Pentti Toikkanen kirjoitti:Valitettavasti usein kuulee sanottavan:"Sen ja sen veljen tai sisaren välillä sukset menivät ristiin." Silloin hiihdetään jo vaarallista latua. Monen taivasmatka hidastuu, jopa pysähtyy kokonaan. Kyllä meille jokaiselle tulee yhteentörmäyksiä. Me uskovaisetkin olemme vain ihmisiä ja erehdymme, mutta emme saa jäädä mököttämään, juonittelemaan ja katkeroitumaan. Se tarttuu vielä toisiinkin.
Jeesus varoitti: "Jos tuot lahjasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi siihen alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa ja tule sitten uhraamaan lahjasi." (Matt 5:23) Meidän pitäisi Raamattua tuntevina tietää ja tuntea siellä olevat maailman parhaat ohjeet ja neuvot.
Tämä kuin nousi esiin ja ajattelin jotain laittaa mitä sydämelleni sitten nouseekaan tästä aiheesta.
Niin... minä ainakin myönnän rehellisesti, etten ole aina niitä helpoimpia, tai mukavampia ihmisiä. Joskus sitä ajattelee olevansa niin rakkaudellinen ja sävyisä, pitkäpinnainenkin, mutta sitten jo jossain toisessa vaiheessa kuin huomaakin,
havahtuu hereille; etten sitä kyenyt sitten kuitenkaan olemaan mitä olisin niin kovasti halunnut olla ja vain suostua vaikka kärsimäänkin. Eipä niin, vaan minä aloinkin vain ajatella enempikin itseäni, kuin muita, tai en vain kyennytkään nielemään pettymystäni, tms..Harmi.
Muistan kuinka aikoinaan aina syytin toisia kun oli känää, tai, niin.. todellakin meni ne sukset, kuin ristiin. Olimpas minä sitten
"viaton ja hyvä" tyyppi. No
en takuulla ollut, mutta kun oli huono itsetunto ja elämä aina rankan puoleista, niin olihan se sitten kuin
helppoa sanoa, ettenhän nyt minä ole syypää, siihen, tai siihen riitaan, juttuun, vaan se syy on siinä toisessa osapuolessa ja minä vain puolustauduin, tms..

Koin olevani useammin kuin uhri, kuin se pahan alku ja juuri, ja siten sitten koitinkin
kai sitten saada hyvän omantunon itselleni, sekä rauhoittaa mieltäni, mutta eihän se onnistunu, vaan se menikin; aivan päinvastoin. Kaikki kuin alkoi vain kaihertaa tosi ikävästi mieltäni ja en siten sit saanutkaan ns. mielenrauhaa, koska jo silloin, vielä uskosta osattomanakin, Jumala muistutti sydämelleni, mites se asia oikein sit menikään, tai olikaan, jne..
Mutta kun uskovilla menee ns sukset ristiin ja tulee riitaa, väärinymmärryksiä, tms, niin silloin se vasta ikävää onkin. Kun on jo päästy taivaan kansalaiseksi ja opeteltu Raamatusta Pyhän Hengen kautta asioita siitä: miten Herran omana
tulisi pyrkiä elämään ja siltikin vain tulee sitä ns. känää, tai pahoittaa toisen mielen, tai on jopa hyvinkin kärkäs oikeassa olemisessaan, tms..
Niin se on tosi kurjaa ja siinä ei silloin ole muuta vaihtoehtoa, kuin vain: pyytää anteeksi ja pyrkiä ainakin jälleen sopuun, sekä tietenkin on tosi hyvä silloin mennä polvilleen; Herran eteen, siihen omaan ns. kammioonsa rukoilemaan sekä: pyytämään Herraltamme viisautta sekä Hänen antamaansa rakkautta, anteeksi antavaa, sekä anteeksi pyytävääkin mieltä, sitä toista kohtaan ja itselleen anteeksi antavaa mieltä, koska hyvin me kaikki tiedämme sen totuuden, miten se voikin olla lihallemme tosi vaikeaa, suostua, nöyrtyä, tehdä parannustakin äkkipikaisuudestaan, tms...

Ja tottakai; Haluten myöskin kuin muuttua, kuolla itselleen ja sille ainaiselle oikeassa olemisen tarpeelleen ja vain kuin nöyrtyä, suostua, hiljentyäkin, niin
ettei enää enempää tee pahaa toiselle..Sekä: pyytää Herraa lohduttamaan ja vahvistamaan sitä, jota loukkasi, toimi väärin.. Kokea huonoa omaatuntoakin, sääliä, kun on ollut taas kerran niin itsekäs, sekä lihallinen, ylpeämielinenkin, kun ei halunnut nähdä, eikä myöntää, että sitä vikaa oli yhtä paljon itsessäänkin, ehkä jopa enemmänkin, kuin siinä toisessa, kun jo otti herneen ns nenuun ja suuttui, loukkaantui, sanoi sanoja toiselle, jotka ois ollut vain parempi pitää omissa nahoissaan ja olla vain hiljaa..
Ja se taitaakin sitten olla se vaikein tehtävä, koska lihanmieli on saattanut nostaa päätään ja ei pystykään näkemään sitä ihan
omaakin osuuttaan kinaan, riitaan, vaan on kuin
olevinaan: aivankuin täysin viaton tai syytön, aivankuin itse olisikin se kärsijä, eikä se joka loukkasi, toimi väärin..ei näe kuin sitä, että; Hei, minähän se alotin ja syytin, syyllistin, tms..

Minä tunnustan olevani liian kärkäs sanomaan ja aivan liian vaativa..Minulla ainakin on vielä piiitkä pätkä asioita opittavana ihmissuhteista ja pyydänkin siksi Jeesustani antamaan minulle kyvyn elää ja olla olematta
enää lähtemässä jatkaan riitaa, vaan ennemminkin olemaan vain hiljaa, ja vain jääden rukoilemaan, kunhan osaisin ja tahtoisin vain pyytää anteeksi, sekä tietenkin myöskin; antaa anteeksi
koko sydämestäni. Enkä puolustautua sanomalla;
"Olenhan vain ihminen, tms!"Se on lian helppoa puolustautua,
" kun mä oon vaan tämmönen.."
Ollaanhan me kaikki
vaan tämmösiä saviastioita Herran kädessä, jotka särkyvätkin joskus ja jotkut särjetään liian kovalla käytöksellä, tai ..Joskus voi kysymyksessä olla jopa se ikävänpuoleinen ylpeyden henki, joka loukkaantuu,
kun sanotaankin totuus, tai varoitetaan vääränlaisesta elämästä, tms. Syitä voi olla niin valtavan paljon, ja monia. Mutta olipa syy sitten mikä tahansa, niin Jumalan rakkaus ihmislastaan kohtaan voi vahvistaa kaikista heikoimmankin ihmisen; kestämään, sekä myöskin, kuin suostumaan kärsimään: suostuen jo kuin kuolemaan itselleen, sekä niille haluilleen, ym joita lihassamme on ja vain kuin tekemään parannusta, sekä antamaan anteeksi ja pyytämään anteeksi;
Tosissaan, sydämestään asti, totuudessa! Eikä vain huulillaan, mutta sydän yhä ahkeroitsee
entisessä: katkerana ja mustana kuin maan multa..
Ei niin ystäväiseni, ei enää niin, sillä on jalompaa nöyrtyä, suostua, jopa kärsimään syyttömästikin, niin kuin Herramme Jeesus Kristuskin teki niitä kohtaan, joilla oli aina vain nurja mieli, sekä pahat sanat Häntä kohtaan sekä vastaan..
Hän ei koskaan kostanut takaisin, ei, vaan Hän antoi anteeksi ja armahti ja vain rakasti siltikin ihmispolosia. Onko meissä sitä samaa Kristus mieltä, tai Kristuskuvaa, kun tulee takkiin, tms kurjaa, väärää, ikävää..

Haluammeko me muuttua enempi Jeesuksen kuvan kaltaisuutta kohti, ja samalla meidän käytöksemmekin, kestokykymmekin ikäviäkin asioita kohtaan muuttuu, heltyy, ja tahtookin vain siunata, eikä kirota! Kas siinä on ainakin meikäläiselle vielä paljon opittavaa, sekä suostuttavaakin kuolemaan lihansa tahdolle, ym..
Pentti Toikkanen kirjoitti:Jeesus jatkaa: "Suostu pian sopimaan riitapuolesi kanssa niin kauan kuin vielä olet hänen kanssaan tiellä." (jae 25) Meillä uskovilla on monet kiusaukset ja koettelemukset. Olemme kaikki erilaisia. Jotkut ovat meistä saaneet syntymälahjana sellaista, mikä voi vaikeuttaa kulkuamme taivaan tiellä. Sekään ei saisi olla esteenä, kuten ei asemamme seurakunnassa tai yhteiskunnallisessa toiminnassa.
Paavali antaa hyvän neuvon:"Olkaa veljellisessä (ja sisarellisessa) rakkaudessa helläsydämiset toisianne kohtaan. Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne." (Room 12:10) Tässä kilpailussa meillä pitäisi kuitenkin olla oikea mielenlaatu, muuten siinäkin voi mennä pahasti pieleen.
Antakaa anteeksi toisillenne, vaikka...Uskon salaisuus