kylmä ja välinpitämätön sinuun nähden, kuin uskoton, kylmä sydämesi luulottelee? Ota nämä sanat mukaasi rukoukseesi ja kun olet eniten raskautettu ja kiusattu ja tahdot huojentaa hänelle sydäntäsi, mutta et tunne saavasi rakkautta häneltä, niin tarkkaa häntä sielusi silmillä, katso häntä silmiin, kun hän sanoo: »Minä olen se hyvä paimen ja panen henkeni lammasten edestä».

Olet vasta tarkastanut hänen sanojaan. Tarkasta sitten häntä siinä teossa, josta tässä puhutaan. Katso hänen vapaaehtoista kärsimistään, hänen katkeraa kuolemaansa. »Minä panen henkeni lammasten edestä.» Anna näiden sanojen olla edessäsi selittämässä sielullesi, niitä näet. Katso, miten hän vapaaehtoisesti yrttitarhassa menee pimeyden valtoja vastaan. Kuule miten hän sanoo: »Jos minua etsitte, niin antakaa näiden mennä.» »Panen henkeni lammasten edestä.» Katso, miten hiljaa, »niin kuin karitsa, joka teuraaksi viedään», hän menee teloituspaikalle. Hän antaa heidän lävistää nauloilla kätensä ja jalkansa, ja he saavat ripustaa hänet ristinpuuhun. Nähdessäsi hänet kuoleman kauhuissa sinä kuulet hänen sanovan: »Panen henkeni lammasten edestä.»

Rohkenetko vielä epäillä hänen lempeyttään ja rakkauttaan. Uskotko vieläkin pimeää, valheellista sydäntäsi ja perkelettä, joka sanoo: »Hän ei sinusta hädässäsi välitä. Hän tahtoo, että itse voitat pahan. Hän antaa lampaan itse taistella sutta vastaan.» Oi, kauhistu toki semmoisia pimeyden puuskia ja anna Vapahtajasi olla mikä hän on, iankaikkinen, käsittämätön laupeus, joka ei voinut antaa kansan kärsiä nälkää erämaassa, eikä voinut nähdä miehen kuivettunutta kättä auttamatta häntä.

Kuinka voisi hän olla auttamatta nähdessään sielusi olevan hädässä ja vaarassa. Onhan hän tullut maailmaan juuri sieluja pelastamaan. Ymmärrän miten koko Kristuksen persoona ja työ maailmassa osoittaa suurinta rakkautta ihmissukua kohtaan ja näen, että hän itse tahtoo, että sen niin käsitän, koska hän sanoo: »Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että panee henkensä ystäväinsä edestä». Siksi voin tehdä sen johtopäätöksen, ettei se, mitä saan kokea, mitä näen, tunnen ja ajattelen voi olla yhtä varmaa kuin se, minkä Kristus antamalla henkensä todisti varmaksi.

Lähettäköön hän minulle miten raskaita koetuksia tahansa, jättäköön hän minut perkeleen ja pahan valtaan miten pitkäksi aikaa tahansa, niin tiedän kuitenkin, että hänen sydämensä palaa rakkaudesta minua kohtaan. Koska vielä elän armonajassa ja tuomitsen itseni, mutta pakenen hänen laupeutensa turviin, niin hän ei voi toden teolla minua jättää. Ei, hän ei voi valhetta puhua. Hänen sydämessään on ilo kadonneesta, mutta jälleen löydetystä lampaasta.

Kun Kristus on antanut koko persoonansa, henkensä, niin tämän suuren rakkauden tähden tulee sinun niin uskoa häneen, että mitä hän sinulle tehneekin, miten hän tahtoneekin elämäsi järjestää, sittenkin uskot siihen suureen todistukseen hänen rakkaudestaan. »Hyvä Palmen panee henkensä lammasten edestä.» Mikä siis sydäntämme painaneekin, uhkaa, pelottaa ja kiusaa, niin voimme luottaa hänen rakkauteensa ja paimenuskollisuuteensa. Paetkaamme sen turviin, joka tahtoo ja voi meitä kaikessa auttaa.

[rita4]

MAALISKUUN 7 PÄIVÄNÄ.

Sillä vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka on tuleva, eikä viivyttele. Hebr. 10: 37.

Jospa paremmin painaisimme sydämiimme, mitä Jumalan sana opettaa Herran tulemisesta ja kristittyjen autuuden toivosta! Kukaan ei ole täydellinen, kaikki tarvitsemme oppia ja ojennusta. Se, jolla on osa ensimmäiseen ylösnousemukseen, se, joka tuntee syntinsä ja puutteensa ja taistelee niitä vastaan, ja se, joka etsii Vapahtajaansa ja tarvitsee alituisesti evankeliumin lohdutusta ja vahvistusta, on totuudessa Jumalan edessä pyhä ja autuas.

Tosin hän on armoitettu Jumalan lapsi silloinkin, kun hän tuntee olevansa kylmä ja saa nuhteita autuuden toivon heikkoudesta, Mutta hänen on nuhteista otettava vaarin ja niin hän saa siitä suuren siunauksen. Apostoli Paavali selittää autuuden toivon olevan tärkeän aseen sanoen: »Olkoon pukunamme uskon ja rakkauden haarniska ja kypärinämme pelastuksen toivo.»

Samaten kuin usko ja rakkaus ovat tärkeitä on myös toivo tärkeä. Toivo siihen, että Kristus kerran kunniassaan tulee, on herättävä, lohduttava, puhdistava ja elämää antava voima. Johannes sanoo: »Ja jokainen, joka panee häneen sen toivon, puhdistaa itsensä, niin kuin hän on puhdas.»

Paavali tahtoo korottaa kristittyjen mielen kaiken katoavaisuuden yläpuolelle teroittamalla heidän mieliinsä ajallisuuden lyhyyttä. Hän varoittaa heitä kiinnittämästä mieltään mihinkään maailmassa, olkoonpa se suloista tahi katkeraa. Hän sanoo: »Mutta sen sanon, veljet, aika on lyhyt; olkoot sen takia ne, joilla on vaimot, vielä jäljellä olevana aikana niin kuin ei heillä olisikaan, ja ne jotka itkevät, niin kuin eivät itkisi ja ne, jotka iloitsevat, niin kuin eivät iloitsisi, ja ne, jotka jotakin ostavat, niin kuin eivät saisi sitä pitää, ja ne, jotka tätä maailmaa käyttävät, niin kuin eivät sitä käyttäisi; sillä tämän maailman asu katoaa.»

Huomaa, oi ihminen, aika on lyhyt! Jos saat kokea iloa, iloitse kohtuullisesti. Se ei näet kestä kauan. Sinun on se jätettävä. Kun sinua kohtaa suru, niin sure myös kohtuullisesti. Sekään ei kestä kauan, sillä aika on lyhyt. Jos otat vaimon tahi jos saat omaisuuden, niin omista ne sillä mielellä, kuin jos sinun olisi niistä pian luovuttava.

Tyhmä liha tahtoo alituisesti nostaa päätänsä valmistaakseen itselleen paratiisin jo täällä maan päällä. Se on hulluutta! Se paratiisi on sangen lyhytaikainen. Oi, jospa ne kristityt, jotka niin suurella innolla varustautuvat tässä maailmassa tilustensa, kauppansa, laskelmiensa ja rakennelmiensa varaan, ajoissa pysähtyisivät, ennen kuin viimeinen hengellisen elämän kipinä heissä on sammunut ja jumalanpelon henki heistä on lähtenyt!

Ole itsetutkistelussa rehellinen. Missä on sydämesi? Mihin sydämesi on kiintynyt? Onko sydämesi taivaassa, josta odotat Vapahtajaasi? Tahi onko se maallisessa hyvässä? Ole suora! Älä valehtele vasten parempaa tietoasi.

Te, jotka olette nääntyä tiellä loppumattomiin puutteisiin, syntiin ja uskottomuuteen, jotka ette koskaan suo itsellenne oikein iloista, pilvetöntä päivää, älkää unohtako kaiken tämän kestävän vain vähän aikaa. Sinä, joka taistelet vaikeissa kiusauksissa saatanan enkeliä vastaan, muista, pian tulee se, joka tuleva on! Nostakaa päänne, pelastumisenne hetki lähestyy! Raskas, paksu epäuskon sumu ei ikuisesti paina sielujamme! Häijy liha himoineen, paha, kylmä, viekas, kevytmielinen kova sydän ei ikuisesti vangitse henkeämme.

Etenkin ne, jotka ovat Jumalalta saaneet jonkin lahjan sielujen pelastamista varten ja sen takia Kristuksen sotilaina ovat vielä suuremmassa määrässä valheen ja pilkan ahdistamina maailmassa, sekä sisäisesti aivan käsittämättömien kiusausten saartamina, kiusausten, joita tuskin voivat kenellekään paljastaa, älkööt he unohtako »autuuden toivoa», joka on oleva heidän »kypäränänsä», älkööt unohtako tämän nykyisen ajan vaivojen kestävän vain vähän aikaa.

Pian Herra on antava niille murhetta, jotka teitä murehduttavat. Silloin kun Herra Jeesus ilmestyy kunniassaan enkeliensä kanssa, antaa hän teille, joita nyt ahdistetaan, rauhan ja kunnian ja te saatte pukeutua katoamattomuuteen. Paavali sanoo: »Jos olemme panneet toivomme Kristukseen ainoastaan tämän elämän ajaksi, niin olemme kaikkia muita ihmisiä surkuteltavammat.»

Paras, ihanin on meillä vielä edessämme. Me saamme nähdä Kuninkaan kasvoista kasvoihin , ja sitten alati olla Herran luona! Onko meidän uskottava Kristukseen ainoastaan hänen puhuessaan armosta täällä ajassa? Tietysti uskomme häneen myös hänen puhuessaan autuudesta, joka meitä odottaa. Olkaamme siis valmiit, valvokaamme ja pitäkäämme huolta siitä, että kun huuto »katso, ylkä tulee», kuuluu, meillä on öljyä lampuissa.

[rita4]

MAALISKUUN 9 PÄIVÄNÄ.

Herran sana pysyy iankaikkisesti. 1 Piet, l: 25.

Paavali tahtoo meille opettaa, mikä voima ja arvo sanalla ja lupauksella on, jonka on antanut luotettava, sanassaan pysyvä henkilö, sanoessaan, että sen, joka tahtoo omistaa Kristuksen ansioineen ei tarvitse sanoa: »Kuka nousee taivaaseen?» Se on: tuomaan Kristusta alas, tahi: kuka astuu alas syvyyteen? Se on nostamaan Kristusta kuolleista. Vaan mitä se puhuu? Raamattu sanoo: »Sana on sinua lähellä, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi», silloin kuin sydämessäsi uskot ja suullasi tunnustat »sanan uskosta». Hän sanoo: »Sana on juuri sinun tykönäsi». Siinä on sinulla kaikki, mitä tarvitset, kun vaan omistat sen. Paavali tarkoittaa, että omistaessamme Jumalan lupauksen, me myös omistamme itse asian. Me käsitämme kyllä, että maallisissa asioissa annettu luotettava lupaus on suuriarvoinen ja tärkeä, mutta kun taivaalliset asiat ovat kyseessä, jolloin Jumala itse on lupaajana, niin miksi silloin emme ymmärrä olla turvallisin mielin.

Tämän valaiskoon meille vertaus. Vaikkapa minulla ei olisi penniäkään oikeata kultarahaa, niin olen kuitenkin tyytyväinen, kunhan vaan omistan tarpeeksi eräitä papereita, joita sanotaan seteleiksi. Näissä papereissa sanat: »Valtion pankki lunastaa tämän setelin niin ja niin paljolla», tekevät meidät turvallisiksi. Emme edes pidä tarpeellisena vaihtaa näitä seteleitä oikeaan rahaan. Me säilytämme ja pidämme arvossa niitä läpi elämämme aivan kuin ne olisivat oikeata rahaa, jopa nimitämmekin niitä rahaksi, koska ne kaikissa kaupoissa käyvät rahasta. Mikä tekee nämä paperit niin arvokkaiksi? Ainoastaan muutama sana, ainoastaan lupaus siitä, että vaadittaessa pankki lunastaa ne.

Paavalin mielestä on Jumalan sanallakin semmoinen arvo. Hän sanoo: »Älä sano sydämessäsi: kuka nousee taivaaseen?» Se on: tuomaan Kristusta alas. Sitä ei tarvita, sanoo hän, »sana on sinua lähellä». Kun kätket sanan sydämeesi ja luotat siihen, niin omistat Kristuksen, taivaan ja autuuden. Sanassaan on taivaallinen kuninkaamme myös antanut meille seteleitä. Oi, jospa kerran niin viisastuisimme, että luottaisimme yhtä lujasti niihin sanoihin, jotka Jumala on antanut meille suuressa setelikirjassaan, Raamatussa, kuin luotamme maallisen hallitsijan sanoihin! Kun tahdomme vaihtaa lupaukset niiden lupaamaan todellisuuteen, kun tahdomme omistaa taivaan ja autuuden, niin totisesti Jumalan lupaukset eivät jää täyttymättä. Muistuttakoon tämä esimerkki meitä Jumalan sanan ja lupausten suuresta arvosta.

Emme voi pysyä uskossa, eikä meillä voi olla tosiluottamusta kaikkeen siihen sanomattomaan kunniaan, minkä sana lupaa, ellei sielumme syvyyteen ole juurrutettu se, mitä merkitsee, että itse Jumala on sen sanonut. Onhan suuriarvoista, että itse Jumala on antanut meille lupauksia. Voiko mikään olla varmempaa kuin Jumalan oma lupaus? Voisiko Jumala pettää? Jumalako? Miten turmeltuneet sielumme kyvyt ovat, kun emme koskaan voi sitä oikein käsittää. Apostoli sanoo, ettei Jumala ole ainoastaan antanut meille Kristuksessa suurta lupausta, vaan hän on sen vielä vahvistanutkin. Hän sanoo: »Sen takia, kun Jumala tahtoi vielä tehokkaammin lupauksen perillisille osoittaa, että hänen päätöksensä on muuttumaton, takasi hän sen valalla, jotta me näistä kahdesta muuttumattomasta asiasta, joissa Jumala ei ole voinut valehdella, saisimme voimallisen kehotuksen, me, jotka olemme paenneet pitämään kiinni edessämme olevasta toivosta».

Oi, suuri, armorikas Jumalamme! Sinä olet pyhällä valallasi vakuuttanut sanasi todeksi. Emmekä me sittenkään usko. Auta meitä pimeydessämme, auta meitä epäuskosta! Suuri, hyvä Jumala, anna meille anteeksi, auta meitä!

[rita4]

MAALISKUUN 10 PÄIVÄNÄ.

Me vaelsimme kaikki eksyksissä niin kuin lampaat, ja kukin meistä poikkesi omalle tiellensä; mutta Herra heitti meidän kaikkien synnit hänen päällensä. Jes. 53: 6.

Mitä tällä tarkoitetaan, mistä tässä on kysymys, missä suhteessa me vaelsimme eksyksissä ja poikkesimme omalle tiellemme? Sen huomaan, kun näen mitä Jumala teki palauttaakseen meidät harhateiltämme. »Herra heitti meidän kaikkien synnit hänen päällensä.» Tässä on siis kysymys synnistä, meidän pelastamisestamme ja taivaan tiestä. Herran Henki huomauttaa eksytyksenämme pääasiassa olleen sen, että kukin meistä poikkesi omalle tiellensä. Joku ajattelee: »Jospa voisin olla kyliin vakava jumalisuudessani, jos voisin oikein pelätä ja rakastaa Jumalaa, niin voisin toivoa armoa». Mutta profeetta sanoo, että tämä on eksyksissä vaeltamista. Se ei riitä, olet liian turmeltunut, olet kaikkine töinesi täysin kadotettu.

Toinen ajattelee: »Kun oikein voisin tuntea ja katkerasti katua syntejäni, kun voisin vakavasti valvoa ja taistella niitä vastaan, niin minulla olisi toivoa armon omistamisesta.» Mutta tämäkin on eksyksissä vaeltamista, sanoo profeetta. Kaikki ponnistuksesi on turhaa. Siihen tarvitaan toinen mies. »Herra heitti meidän kaikkien synnit hänen päällensä.» Ainoastaan tämä kelpaa Jumalalle.

Säälien meitä näki Herra surkean ponnistelumme synnin suosta. Hän armahti meitä ja lähetti hänet, jonka tuli kantaa meidän kaikkien synnit. »Hänet, joka ei synnistä mitään tiennyt, on hän meidän edestämme synniksi tehnyt.» Koko maailman kaikki synnit »heitettiin» hänen päällensä. Herra näki kaikki meidän syntimme hänen syntinään. Hän saisi ne kaikki maksaa. Meidän syntimme eivät enää ole meidän, vaan hänen. Ja jotta voisimme olla aivan turvassa, niin profeetta sanoo, ettemme itse ole panneet syntejämme hänen kannettavakseen, vaan Herra, Herra heitti. Herra itse teki sen. Hän osoitti meille suosiotaan ja hän on myös tyytyväinen siihen, mitä on tehnyt. Sen takia sanoo Johannes: »Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!» Huomaa: »Jumalan Karitsa!» s. o. Karitsa, jonka Jumala on määrännyt sovintouhriksi. Ainoa, joka Jumalalle kelpaa. Jeesus sanookin, että sen takia Isä rakastaa häntä, kun hän panee henkensä alttiiksi.

Mikä saattaa olla turvallisempaa! Lieneehän Jumala toki tyytyväinen omaan taitoonsa. Muista sinä ahdistettu syntisraukka, että Isä itse pelastaa sinut. Se on Jumalan työ. Hän itse antoi sovittajan. Kuka Jumala voi nyt siis syyttää sinua synneistäsi Sillä taivaan Jumala, joka on sinun Herrasi ja jota niin suuresti pelkäät, ei ole pannut syntejäsi sinun kannettavaksesi, vaan lain uhkausten tähden Kristuksen kannettavaksi.

Mitenkä ei siis jokaisella, jolla on haavoitettu omatunto, olisi osa tähän pelastukseen ja lohdutukseen. Eikö hänellä, jos kellä? Sillä sovitus ei ole vanhurskaita, vaan syyllisiä varten. Oi, sinä ikuinen, käsittämätön rakkaus! Syntiset, joilla on paha omatunto, saavat nyt rauhan. Kiitos ja ylistys sinulle Jumala!

Kun uskot tämän, joka on Jumalan sanan tärkein opetus, niin arvioi sitten, mitä turmeluksesi, pahuutesi ja kuollut tilasi merkitsee Jumalan oman Pojan kuoleman rinnalla. Kaikki ihmiset ovat Jumalan Pojan rinnalla aivan arvottomat. Kun Herra vertaa itseänsä hyvään paimeneen, niin hän sanoo: »Minä panen henkeni lammasten edestä». Pysähdy tämän kuvan eteen!

Ajatelkaamme, että jokin lammas olisi tehnyt jonkin siveellisen rikoksen, jonka tähden se on ansainnut kuoleman tuomion. Mutta tällä lampaalla on ylen hellä paimen, joka tahtoo panna henkensä alttiiksi tämän lammas raukan edestä. Ajattele, ihminen panisi henkensä alttiiksi lampaan pelastamiseksi. Eikö sinun mielestäsi tämä ole ylen kallis sovitus lampaan edestä? Eikö sen lampaan rikos ole jo tarpeeksi sovitettu?

Mutta eikö Jumalan iankaikkisen Pojan kuolema ihmisten hyväksi ole yhtä suuri, niin, määräämättömän paljon suurempi sovitus. Sinähän vallan katoat tämän sovituksen äärettömään suuruuteen. Ja kaikki sinun syntisi, niin raskaat kuin ne itsessään ovatkin, menettävät tämän rinnalla arvonsa.

Isän tahto ja tarkoitus oli juuri se, että syntimme tyhjään raukeaisi, jotta me rauhan saisimme. Jos näin yksinomaan Kristuksessa löydät rauhan, niin silloin olet käsittänyt iankaikkisen elämän. Hyvä paimen kyllä sitten keinon keksii, miten kaikki sinun virheesi korjataan. Hän huolehtii siitä. Sinä olet hänen edessään vain lammasraukka. Hän tahtoo itse tehdä kaikki. Lampaan tulee vain kuulla paimenen ääntä. Kuulkaa, niin sielunne saa elää! Jumala lisätköön meille uskoa!

[rita4]

MAALISKUUN 12 PÄIVÄNÄ.

Käärme sanoi vaimolle: »Jumala tietää, että kun te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, niin että te tulette niin kuin Jumala, tietämään hyvän ja pahan.» 1 Moos. 3: 4-5.

Huomaatko, mikä viekas kaksinaisuus ja käärmeen kavaluus näissä sanoissa piilee? Katso tuota valkeaksi puettua perkelettä. Tässä esiintyy hän sangen arvokkaana valkeuden enkelinä. Hän ei sano Aadamille ja Eevalle: »Ei teidän pidä ensinkään välittää siitä, mitä Jumala sanoo». Päinvastoin hän ottaa Jumalan todistajaksi siihen, mitä sanoo, pannen Jumalan omat sanat sen perustukseksi. Hän vain antaa selityksen sille nimelle, jolla Jumala itse oli puun nimittänyt. Jumala oli kiellossaan nimittänyt sitä hyvän- ja pahantiedon puuksi.

Perkele tahtoo nyt selittää, mitä tämä merkitsee. Hän sanoo: »Jumala tietää, Jumala on tämän puun nimen kautta myöntänyt, että sen puun kautta saatte tiedon hyvästä ja pahasta. Sen tiedon Jumala itse omistaa; ja jona päivänä te siitä syötte, tulette te niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan.» Tämähän on erinomainen asia. Tulla viisaaksi niin kuin itse Jumala ja valaistuksi, kuten hän, eihän siinä voinut olla mitään pahaa. Kun Jumala tämän tietää, niin onhan mahdotonta, että hän, teidän rakas, hyvä Isänne, olisi kieltänyt teitä syömästä siitä puusta. Näin ovat toiset käsittäneet saatanan juonen.

Toiset taas arvelevat hänen tahtoneen herättää epäluuloa Jumalaan, ettei Jumala muka olisi suonut heille samaa onnea ja autuutta kuin hänellä itsellään oli. Ja ettei heidän siis niin sokeasti pitänyt luottaa Jumalan rakkauteen ja mielisuosioon. Molemmat selitykset täydentävät toisiaan.

Eeva teki luonnollisesti tämän johtopäätöksen: Jumala ei ole voinut kieltää meitä syömästä näitä hedelmiä, koska hän tietää, että niitä syömällä aukenevat silmämme. Olemme siis väärin ymmärtäneet hänen sanansa, sillä miten voisi semmoinen kielto olla sopusoinnussa hänen hyvyytensä ja rakkautensa kanssa. Jos hän taas todella on kieltänyt meitä niitä syömästä, niin emme voi muuta ymmärtää kuin ettei hän suo sitä meille.

Tässä näet saatanan viekkauden. Hänen viekkautensa ilmenee vielä kauheampana, kun tarkkaamme, miten hän sekoittaa suureen valheeseensa totuuksia, jotka hän vääntää ja himmentää kaksimielisillä lauseilla. Hän esim. lupaa sen, että heidän silmänsä avautuvat. Tämän voi käsittää niin, että he saisivat erinomaisen viisauden ja taidon, mutta epäilemättä hän tarkoittaa niitä surullisia kokemuksia, joita synti ja rangaistus mukanaan tuo.

Huomattavimpana seikkana tässä kiusauksessa, joka myös on jättänyt syvät jäljet kaikkiin Aadamin lapsiin, on käärmeen yllytys ylpeyteen, itsejumaloimiseen ja väärään vapauteen. Tämä on alkulähteenä hengelliseen rappeutumiseen, voimakkaisiin kiusauksiin ja syvään lankeemukseen. Jo käärmeen ensimmäisissä sanoissa: »Olisiko Jumala sanonut: älkää syökö kaikista paratiisin puista», piilee ajatus: »Te, Jumalan jaloin työ, te, koko maan hallitsijat, tekö olisitte jollakin tavoin sidotut! Eikö teillä olisi täysi vapaus?»

Mutta kun kiusaajan rohkeus on kasvanut, sanoo hän nimenomaan: »Te tulette niin kuin Jumala tahi Jumalat». Ja juuri tuo sana: »Te tulette, niin kuin Jumala» - ei Jumalan armon kautta, lahjana, vaan omalla tiedollanne hyvästä ja pahasta, siis omalla työllä ja toimella, jätti Aadamin sukuun syvän jäljen, joka vielä tänäkin päivänä tulee näkyviin.

Kieltämättä on myös merkillistä, että käärme herätti ihmisessä tiedonhalun, joka erikoisesti vaikutti siihen suureen kauheaan lankeemukseen. Luther sanoo: »Se onkin perkeleen myrkkyä, kun ihminen tahtoo olla viisaampi kuin mitä Jumala on säätänyt». Ei mikään ole tehnyt ihmisiä niin mielettömiksi hengellisissä asioissa ja vihamielisiksi Jumalaa ja hänen teitänsä kohtaan kuin tuo luuloteltu suuri viisaus. Vaikka heillä olisikin suuri tietomäärä, niin, koska he pitävät itseänsä viisaina, tulevat he mielettömiksi. Apostoli sanoo, että tieto paisuttaa. Suuri määrä ymmärrystä ja laajat tiedot houkuttelevat ihmistä itsejumaloimiseen ja itsekyllyyteen, jolloin ei Jumalan viisaus hänelle kelpaa.

Jumala on ylpeitä vastaan ja kätkee valonsa viisailta ja toimellisilta. Mutta ihminen on silloin hukassa, kun Jumala on häntä vastaan. Silloin lankeaa hän hulluudesta toiseen. Luther sanoo, että ihminen silloin saa semmoisen viisauden, että hän pitää syntiä vanhurskautena ja suurimman hulluuden korkeimpana viisautena. Sillä perkele sotkee ihmisen ymmärryksen niin, että jota kauemmaksi hän joutuu Jumalan sanasta, sitä viisaampana ja oppineempana hän itseänsä pitää.

[rita4]

MAALISKUUN 13 PÄIVÄNÄ.

Siis, jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus; se mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut. 2 Kor. 5: 17.

Ensimmäinen luomus turmeltui syntiinlankeemuksessa, ja se mikä oli Jumalan sydämen tyydytys ja ilo, kun hän katsoi kaikkea, jota hän tehnyt oli, turmeltui siinä määrässä, että ihmisten tavoin tulkittuna, Jumala katui, että oli luonut ihmisen. Mutta sitten antoi Jumala meille »Sanan», »esikoisen Jumalan luomuksista», jotta hän toimittaisi uuden luomisen maan päällä, loisi uuden ihmisen, joka olisi Jumalan kuva, kuten ihminen ensimmäisessä luomisessakin oli. Totisessa vanhurskaudessa ja pyhyydessä olisi se Jeesuksessa Kristuksessa hyviin töihin luotu. Siihen Jumala alun pitäen oli meidät valmistanutkin.

Apostoli sanoo: »Jos joku on Kristuksessa.» Olemme usein tutkineet, mitä tämä merkitsee ja miten se tapahtuu. Henki nuhtelee meitä synnin, epäuskon ja itsevanhurskauden tähden, niin että lopulta emme löydä rauhaa muualta kuin ainoastaan Kristuksesta ja hänen vanhurskaudestaan. Kun sielu Hengen rankaisemana ja ahdistamana lopuksi kätkeytyy Kristuksen vanhurskauteen ja Kristus on hänelle kaikkena kaikessa, sekä vanhurskautena että väkevyytenä, silloin on hän Kristuksessa. Ja apostolin sanojen mukaan hän on silloin uusi luomus. »Se, mikä on vanhaa on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut.» Ja tämä on kokemuksen kautta ilmitullut totuus.

Jokainen kristitty todistaa, että kun elämä Kristuksessa hänessä heräsi, kun hän sai valoa ja rauhaa Kristuksen vanhurskaudessa, heräsi hänessä eloon uusi olento, uusi sydän, uusi mieli. Kaiken hän näki nyt aivan uudessa valossa. Hänen järkensä rupesi tajuamaan hengellisiä asioita. Hän sai uudet silmät, uudet korvat, uuden halun sydämeensä, uudet ilot, uudet surut, uudet aatteet, uudet pyrkimykset. Toisin sanoen: hänellä oli uusi elämä, kokonaan uusi maailma edessään, »katso, uusi on sijaan tullut». Se osoittaa hänen uudessa kielessään, uudessa puhetavassaan ja uudessa elämässä. Ja mitä siihen vanhaan tulee, jota vielä hänessä on, niin hän on nyt toisessa suhteessa siihen.

Synti, himot, jotka ennen olivat nautintona, ovat nyt hänelle tuskana ja kauhistuksena. Kaikki hengellinen ja kaikki, joka on taivaasta lähtöisin, oli ennen hänelle vierasta ja ikävää. Siinä on nyt hänen halunsa ja elämänsä. Mielenlaatu hänessä on uusi, vaikka liha, vanha, aatamillinen turmio hänessä on entisellään. Uusi sisäinen olemus on varma todistus uudestisyntymisestä. Sillä syntyminen on sisäisen olennon muutos. Ja Kristus sanoo: »Jos ihminen ei uudesti synny, ei hän voi nähdä Jumalan valtakuntaa.» Johannes sanoo: »Ja ne eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta.»

Tämän Jumalasta syntymisen kautta tämä uusi luomus saa jälleen sydämeensä syntiinlankeemuksessa kadonneen Jumalan kuvan. Se havaitaan uskollisten mielenlaadussa ja hengessä. Mutta koska vielä elämme lihassa, joka on täynnä syntiä ja sotii Henkeä vastaan, niin ei tämä Jumalan kuva hänessä ei ole vielä näkyvä ja täydellinen. Mutta uusi ihminen, joka Jumalan jälkeen on luotu totisessa vanhurskaudessa ja pyhyydessä on kerran, kun Kristus ilmestyy, vapahdettava tästä kuoleman ruumiista ja »me tulemme hänen kaltaisikseen».

Tutkikoon kukin itseänsä. Apostoli sanoo vakaasti: »Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus». Jos luulet olevasi kääntynyt ja uskovainen, mutta sinulla ei ole tätä uutta mielenlaatua ja uutta sydäntä, etkä sisimmässäsi ole tullut uudeksi luomukseksi, niin et silloin vielä tiedä, mitä oikea usko ja autuus Kristuksessa merkitsee. Todistaahan Raamattu kauttaaltaan, että totinen usko tuo myötään uuden mielen, uuden sydämen, Jumalan tuntemisen ja ystävyyden, halun hänen lakiinsa ja maailman voittamiseen. Samaten kuin tuli lämmittää, niin myös Jumalan Hengestä syntynyt ihminen oli täynnä elämää ja voimaa.

Jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus. Tämän apostoli sanoo lyhyesti ja yksinkertaisesti, mutta samalla päättävästi. Älä kiiruhda tämän totuuden sivu, vaan pysähdy ja ole vilpitön itseäsi kohtaan! Parempi on ajoissa huomata hengessä olevan vilppiä, kuin liian myöhään huomata olevamme petetyt. Tiedäthän, onko uskosi vaikuttanut sinussa tässä mainitun sisäisen muutoksen.

Vaikkapa syntisi ja vikasi olisivat monet ja suuret, mutta sinulla kuitenkin siitä huolimatta on uusi mielenlaatu, jos Kristus on sinulle A ja 0, ensimmäinen ja viimeinen, ainoa lohdutuksesi, jokapäiväinen tarpeesi, niin että mieluimmin tahdot kuulla Kristuksesta ja hänen ansiostaan, niin on tämä varmana todistuksena siitä, että olet Jumalasta syntynyt. Silloin olet myös saanut uuden rakkauden ja harrastuksen Jumalan lakiin ja hänen teihinsä, jonka tähden syntisi ovat tulleet sinulle pahimmaksi vaivaksi.

Tyhmät neitseet ovat uskonnollisia, rakastavat Jumalan sanaa noin ylimalkaan, harjoittavat määrättyjä pyhiä töitä, mutta heidän halunsa ja ilonsa ei ole Kristuksessa ja hänen armossaan, eivätkä he välitä kuulla eikä puhua Kristuksesta ja syntien anteeksisaamisesta.

[rita4]

MAALISKUUN 14 PÄIVÄNÄ.

Minä, minä se olen, joka itseni tähden pyyhin pois sinun uskottomuutesi enkä muistele sinun syntejäsi. Jes. 43: 25.

Kuulkaamme mitä Herra sanoo: »Kaikki janoovaiset tulkaa vetten tykö; tekin, joilla ei ole rahaa.» Sekä syntiset että pyhät kuulkaa, kun Herra itse puhuu ja sanoo kuinka hän tuomitsee ja menettelee meitä armahtaessaan. Ei mikään ole varmempaa kuin se, minkä Herra itse puhuu! Ja tässä kuulemme hänen vakuuttavan mitä selvimmin, ettei mikään uhri, ei sisäinen eikä ulkonainen hurskaus taivuttanut häntä armon antoon. Ei mikään puute, ei sisäinen eikä ulkonainen heikkous liioin tyhjäksi tehnyt hänen armoaan, vaan sekä ansiot että velat olivat samanlaisessa suhteessa tähän Herran sanaan: »Sinä saatoit minulle työtä synneilläsi ja vaivaa pahoilla teoillasi». »Minä itseni tähden pyyhin pois sinun uskottomuutesi», huomaa, »itseni tähden», ei sinun tähtesi, enkä muistele sinun syntejäsi». Nämä sanat ovat köyhille syntisille suloiset ja hunajaa makeammat. Armorikas Jumala, avaa silmämme ja sydämemme, jotta tuntisimme ja näkisimme, kuinka suloinen sinun sanasi on!

Mutta oikein ymmärtääksemme näiden sanojen voiman, on tarpeellista, että kiinnitämme huomiota siihen, että Herran tässä yhteydessä (säk. 22-24) luettelemat toimitukset olivat jumalanpalvelukseen, hurskauteen ja hyviin töihin kuuluvia asioita, joita Herra itse oli Israelin lapsille määrännyt, mutta joita he laiminlöivät, eivätkä suinkaan armoa ansainneet. Hän puhuu näin: »Et sinä huutanut minua avuksesi». Tämä tarkoittaa, että heiltä puuttui sydämen harras halu Herran puoleen ja siitä johtuva avuksi huutamisen ja rukouksen tarve. Sitten luettelee hän mitä jumalanpalvelukseen kuului: uhrit, ruokauhrit, polttouhrit, suitsutukset jne.

Uuden liiton kristityillä vastaa tämä rukousta, hartautta, jumalanpalvelusta, armeliaisuutta ja hyviä töitä. Tietäessämme Jumalan itsensä määränneen Israelille jumalanpalveluksen, ja myös Israelin kansan suurella huolella ja tarkkuudella viettäneen jumalanpalvelusta, niin mitä merkinnee tässä Herran hylkäävä puhe uhreista? Onpa kuin jos Herra ei myöntäisi heidän uhranneenkaan ja kuitenkin hän samalla todistaa heidän suitsuttaneen ja uhranneen hänelle. Eikö hän hyväksykään mitä itse on määrännyt? Eipä suinkaan! »Sinun uhrisi tähden en minä sinua nuhtele», sanoo hän, »sinun polttouhrisi ovat alati minun edessäni.»

Tässä on kysymys siitä, mikä taivutti Herran armon antoon, ja mikä tuotti heille syntien anteeksi antamisen, kuten tässä sanotaan: »Minä, minä se olen, joka itseni tähden pyyhin pois sinun uskottomuutesi», ja (säk. 26): »Käykäämme oikeudelle keskenämme; puhu sinä, että vanhurskas olisit.»

Kun tästä asiasta on kysymys on Herran kiivaus niin kuin palava tuli kaikkea ihmisansiota ja arvoa vastaan. Silloin muistuttaa hän moneen kertaan: et sinä, et sinä, »et sinä huutanut minua avuksesi, sillä sinä väsyit minuun Israel. Minä, minä se olen, joka itseni tähden, pyyhin pois sinun ylitsekäymisesi.»

Samoin puhui hän myös ollessaan täällä ihmismuodossa. Samaten kuin sanoessaan: »Et sinä huutanut minua avuksesi»; en mielisuosiolla katsellut työtäsi, vaan »sinä saatoit minulle työtä synneilläsi». Ja minä, minä se olen, joka itseni tähden pyyhin pois sinun ylitsekäymisesi, enkä muistele sinun syntejäsi». Samoin sanoo hän Joh. 15:16: »Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät». Ja Matt. 20:28: »Niin kuin ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä.» Joh. 17:19: »Minä pyhitän itseni heidän tähtensä, jotta hekin olisivat pyhitetyt totuudessa.» Matt. 26:28: »Tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.» Joh. 6:57: »Joka syö minua, elää minun kauttani.»

Jokaisessa Raamatun kohdassa on sama ajatus, sama kuin mitä Herra tässä sanoo: et sinä, et sinä, työtä tehnyt vaan »sinä saatoit minulle työtä synneilläsi. Minä, minä se olen, joka itseni tähden pyyhin pois sinun ylitsekäymisesi.»

Kaikki mitä teemme on synnin saastuttamaa. Sen takia on meidän kokonaan kadotettuina vastaan otettava kaikki Jumalan armosta hänen kauttansa, joka on meidän tähtemme työtä tehnyt, antanut henkensä ja verensä meidän edestämme ja joka sanoo: »Teidän pitää elämän minun kauttani.» »Minä, minä se olen, joka itseni tähden pyyhin pois sinun ylitsekäymisesi»

[rita4]

MAALISKUUN 16 PÄIVÄNÄ.

Minun sieluni odottaa Herraa hartaammin kuin vartijat aamua. Ps. 130: 6.

Huomattavana piirteenä Jumalan lapsissa on ensinnäkin että he ovat saaneet valittujen lasten hengen, jossa he huutavat: »Abba, rakas Isä». Toiseksi jos eivät he näin läheisesti voi puhua hänen kanssaan, sillä semmoinen heikkous ja voimattomuus yllättää heidät usein, huokaavat he sydämessään Herran puoleen ja odottavat häntä.

Vapahtaja, hänen armonsa ja läheisyytensä on heidän sielulleen elinehtona. Herran odottaminen on kuin uuden ihmisen hengitystä. Eikä Herra annakaan ystäviensä turhaan odottaa ja pyytää häntä. Itse hän sanoo: »Jos joku rakastaa minua, niin hän on pitävä minun sanani, ja Isäni on rakastava häntä, ja me tulemme hänen tykönsä ja teemme itsellemme asumuksen hänessä.»

Mutta älä luule, että aina näet ja tunnet hänen läsnäolonsa. Päinvastoin hän usein kätkeytyy ja antaa kaikenlaisen pahan kuten synnin, voimattomuuden, perkeleen kauheain hyökkäysten sekä näkyä että tuntua. Vapahtaja on meistä aivan kuin tuhansien penikulmien päässä ja olemme aivan kuin jätetyt oman pahuutemme, maailman ja pahojen henkien valtaan.

Silloin tytär Siion huokaa: »Herra hylkäsi minut, Herra unhotti minut.» Ja yön pimeydessä morsian etsii sitä, joka hänen sieluansa rakastaa. Maria seisoo tyhjän haudan ääressä ja itkee Herransa menettämistä. Tämä on tuo »vähän aikaa», josta Herra sanoo: »Vähän aikaa, niin ette näe minua. Totisesti minä sanon teille: te joudutte itkemään ja valittamaan.»

Mutta muista, tämä kuuluu Herran huolenpitoon meistä. Hän kätkeytyy ja silloin Meistä tuntuu, niin kuin ei Herra ainoastaan vähäksi aikaa olisi meiltä kätkeytynyt, vaan että hän jonkin synnin ja uskottomuuden tähden on kokonaan hylännyt meidät. Jos ei siltä tuntuisi, niin ei tämä olisikaan todellinen koettelemus. Se on siksi aiottu, jotta harjaantuisit uskossa, rukouksessa ja odotuksessa.

Herra itse Siionille vakuuttaa: »Minä olen vähäksi silmänräpäykseksi minun kasvoni kätkenyt sinulta; mutta minä tahdon armahtaa sinua iankaikkisella armolla.» Mahdotonta Kristuksen oli jäädä haudan luona itkevän Marian luo tulematta, tahi olla kahden Emmauksen tiellä kulkevan opetuslapsen luona viipymättä. Mahdotonta on myös, että sielu, joka yötä päivää huutaa Herran puoleen, joutuisi häpeään. Ei, se olisi kokonaan Jumalan olemukselle vierasta.

Jumala tosin johdattaa omiansa ihmeellisesti, mutta kumminkin aina iäisellä uskollisuudella. Olkoot syntisi miten suuret tahansa, olkoon tilasi miten onneton hyvänsä, vaikkapa et saisi ainoatakaan rukousta nousemaan huuliltasi, kun vain sielusi ja kiusattu sydämesi sanomattomilla huokauksilla odottaa Herraa, niin ei hän voi jäädä pois.

Lue Herran omia vakuutuksia, kun hän puhuu leskestä ja väärästä tuomarista (Luuk.18: 7, 8) tahi hänestä, joka puoliyön aikana, oven jo lukittuna ollessa, tulee naapuriltaan leipää lainaamaan (Luuk.11: 8-10). Näiden vertausten kautta tahtoo Kristus pakottaa meitä näkemään, että hänen on mahdotonta kieltää hätään joutuneelta sielulta apuaan. Pitkän ajan saamme luottaa vain hänen sanaansa, sillä Herran tahto on, että koettelemuksessa ollessamme kaikki näyttää ja tuntuu turhalta. Koettelemuksen tarkoituksena on uskon harjoitus.

Uskon harjoituksen lähettää Herra meille esim. silloin, kun emme hengellisessä elämässä mitään tunne, ei surua, ei lohdutusta, ei syntiä, ei armoa. Sielussamme vallitsee hiljaisuus ja erämaan kuivuus. Me pelkäämme hengellisen elämän sammuneen sielussamme ja joutuneemme kuoleman lepoon. Vilpittömille, valvoville sieluille on tämä hiljaisuus, tyhjyys ja tunnottomuus kaikkein kovin koetus. Kuitenkin on tuo salaisen kuoleman pelko voimakkain todistus ja keino tätä vaaraa vastaan. Mutta niillä, jotka eivät koskaan tätä pelkoa tunne, olisi todella syytä pelätä.

Miten ihmeellisesti Herra ohjanneekin meitä, hän ei kuitenkaan aina voi meiltä kätkeytyä. »Jotka Herraa odottavat saavat uuden voiman.» Aika ajoin saavat he myös nähdä hänen kunniansa ja silloin heidät täyttää hämmästys siitä, kuinka ihmeellinen ja uskollinen meidän elävä, aina läsnä oleva Jumalamme on. Joskus Herra lähettää odottamattoman, ihmeellisen armonosoituksen omilleen, jotka pitkäaikaisen koetuksen kestäessä ovat jo alkaneet epäillä, että Herra on unohtanut heidät.

Silloin he Danielin kanssa sanovat: »Herra Jumala, vielähän sinä muistat minua.» Minä luulin sinun jo unohtaneen minut. Oi, kuinka tuo koeteltu sielu silloin tuntee Jumalan suloisuutta, jopa »tulevaisen maailman voimaa» ja hän tahtoo silloin Daavidin kanssa kiittää Herraa sielunsa murheestakin.

[rita4]

MAALISKUUN 17 PÄIVÄNÄ.

Rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi uhraamaan hengellisiä uhreja, jotka Jeesuksen Kristuksen kautta ovat Jumalalle mieluisia. 1 Piet. 2: 5.

Kun Jumalan lapsi kiitollisena hänen suuresta armostaan rakkaudessa uhraa hänelle ruumiinsa ja työnsä, niin on Herralla Jumalalla siihen sydämellinen mielisuosio. Mutta ellei se tapahdu uskossa ja rakkaudessa Jumalan edessä, vaan omaa ansiota tavoitellen, niin on se Kainin uhri, johon Herra ei katso, sillä »ilman uskoa on mahdoton kelvata Jumalalle». Mutta jos me uhraamme jotakin uskossa Kristukseen, osoittaen kiitollisuutta Jumalan suuren armon tähden, silloin on uhrimme aina hänelle otollinen, olkoonpa, ettei uhrimme olisi kylmää vesipikaria suurempi. Tämän pitäisi rohkaista ja kehottaa meitä uhraamiseen. Mutta suuri, raskas epäuskomme on meillä tässä esteenä.

Opittuamme ja koettuamme, ettei mikään oma ansio kestä Jumalan edessä, ja että synti tahraa kaiken mitä teemme, luulemme, ettei mikään ole otollista Jumalalle, ei edes sekään, minkä teemme uskossa ja rakkaudessa hänen kunniakseen ja lähimmäisemme parhaaksi. Näin tulemme hitaiksi ja haluttomiksi häntä palvelemaan. Tämmöinen ajatus on siis vahingollinen ja kehitystämme estävä. Emme omilla töillämme voi lepyttää Jumalaa tai ansaita taivasta. Työmme eivät ole täydellisiä ja virheettömiä Jumalan edessä. Kuitenkin on tärkeä ja horjumaton totuus, että kun itse olemme Kristuksen uhrin kautta tulleet Jumalalle pyhitetyiksi ja otollisiksi, niin kaikki meidän rakkaudessa tehty työmme on Jumalalle otollista.

Herra Jumala on lempeä, rakastava Isä, joka mielisuosiolla katselee, mitä hänen lapsensa rakkaudessa tahtovat hänelle tehdä. Kun siis Jumalan lapsi, syntisyydestään huolimatta, on kiitollinen hänen suuren laupeutensa tähden ja on halukas häntä palvelemaan, niin on tämä Jumalalle mieluista. Ja kaikki tahra ja puutteellisuus meissä on Kristuksen vanhurskauden peittämää, eikä Herra Jumala silloin enää katsele puutteitamme.

Myös tekojemme halpa-arvoisuus estää meitä uskomasta, että Jumala mielisuosiolla niihin katsoo. Meidän silmämme etsii aina kaikkea suurta ja loistavaa. Uskoisimme kyllä omistavamme Jumalan mielisuosion, jos voisimme tehdä suuria tekoja: käännyttää ihmisjoukkoja, tulla lähetyssaarnaajiksi tahi marttyyreiksi.

Emme muista Jumalan mielisuosion saavuttamisen riippuvan ainoastaan siitä, että uskossa ja rakkaudessa teemme hänen käskynsä. Useimmat ihmiset ovat saaneet osakseen kodin ja yhteiskunnan piirissä pienimpiä tehtäviä. Herra Kristus sanoo, että hän viimeisenä päivänä julkisesti ylistää ihmisten ja enkelien edessä semmoisia tekoja, joita jokainen, halvimmassakin asemassa oleva kristitty voi tehdä. Hän sanoo katsovansa mielisuosiolla niitä tekoja, joita olemme tehneet köyhille lähimmäisillemme, aivan kuin jos ne olisivat tehdyt hänelle itselleen. Hän on sanova: »Minun oli nälkä, ja te annoitte minun juoda; minä olin koditon, ja te otitte minut huoneeseenne» jne. »Kaikki mitä te olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä veljistäni, sen olette tehneet minulle». Eihän Herra voinut voimallisemmin vakuuttaa mielisuosiolla katsovansa tekoihin, joita hänen tähtensä teemme.

Mistä siis johtuu, ettemme usko sellaisen rakkaudenpalveluksen olevan Jumalalle otollisen? Jos palvelemme syntiä, emmekä häntä, niin uskomme ja tunnemme rikkovamme häntä vastaan. Miksi ei siis olisi hänelle otollista, jos päinvastoin pakenemme syntiä ja rakkaudessa häntä palvelemme? Tässä huomaamme taas, miten sielun vihollinen himmentää ajatuksemme.

Muistakaamme siis usein sanoja: »Jumalalle otolliset». Ja auttakoon Jumala meitä uskomaan hänen sanansa! Silloin sanomme sydämen halulla: Jos on otollista Jumalalle, että köyhälle veljelleni annan lahjan tahi lainan, niin miten kernaasti sen silloin teen. Miten onnellinen olenkaan, koska Kristus pitää sitä itselleen tehtynä palveluksena. Jos on Jumalalle otollista, että raskaassa kutsumuksessani olen kärsivällinen, uskollinen ja ahkera, niin tahdonhan kernaasti olla semmoinen. Jos on Jumalalle otollista, että vastoinkäymisessä olen nöyrä ja tyytyväinen. Ja että olen lähimmäisiäni kohtaan ystävällinen, sävyisä, lempeä, niin etten kosta pahaa pahalla, vaan annan suloisen vastauksen, joka hillitsee vihan, niin kuinka mielelläni sen teen.

Jos on Jumalalle otollista, että kiellän ja tukahdutan haluni siihen tahi tähän, niin miten mielelläni sen hänen läntensä teen. Jos on Jumalalle otollista, että puhun lohdutuksen, varoituksen tahi kehotuksen sanoja lähimmäiselleni, peitän hänen vikansa ja heikkoutensa, enkä panettele häntä. Jos kaikki tämä on Jumalalle mieluista, niin oi, kuinka kernaasti sen teen.

Me vahvistuisimme ja saisimme halun kaikkeen hyvään, jos todella uskoisimme, mitä Herra Kristus ja apostolit ovat meille sanoneet sellaisten uhrien otollisuudesta.