Silmäni sokaistuvat
houkuttelevista hyvistä,
kuin valkeuden enkelin
vuotavasta kultaisesta korista.
Katseeni seuraa yhä edemmäs,
missä aarteet kimmeltävät
ja tie kapenee huomaamatta.
Käsi nousee.
Se peittää silmät,
jään pimeyteen.
Hätäännyn.
En näe polkuja.
En näe eteeni.
Olen täydessä pimeydessä.
Huudan Jumalaani,
missä Sinä olet!?
Mutta käsi ei noussut kostamaan,
ei rankaisemaan.
Se nousi suojaksi.
Sillä maailman loiste
oli viemässä minua
Isäni luota pois.
Kämmenen pimeydessä
olenkin turvassa.
Jumalani on lähempänä
kuin luulinkaan,
sydämen lyönnin päässä.
Isäni katsoo, kun minä en voi.
Hän punnitsee ajan,
milloin saan taas katsoa,
ettei sydän joutuisi näkemään
liikaa ja liian varhain.
Pimeys laskeutuu,
ei hylätäkseen
vaan suojellakseen.
Sillä rakkaus ei aina näytä tietä,
joskus se sulkee näkymän.
Mutta vain ajaksi.
