C.O.Rosenius Elämän leipää

[rita4]

TAMMIKUUN 16 PÄIVÄNÄ.

Sillä minä olin päättänyt, että teidän luonanne ollessani tunnen ainoastaan Jeesuksen Kristuksen ja hänetkin ristiinnaulittuna. 1 Kor. 2: 2.

Kysyt, ilmeneekö pyhässä Raamatussa meille Kristuksen valtakunnan tunnusmerkkiä, jonka kautta »oikea Jumalan armo» ja ainoa oikea »tosi-jumalisuus» eroaa kaikista vääristä teistä? Olisiko mahdollista, että Jumala, joka jo edeltäpäin näki kaikki erilaiset käsitykset kristinuskon sisällöstä ja salaisuudesta, ei olisi meille ilmoittanut Kristuksen valtakunnan tunnusmerkkiä? Jumalalle kiitos, me olemme saaneet siitä selvän tiedon.

Ne, jotka ovat käsittäneet totuuden ja joiden silmät ovat avautuneet, löytävät sen kaikkialla Raamatussa. He näkevät kaiken riippuvan yhdestä ainoasta asiasta. He näkevät, että kristinuskon ja kaiken tosi-kristillisyyden tuntomerkkinä ja salaisuutena on Kristus. Kristuksen tulee olla sydämessä kaikkena kaikessa, niin että totuudessa voimme Paavalin kanssa sanoa: »niinpä minä luen tosiaankin kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani tuntemisen rinnalla. Ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa. Ja minkä minä nyt elän lihassa, sen elän Jumalan Pojan uskossa. Sillä minä olen päättänyt, että teidän luonanne ollessani tunnen ainoastaan Jeesuksen Kristuksen ja hänetkin ristiinnaulittuna.»

He näkevät sen varmaksi, että »jolla Poika on, hänellä on elämä. jolla Jumalan Poikaa ei ole, hänellä ei ole elämää, ja tämä elämä on hänen Pojassaan.» Tämän näkevät uskolliset kaikkialla Raamatussa. Mitä tässä siis esitetään on heille tunnettua. Mutta lienee kuitenkin monelle sydämen ilo nähdä, ei vain kristinuskon salaisuutta ja sitä mikä sille on olennaista, vaan myöskin kuulla Herran Hengen mainitsevan sitä uskovaisen tuntomerkkinä. Jokaiselle siis, joka tahtoo tulla totuuteen, on tämä kehotuksena vakavaan itsekoettelemukseen ja ojennukseen.

Ilmestyskirjan 14 luku kertoo siitä uudesta virrestä, jota Siionin vuorella merkitty joukko veisasi keskellään seisovalle Karitsalle, »eikä kukaan voinut oppia sitä virttä, paitsi ne sataneljäkymmentäneljä tuhatta, jotka ovat ostetut maasta.» Me näemme, että Herran Henki on tahtonut panna tämän laulun Siionin kansan tunnusmerkiksi! Mikä oli tämä laulu, jota eivät muut, kuin ainoastaan merkityt voineet oppia?

Johannes sanoo: »he veisaavat Karitsalle., sillä sinä olet tullut teurastetuksi ja olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmiset.» He veisasivat siis Karitsan ansiosta ja meidän lunastuksestamme hänen veressään. »Kukapa ei siitä voisi laulaa», saattaa joku sanoa. Tiedämmehän, että se on suurinta taivaassa ja maan päällä. Mutta mitä tarkoittanee pyhä Raamattu sanoessaan, että he laulavat tätä, ainoastaan tätä sekä, etteivät muut kuin merkityt voineet oppia sitä virttä? Ei riitä, että tiedämme sen laulun, ei liioin riitä, että ainoastaan suullamme tunnustamme ja laulamme sitä. Raamattu varoittaa meitä ulkokullaisuudesta. Sen, joka ei tahallaan petä itseään, täytyy ottaa vaarin Jumalan sanasta.

Minkä tähden eivät he veisanneet muista Jumalan hyvistä töistä, vaan yksinomaan Karitsan kunniasta? Varmaa on, että tämä autuas joukko Siionin vuorella ennen muita tuntee ja tunnustaa kaikki Jumalan ihmeelliset teot, niin hyvin luomisen ja kaitselmuksen teot kuin ihmissydämessä Pyhän Hengen kalliit ja arvokkaat työt. Mitä siis merkitsee se, että he tässä laulussa ylistävät ainoastaan Karitsaa ja hänen pelastustyötään? »Sillä sinä olet tullut teurastetuksi ja olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmiset.» Niin, muuta tämä ei voi merkitä kuin mitä Paavali tarkoittaa sanoessaan, ettei hän muuta tunne heidän luonansa ollessaan kuin Jeesuksen Kristuksen ja hänetkin ristiinnaulittuna.

Jeesus Kristus on sydämen lohdutus, ilo, aarre ja kiitos. Uskolla riipun kiinni Karitsan pelastusuhrissa. Sitä isoan ja janoan. Se on toivoni ja tyydytykseni. Raamatun sana tahtoo opastaa meitä käsittämään, että oikean uskon ja jumalisuuden tunnusmerkkinä on luottamus Kristuksen sovintouhriin. Emme saa asettaa luottamustamme mihinkään meissä itsessämme olevaan, Hengen vaikutuksiin, ei uskoomme, vielä vähemmin uskon hedelmiin, rakkauteen ja Jumalan pelkoon. Kristus itse sanoi: »Sillä minun lihani on tosi ruoka, ja minun vereni on tosi juoma.»

Katso, tämä on oikean kristityn tuntomerkki: Jumalan Karitsa. Se on hänen lohdutuksensa. Se yksin hänen sydäntänsä tyydyttää.

Opeta meitä, Herra Jumala, oikein käsittämään Kristuksen sovintokuolema. »Kenellä on Poika, hänellä on elämä, sillä elämä on ainoastaan Jumalan Pojassa.» Opeta meitä tuntemaan oma köyhyytemme ja uskomaan, että me hänen täydellisyydestään saamme armon armosta ja että hänen verensä puhdistaa meitä kaikesta synnistä. Amen.

[rita4]

TAMMIKUUN 18 PÄIVÄNÄ.

Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion: synnin, koska eivät usko minuun. Joh. 16: 8-9.

Synnin tuomion, koska eivät usko minuun. Mitä Herra tarkoittaa sillä, että hän puhuessaan maailman synnistä, jonka Pyhä Henki tuomitsee, mainitsee ainoastaan tämän »koska eivät usko minuun»? Jeesus tahtoo kai sanoa, että epäusko on ainoa synti, jonka tähden meidät tuomitaan. Kaikki synnit Jumalan kymmeniä käskyjä vastaan ovat sovitetut, mutta epäuskon kautta ihminen tuomitsee itsensä. »Synnin tuomion, koska eivät usko minuun!»

Katsokaa, miten Jeesus kohtelee syntisiä. Kun julkijumalattomat, publikaanit ja syntiset tulivat hänen luokseen, niin ei heidän syntinsä koskaan estänyt häntä heitä armahtamasta. Kaikki korjautui heti, kun he pakenivat hänen turviinsa. Missä oli silloin laki käskyineen ja tuomioineen? Missä oli pitkä, musta syntiluettelo? Koko elämänsä ajan he olivat syntiä tehneet rikkoneet Jumalan käskyjä vastaan, ja kuitenkaan hän ei nuhdellut heitä synnin tähden. He saivat pelkkää armoa, ja lohdutusta, ystävällisyyttä ja rakkautta osakseen, aivan kuin eivät olisi ainoatakaan syntiä tehneet.

Tästä lainoppineet katkeroituivat ja sanoivat: »Hän on publikaanien ja syntisten ystävä.» Ei hän sitä kieltänytkään, vaan kutsuu niitä kadonneiksi lampaikseen, hukkaan joutuneiksi rahoikseen ja tuhlaajapojikseen. Hän vertaa itseään armahtavaan isään, joka ojennetuin käsin juoksi tuhlaajapoikaa vastaan. »Oi, rakas Vapahtaja, etkö tiedä hänen monista, rumista synneistään?» En, hänellä ei ole syntejä, ei ainoatakaan. »Sillä tämä minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksisaamiseksi.»

Synti on pois otettu, rikos sovitettu ikuinen vanhurskaus on ilmestynyt. Jumala sovitti Kristuksessa maailman itsensä kanssa, eikä lukenut heille heidän syntiänsä. Mutta erään synnin tähden maailma tuomitaan, ja on tämä: koska eivät usko minuun. Kristus tuomitsee ankarimmat laintäyttäjät. Onhan oikein, etteivät he ole vääryydentekijöitä, ryöväreitä, huorin tekijöitä. Hyvä on, että antavat almuja jne., ja siitä huolimatta he ovat tuomitut. Paavali todistaa myös useasta veljestä, että heillä oli kiivaus Jumalan puolesta, mutta eivät ymmärrä Jumalan vanhurskautta, eivät ole Jumalan vanhurskaudelle kuuliaiset, eivät etsineet sitä uskosta, vaan niin kuin lain töistä.

Miten ihmeellinen tuomio. Paremmat tuomitaan ja huonommat vanhurskautetaan. Hän, joka on tuhlannut perintönsä porttojen kanssa, saa juotetun vasikan. Se, joka aina on isäänsä palvellut, eikä milloinkaan laiminlyönyt hänen käskyjään, ei saa vohlaakaan. Tässä on suuri salaisuus kätkettynä.

Tulenkohan koskaan käsittämään mitä Kristuksen kuolemaan sisältyy! Kaikki synti on Kristuksen kuoleman kautta sovitettu. Lain kirous ei meitä enää seuraa. Ihmistä ei synnin tähden tuomita, mutta hänet tuomitaan epäuskon tähden. Epäusko siis tuomitaan. Tämän opetuksen saamme näistä sanoista: »Synnin tuomion, koska eivät usko minuun.»

Vielä opimme näistä sanoista sen, että vakava ja hurskas ihminen voi saada osakseen tuomion, jos hän kaikessa hurskaudessaan ei usko Kristukseen. Hän on ehkä kauan elänyt vakavimmassa parannuksen teossa, syvästi katuen syntejään, hartaasti rukoillen, hurskaasti eläen ankarassa itsensä kieltäymyksessä, hän on ehkä harjoittanut suurta hyväntekeväisyyttä ja siitä huolimatta hän joutuu kadotukseen, jos hän ei ole oppinut »sitä roskana pitämään tuon ylen kalliin Kristuksen Jeesuksen, Herransa tuntemisen rinnalla, että hänet havaittaisiin olevan Hänessä ja omistavan, ei omaa laista saatavaa vanhurskautta, vaan sitä, joka tulee Kristukseen uskon kautta, sitä vanhurskautta, joka tulee Jumalasta uskon perusteella.»

Kaikki ihmishyveet eivät Jumalan silmissä ole niinkään arvoiset hänen rakkaan Poikansa uhrikuoleman rinnalla. Sen tähden hurskaimmatkin tuomitaan, jos eivät kunnioita Poikaa. »Pyhä Henki näyttää maailmalle todeksi synnin tuomion, synnin, koska eivät usko minuun!» Tämä sana tuomitsee maan parhaimmat, hurskaimmat, vakavimmat ihmiset kadotukseen, jos eivät anna Karitsalle kunniaa, vaan tahtovat itse vapahtaa itsensä.

Rakas taivaallinen Isä, lähetä Pyhä Henkesi nuhtelemaan meitä synnin tähden, niin että pidämme kaiken roskana sinun Poikasi tuntemisen rinnalla. Herra, lisää meille uskoa, Päästä meidät epäuskosta! Amen.

[rita4]

TAMMIKUUN 19 PÄIVÄNÄ.

Joka ei ole kuuliainen Pojalle, ei hän ole näkevä elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällään. Joh. 3: 36.

Ihmisluonnolle on ominaista, että se katselee omia töitään. Omaa hurskauttaan, tahi omia syntejään ja sen mukaan arvostelee Jumalan armoa. Pyhä Henki sanoo: Tässä on mies, Jeesus Kristus, vaimon siemen, jonka ikuinen Isän rakkaus pani edestänne täyttämään lain ja kärsimään kuoleman kaikkien edestä. Hänen kallis verensä on Jumalan silmäin edessä ottanut kaiken voiman ja merkityksen sekä synneistänne että hyveistänne. »Ja ei ole pelastusta yhdessäkään toisessa, sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän on pelastuminen.»

Epäusko on ainoa kadottava synti. Sen laajuus on kauhistuttava, sen laatu ja olemus vaikuttavat kadottavasti.

Mitä on epäusko? Se on Jumalan suuren armahtavaisuuden halveksimista, hänen suuren rakkautensa häpäisemistä. Epäusko polkee jalkojensa alle jumalallisen armahtavaisuuden suurimman lahjan. Se työntää luotaan meille annetun pelastuskeinon, syntiuhrin, Jumalan ainoan Pojan, jonka hän suuressa armahtavaisuudessaan pelastukseksemme lähetti.

Jeesus syntyi ihmiseksi, rupesi veljeksemme, uhrasi kaikki, vanhurskautensa, elämänsä, verensä meidän pelastamiseksemme. Sinä tiedät kaiken tämän ja siitä huolimatta olet kylmä ja välinpitämätön. Sinä vietät hänen syntymisensä muisto jouluna. Kuulet, luet ja laulat seimenlapsesta. Vietät hänen kärsimisensä ja kuolemansa muistojuhlaa. Kuulet ja luet, miten hän verta hikoillen kärsi yrttitarhassa, miten häntä ruoskittiin ja orjantappuralla kruunattiin. Sinä näet hänet kahden pahantekijän keskelle ristiinnaulittuna. Sinä kuulet hänen tuskanhuutonsa. Ja sinä tiedät ja tunnustat, että kaikki se on sinun ja sinun synteinesi tähden tapahtunut. Käyt Herran ehtoollisella ja siten vietät hänen kuolemansa muistoa. Siitä huolimatta on sydämesi sittenkin kuollut ja kylmä. Sinä et rakasta etkä halaja häntä, et iloitse hänessä etkä ylistä häntä, vaan sielusi ja sydämesi on kiinnitettynä katoavaisiin. Sinä olet tottelematon ja teet syntiä Vapahtajaasi vastaan.

Onko siis ihme, jos sinut kadotetaan! Onko ihme, että Jumalan viha ympärilläsi leimuaa kuin alimmaisen helvetin tuli. Hänen Poikansa palavan rakkauden ja katkerat kärsimykset maksat sinä äärettömällä kiittämättömyydellä. Halveksien, kylmästi poljet jalkojesi alle Jumalan rakkauden suurimman lahjan. Puhuessaan Kristuksen kärsimisestä sanoo Luther: »Ihmissydän, joka ei tästä liiku eikä taivu, on kiveä, rautaa ja terästä kovempi. Rakas, hieno maailmamme kulkee kulkuaan ollenkaan Kristuksen kärsimisestä välittämättä. Se on hidas, kylmä, kiittämätön ja halveksii saamaansa suurta aarretta. Sen tähden Herra Jumala jättää sen oman onnensa nojaan, ja niin etääntyy se yhä kauemmaksi auttajastaan. Ja Herra Jumala on oikeudenmukainen sanoessaan kiittämättömälle maailmalle Isällisellä rakkaudella: Olen etsinyt sinua. Sinun tähtesi olen antanut rakkaan Poikani suuriin kärsimyksiin. Koska et minusta välitä, en minäkään sinusta huoli. Kun et sinä pane arvoa siihen, mitä olen hyväksesi tehnyt, niin en minä välitä sinusta. jos ei Poikani Jeesus Kristus sinulle kelpaa, niin ota sitten Barrabas tahi itse perkele.»

Kun näin hylkäät Jumalan rakkauden, olet kylmä ja kiittämätön, niin älä ihmettele, jos Jumala sallii sinun kulkea omaa tietäsi kadotukseen. Apostoli sanoo: Joka panee mitättömäksi Mooseksen lain, hänen on armotta kuoltava. Kuinka paljoa kovemman rangaistuksen luulettekaan sen ansaitsevan, joka tallaa jalkoihinsa Jumalan Pojan ja pitää epäpyhänä liiton veren! Tämä on epäuskon olemus.

Sitä paitsi on epäusko kaikkien syntien äiti. Ihminen, joka ei usko Kristukseen, on rikkonut suhteensa taivaalliseen Isään. Hänessä ei ole rakkautta ja luottamusta Jumalaan. Hän ei tahdo täyttää Jumalan tahtoa. Orjan lailla hän ehkä rangaistuksen pelosta, tahi ulkokullatun tavoin paikan toivossa täyttää Herransa käskyn. Luther sanoo: »Epäuskon seuraan liittyy koko helvetti ja lohikäärmeen pyrstö.» Mutta tämä ei kuitenkaan aiheuta kadotusta. Siihen ihminen joutuu hylkäämällä Jumalan armon. Millä maksaa syntinsä se, joka hylkää Kristuksen? Hän on synteinensä alastomana Jumalan tuomioistuimen edessä. Paavali sanoo: »Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan velvollisuudesta.»

Sieluni, valvo ja rukoile, ettei maailma saa sinua pauloihinsa. Kaikki, mikä maailmasta on, se katoaa. Anna minulle, rakas taivaallinen Isä, kuuliaisuuden henki, niin että kaikessa tottelen Jeesusta, Jumalan Karitsaa. Silloin saa sieluni rauhan ja minä saan periä iankaikkisen elämän. Amen.

[rita4]

TAMMIKUUN 22 PÄIVÄNÄ.

Sillä mitä hyötyä on ihmiselle, vaikka hän voittaisikin itsellensä koko maailman, mutta saattaisi itsensä kadotukseen tai turmioon? Luuk. 9: 25.

Pellon, karjan ja vaimon omistamista ei voi syntinä pitää, mutta kun Jeesus puhuu siitä, mikä estää sieluja Jumalan valtakuntaan tulemasta mainitsee hän juuri nämä kolme estettä. Luuk. 14: 18-24. Rakkaus isään ja äitiin ei ole Jumalan tahdon rikkomista, päinvastoin hän kehottaa meitä siihen, mutta se, joka rakastaa isää tahi äitiä enemmän kuin minua, ei voi olla minun opetuslapseni, ei voi tulla Jumalan valtakuntaan.

Hengellisesti laiska ja suruton ihminen ei näe näissä esteissä mitään vaaraa. Ei, hän katselee ainoastaan rakastamansa esineen laatua ja ajattelee: Mitä pahaa siinä teen, että näitä rakastan, ovathan pyhät Jumalan miehetkin ylistäneet peltoja, karjaa ja vaimoja, miksi en minä niitä saisi pitää. Mutta oletkohan huomannut, miten olet näihin kiintynyt? Ne ovat tulleet epäjumaliksi, joihin sydämesi ja sielusi on itsepäisesti ja itsekkäästi kiintynyt. Jumala, hänen armonsa, hänen mielisuosionsa sitä vastoin on näiden rinnalla sinulle vähäpätöinen, eikä sieluasi tyydytä. Tätä ei ihmisraukka huomaa. Hän ei ole oman itsensä edessä kyliin rehellinen tutkiakseen tätä. Viimein, kun hän huomaa olevansa epäjumalansa vanki ja koviin kahleisiin kytkettynä, ei hän enää kykene tekemään vastarintaa, eikä enää tahdokaan luopua rakkaudestaan. Ja niin armoelämä kituu.

Mutta kiusaaja käyttää muitakin keinoja vangitakseen uskollisten sielut. Hän käyttää siihen ihmisiä, jotka ovat maailmasta, tämän maailman lapsia. Nämä ovat Perkeleen uskollisia, nöyriä palvelijoita. Joko uhaten, vihaamalla ja vainoten he koettavat pelottaa, estää ja uuvuttaa uskollisia, yhä houkuttelevat ja vetävät he lupauksillaan, imartelullaan ja ystävyydellään Herran omia puoleensa.

Voi, miten monta surullista esimerkkiä tästä on ympärillämme. Eräs käsityöläinen, jota Jumala armossaan kutsui, herätti ja armahti, jätti synnin tien ja maailman turhuuden etsiäkseen niitä, mitkä ylhäällä ovat. Jonkun ajan kuluttua huomasi hän, että monet hänen liiketuttavistaan jättivät hänet, liike pieneni ja tulot vähenivät. Tämä rupesi häntä vaivaamaan. Hän ei jaksanut odottaa Herraa. Maailman ystävyyden voittaminen tuli hänelle tärkeäksi. Hän salasi kristillisyytensä, eli maailman mukaan ja vetäytyi pois niiden kristittyjen joukosta, joita maailma halveksi. Sen sijaan hän liittyi arvossapidettyihin maailman ihmisiin, sekä niihin kristittyihin, joita maailma sieti ja kiitti. Hän tahtoi olla maailman lasten kaltainen, eikä tahtonut näyttää ymmärtävänsä heidän sielujensa onnetonta tilaa. Vähitellen hän teki heille myönnytyksiä. Hän liittyi heidän seurapiiriinsä ja otti osaa hienompiin maailman huveihin. Maailma oli nyt hänen ystävänsä. Se toivoi pian kokonaan voittavansa hänet. Jonkun vuoden hän heidän kanssaan kulutti aikaansa juomingeissa, pelissä ja kaikenlaisessa lihan himossa. Tämmöinen onneton lankeemus ei kohtaa yksinomaan käsityöläistä.

Maailman verkkoon kietoutuu nuorukainen, neitonen, maanviljelijä, virkamies, jopa pappikin. Hän on tullut Jeesuksen luo, mutta ei voi kestää maailman pilkkaa ja vainoa. Hän ei voi olla syrjäytettynä ja pelkää hyvän nimensä, maineensa, tulojensa, leipänsä, tulevaisuutensa menettämistä. Hän etsii maailman ystävyyttä ja asettautuu sen mielen mukaan. Mutta älkäämme luulko, että kukaan näistä myöntää olevansa maailmaan mielistynyt. Ei, vaan hänen onneton luopumisensa saa nimen kristityn vapaus, tahi kristityn velvollisuus auttaa maailmaa siten, ettei eristäydy siitä. Mutta eipä sitä soveliasta hetkeä maailman auttamiseksi tahdo tulla. Hienotunteisuus silloin usein estää loukkaamasta ja suututtamasta maailmaa. ja niin näemme vapaan, rohkean maailman hallitsevan tuota hurskasta, varovaista lasta, sen sijaan, että hän hallitsisi sitä.

Jos tuo sielu raukka ei ajoissa katkaise suhteitaan maailmaan ja mene ulos ja itke katkerasti, vaan edelleen »kantaa iestä uskottomien kanssa», tulee hänestä viimein ikeen orja, maailman ja ihmissuosion orja. Armon voima on kadonnut, Jumalan ystävyys menetetty, sillä maailman ystävyys on Jumalan vihollisuutta. Yhdysside Herran uskollisiin on katkennut. »Sillä tähän nykymaailmaan rakastuneena Deemas jätti minut.» Tämä sielu välttää yhteyttä niiden henkilöiden kanssa, jotka tuomitsevat tämmöisen sieluntilan, hän ei liioin lue kirjallisuutta, joka avaisi hänen silmänsä ja niin hän paatumistaan paatuu, sillä paatuminen on luopumisen seurauksena.

»Maailma katoaa ja sen himot. mutta joka tekee Jumalan tahdon, se pysyy iankaikkisesti.» Älä hukkaa perintöosaasi, joka sinulle kuuluu. Amen.

[rita4]

TAMMIKUUN 23 PÄIVÄNÄ.

Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä. 2 Moos. 20: 7.

Hämmästys ja kauhu valtaa meidät ryhtyessämme tutkimaan, miten äärettömästi Jumalan nimi keskuudessamme turhaan lausutaan. Tarkastamme tällä kertaa tuota tavallisinta, ajattelematonta Jumalan nimen käyttämistä puheessamme. Ei sillä oikeastaan mitään pahaa tarkoiteta, tuskin tietää Jumalan nimen turhaanlausuja, minkä takia hän käyttää näitä suuria, pyhiä nimiä, Jumala, Jeesus Kristus voimasanoina, tahi erilaisten tunteiden ja mielenliikutusten purkauksina. Tätä ei nim. maailmanlasten keskuudessa pidetäkään syntinä. Mutta tuskin mikään maailman synneistä niin ilmi tuo ihmisen mielen laadun kuin tämä, jopa senkin, miten äärettömän suurella voimalla saatana hallitsee ihmislapsia.

Ei ainoakaan käsky Jumalan laissa ole maailmanlasten mielestä niin vähäpätöinen kuin toinen käsky. Jumalan nimen turhaan lausuminen on heidän mielestään pieni, höyhentä kevyempi asia. Jos joku sanoo tämän käskyn rikkomista raskaaksi synniksi, pidetään häntä yksinkertaisena. Mutta Jumala ajattelee toisin. Hän on pannut tämän käskyn ensimmäisen käskyn jälkeen ja hän on liittänyt tähän käskyyn kauhean uhkauksen. »Herra ei jätä sitä rankaisematta, joka hänen nimensä turhaan lausuu.» Ajattele vakavasti tätä asiaa!

Ihminen, joka kevytmielisesti käyttää puheessaan Jumalan nimeä, paljastaa siten sisäisen olemuksensa. Hänen mielenlaatunsa on jumalaton. Hän ei paljasta ainoastaan syntisyyttään, vaan myös sen, että hän halveksii Jumalaa ja että häntä hallitsee jumalattomuuden henki, joka on lähtöisin helvetistä. Kaikkein syvin lankeemus ei niin osoita jumalatonta mieltä kuin tämä kauhea tapa.

Emme silti sano, että ihminen, jolla tätä tapaa ei ole, olisi hurskaampi. Hänen luonteensa ehkä on toinen, tahi hän on ehkä saanut toisenlaisen kasvatuksen. Mutta tieten taiten tehty synti ja Jumalan nimen halveksuminen on jumalattomuuden selvä merkki.

Toinen käsky paljastaa myös meille luonnollisen ihmisen hurskauden. Jumalaa hän ei rakasta. Jumalan sana ja hänen nimensä ovat hänelle vain ilmaa. Sen tähden ei toinen käsky hänen mielestään ole minkään arvoinen. Mutta neljäs käsky on tärkeä, sillä hän tahtoo, että hänen lapsensa ja palvelijan kunnioittavat häntä. Viides käsky on tärkeä, sillä onhan hirveätä murhata ja tulla murhatuksi. Kuudes-, seitsemäs- ja kahdeksas käsky on samoista syistä tärkeä. Mutta Jumala Jumalan nimi, Jumalan mielisuosio, tahi hänen kieltonsa - ne eivät merkitse mitään. Semmoinen on maailman hurskaus.

Vanha käärme, joka viettelee koko maailmaa, tietä kyllä, miten edullista hänelle on, kun maailma kevytmielisesti huulillaan kantaa Jumalan nimeä. Se on paras keino, jolla tylsistyttää Herran aseet ja jolla nukuttaa ihmisten sydämet. Kun ihmiset tottuvat turhaan lausumaan Jumala nimeä ja tottuvat joka päivä kuulemaan sitä turhaan lausui tavan, niin tämä pyhä nimi ei sitten enää juuri liikuta heidän sydämiään. Epäilemättä kuuluu tämä maailman ruhtinaan laskelmiin. Eiväthän muuten suuret joukot, jotka tunnustavat Jumalan ja hänen sanansa, niin ahkerasti turhaan lausui Jumalan nimeä.

Tiedämmehän, että muihin synteihin, vihaa hekumaan, varkauteen ja vääryyteen on ihmisellä lihassa luontaiset viettelyksensä. Mutta mitkä lihan himot tyydytetään Jumalan nimen turhaan lausumisella? Mikä on syyn siihen, että maailma niin rohkeasti uhmailee tätä Jumala käskyä ja uhkausta vastaan? Maailman ruhtinas tässä etujansa valvoo. Hänellä on viekkaat suunnitelmansa ja laskelmansa.

Kristityt, joiden silmät ovat avautuneet huomaamaan Saatanan viekkaan juonen, ovat velvolliset varoittamaan, nuhtelemaan ja rankaisemaan siellä, missä huomaavat tätä paaduttavaa syntiä harjoitettavan. Vanhempien ja opettajien on tarkasti valvottava, ettei lasten kesken tätä Jumalan käskyä rikota, sillä lasten tulee pelätä Jumalan nimen turhaan lausumista, samoin kuin he pelkäävät perkelettä ja helvettiä.

Herra Jumala, niin kuin sinun nimesi on, niin on myös sinun kunniasi hamaan maailman ääriin. Sinun on kunnia, valta ja voima iankaikkisesti! Vaikuta sydämissämme pyhä pelko ja kunnioitus sinun nimeäsi kohtaan. Auta, Herra Jeesus, ettemme kieltäisi sinua tunnustuksellamme ja elämällämme, niin ettet sinä sitten viimeisenä päivänä kieltäisi meitä Isäsi edessä. Auta meitä elämään ja kuolemaan sinun kunniaksesi! Amen.

[rita4]

TAMMIKUUN 24 PÄIVÄNÄ.

Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Room. 5: 1.

Tässä on kristittyjen ihmeellisen rauhan syvä ja ikuinen perustus. Tässä on myös ilmaistu syy, miksi sydänraukat kaipaavat rauhaa. Apostoli ei sano: »Koska olemme juuri semmoiset kuin meidän tulee olla, nim. hurskaat ja hyvät.» Ei, hän sanoo: »Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta.»

Sinä, etsivä sielu, on kaunista, on tärkeätä, tärkeintä maailmassa, että vilpittömästi harjoitat jumalisuutta, hartaasti rukoilet, ahkerasti kuulet ja luet Jumalan sanaa, taistelet pahaa vastaan, ja etsit sitä, joka hyvää on. Mutta sinulta puuttuu sittenkin rauha Jumalasi kanssa. Sinä et luota hänen armoonsa, sinä pelkäät ja olet levoton. Eikä suotta, sillä kaiken hurskautesi kanssa saatat sittenkin olla tuomittu. Paljon enemmän tarvitaan voidaksesi kestää tuomiolla pyhän Jumalan edessä. Enemmän kuin kaikkien hurskaitten hurskaus ja pyhien pyhyys.

Ei riitä muu kuin Kristuksen, Jumalan Pojan kuolema, että olemme uskossa hänet päällemme pukeneet, olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, ja meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Sinun on omistettava semmoinen vakaumus, että voit iloiten sanoa: Kristus on kuollut minun edestäni, juuri minun puolestani. En voi kerskata uskoni, hurskauteni, vilpittömyyteni tähden, mutta kyllä siitä, että Kristus on täydellinen, Kristus on pyhä ja vanhurskas. Kristus on täyttänyt lain ja kärsinyt kuoleman, joka on synnin palkka. Se tapahtui minun tähteni. Se riittää kaikkien minun syntieni sovittamiseksi. Siinä on kyllä, se riittää ikuisiksi ajoiksi. Siihen minä uskallan.

Omin voimin olet koettanut tulla vanhurskaaksi. Sen tähden et ole rauhaa saanut. jos omin voimin vanhurskaaksi tulisit, ei Kristuksen olisi tarvinnut kuolla. Et ole vielä kokenut, niitä oikea usko on. Uskon ja uskon välillä on suuri ero. Luulet ehkä omistavasi uskon, kun pidät Kristuksen sovitusopin oikeana, etkä sitä epäile. Olet ehkä ajatellut näin: »Kristus on täyttänyt kaiken, siitä ei puutu mitään, mutta minussa on vika, minussa täytyy tapahtua muutos.» Ja niin olet kääntänyt katseesi pois Kristuksesta ja tarkastat vain itseäsi. Et siten saakaan rauhaa. Eihän sinulla ole oikeata uskoa.

Totta on, että Kristus on täydellisesti sovittanut syntisi. Mutta etkö ymmärrä, sinä olet tehnyt niin suuren virheen, ettei sitä voida paljolla työlläsi auttaa. Paremmaksi et tule ennen kuin Kristus sinut pelastaa. Syy rauhattomuuteesi on ollut siinä, että olet luullut, että sinun täytyy korjata kaikki ennen kuin voit saavuttaa rauhan. Et ole uskonut, etkä ymmärtänyt, miten huono sinä olet.

Mutta Kristus sinut parantaa ja täyttää kaikki sinun puolestasi. Olet kyllä tuntenut olevasi suuri syntinen, mutta et kokonaan kadotettu syntinen. Olet uskonut, että Kristus on lunastanut suuria syntisiä, mutta ei semmoisia kuin sinä tähän saakka olet ollut.

Nämä seikat tavallisesti ovat estäneet etsivien sielujen saamasta rauhaa. Toiset taas ovat vielä niin kiinni maailmassa, että heillä on muuta, mielenkiintoisempaa kuin Jumalan armo. Heillä on epäjumalia ja helmasyntejä, joista eivät tahdo luopua - ja hyvä on, etteivät silloin saakaan rauhaa. Jumalan rauhan saavuttamisen täytyy tulla sinulle tärkeimmäksi asiaksi, niin että et tyydy ennen kuin sen omistat. Sinä et saa luottaa omiin voimiisi ja omiin pyrkimyksiisi.

Semmoisena kuin olet, kelvottomana, kadotettuna syntisenä tulee sinun etsiä pelastusta Kristukselta. Et saa luottaa tunteisiisi ja odottaa, että sydämessäsi tuntisit Jumalan vastauksen, vaan sinun on otettava Jumalan vastaus sieltä, niissä Jumala antaa, nim. sanassaan, ainoastaan sanassa. Näin saavutat Jumalan rauhan.

Kun sielu huokaa: »En mitään muuta maan päällä toivo, kuin että omistan Jumalan armon. Oi, jos voisin niin Kristukseen uskoa, että kokonaan hänessä eläisin. Kunpa saisin vakaumuksen siitä, että hänen ansionsa on minun. Tahdon uskoa sanaan, en luota tunteisiin. Jospa voisin uskoa!»

Katso, silloin on jo usko syttynyt sydämeesi. Sielusi saa varmuuden armon omistamisesta ja täyden rauhan. Siitä Jumala itse pitää huolen.

Opeta minua, rakas Isä, Pyhän Henkesi kautta isoamaan ja janoamaan vanhurskautta . Anna sanasi armolupausten minulle kirkastua, niin että voisin itselleni omistaa sinut, Jeesus Kristus, viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastaaksesi, että sinun armosi ja rauhasi sydämeeni saapuisi ja suullani ja sydämelläni ylistäisin sinua, rakas Isä, Jeesuksen Kristuksen kautta. Amen.

[rita4]

TAMMIKUUN 25 PÄIVÄNÄ.

Ja että synnistä vapautettuina olette tulleet vanhurskauden palvelijoiksi. Room. 6: 18.

Tässä saamme tilaisuuden tutkia kenen palvelijoita olemme, synninkö vai vanhurskauden. Olemme jommankumman, sillä apostoli sanoo, että molempien, sekä synnin että vanhurskauden palvelijoita, emme voi olla. Kristus sanoo myös: »Ei kukaan voi palvella kahta herraa.» Tärkeätä on meille tietää kenen palvelijoita olemme. Kun ajattelemme kaikkea sitä, jonka kanssa elämässämme joudumme kosketukseen, niin meistä tuntuu usein siltä, kuin jos palvelisimme kahta herraa.

Toiset eivät tahdokaan selventää suhdettaan Jumalaan ja maailmaan, vaan kernaammin elävät puolinaista elämää. On ihmisiä, jotka tutkivat Jumalan sanaa, mutta siitä huolimatta ovat maailman ja epäjumalien kahleissa. Toisinaan he kuitenkin tahtovat palvella Jumalaa, pitäen sitä hyvänä, Jumalalle mieluisana tekona. Nämä tahtovat palvella kahta herraa.

Sitä vastoin Herran omia painaa raskaana taakka huoli siitä, että he ehkä palvelevat sekä Jumalaa että syntiä. Miten voimme tietää kenen palvelijoita olemme? Syy epätietoisuuteen on siinä, että arvostellaan suhdetta Jumalaan ja maailmaan sydämen tunteiden, eikä Jumalan sanan mukaan. Sekä Kristus että apostoli sanovat selvästi, että me emme voi samalla kertaa palvella kahta herraa. Sekä pahan- että hyvyydenvoimat asuvat meissä. Sen tähden usein näyttää siltä kuin jos palvelisimme kahta herraa. Synnin palvelijoissakin huomaa joskus hyvän hengen vaikutusta, esim. silloin kun omantunnon ääni heissä puhuu tahi kun armokutsu heidät saavuttaa. Herran uskollisissa näemme myös paljon pahan hengen lihan ja maailman vaikutusta.

Olemmeko siis kahden herran palvelijoita? »Emme», sanoo apostoli. Kahden herran palvelijoiksi ei meitä tee se, että paha ja hyvä liikehtii meissä ja satunnaisesti ilmenee pahoissa tahi hyvissä teoissa. Vaan »kun antaudumme jonkun palvelijoiksi, häntä totellaksemme niin olemme sen palvelijoita, jolle olemme kuuliaiset.» Ainoastaan toiselle näistä keskenään taistelevista voimista kuuluu sydämemme ja mielemme. Herra selittääkin, minkä takia emme voi palvella kahta herraa: »sillä hän on joko vihaava toista ja rakastava toista, taikka hän liittyy ensimmäiseen ja halveksi toista.» »Rakastammeko» tahi »vihaammeko», »liitymmekö tahi »halveksimmeko», se määrää suhtautumisemme jompaankumpaan.

Kun Herran uskolliset pelkäävät rakastavansa syntiä ja halveksivansa Jumalaa, ja kun rakkaus ja viha vuoroin käyvät sydämessämme, niin ymmärrämme, että on vaikeata tietää kenen palvelijoita olemme. Synnin palvelija on se, joka tieten taiten ja häikäilemättä, elää lihan töissä: ahneudessa, irstaudessa, juoppoudessa, epärehellisyydessä, vihassa, jne., eikä nuhteista ja varoituksista välitä. Näistä sanoo Kristus: »Joka syntiä tekee, hän on synnin orja.»

Mutta valekristityt viljelevät Jumalan sanaa ja liittyvät Herran kansaan, mutta tahtovat rinnastaa Kristuksen ja Belialin ja palvella sekä Jumalaa että maailmaa, samaten heikkojen kristittyjen taistellessa vaikeissa kiusauksissa ja satunnaisissa eksytyksissä, silloin on meidän vaikeampi nähdä erotusta Jumalan - ja mammonan - palvelijan välillä.

Huomaa tarkoin miten apostoli sanoo: »Kun antaudutte jonkun palvelijoiksi, häntä totellaksenne, niin olette sen palvelijoita, jolle olette kuuliaiset.» (s. 16). Kaikki riippuu siis siitä, kenelle te antaudutte, ketä te sydämestänne tottelette, ketä te kunnioitatte, eikä siitä, ketä te satunnaisesti tahi pakosta palvelette.

Mutta vaikka nekin, jotka ovat Hengen vaikutuksen alaisina ja jotka sydämestään rakastavat vanhurskautta, kuitenkin vielä tuntevat lihan voimakasta himoa kompastuvat ja lankeavat, niin älköön se eksyttäkö meitä. Koska heidän sydämensä halu on totella, koska he todella rakastavat vanhurskautta ja tahtovat palvella sitä, niin totisesti he eivät ole synnin orjia. Emme saa unohtaa näitä sanoja: »Kenelle antaudutte totellaksenne häntä, sen palvelijoita olette.» Vaikka siis synti koettaa estää, pahentaa ja kiusata heitä, niin on koko heidän elämänsä sittenkin suunnattuna Kristukseen.

Mutta jos kristitty ei enää etsi armoistuinta saadakseen sieltä anteeksiannon ja voimaa, vaan antautuu uudelleen synnin palvelukseen ja tekee liittoja maailman kanssa seuratakseen sitä, silloin on tapahtunut onnettomuus, josta Pietari sanoo: »Kenen voittama joku on, sen orja hän on.» Ei sitä sanota »voitetuksi», joka edelleen taistelee, vaikka hän taistelussa on kärsinytkin tappioita. Mutta se on voitettu, joka antautuu ja on jättänyt aseensa viholliselle. Pietari sanoo: »Joka poikkesi pois siitä pyhästä käskystä, jonka hän saanut oli.» Niin kauan kuin siis taistelemme, ei lain orjina, vaan uskon katse luotuna Kristukseen, emme ole voitettuja, emme ole antautuneet synnin palvelijoiksi. Kaikki riippuu siis siitä, ketä te antaudutte tottelemaan.

[rita4]

TAMMIKUUN 26 PÄIVÄNÄ.

Olkoon kukin meistä lähimmäiselleen mieliksi hänen parhaaksi itselleen jotta hän rakentuisi. Sillä ei Kristuskaan elänyt itselleen mieliksi. Room. 15: 2-3

»Ei Kristuskaan elänyt itselleen mieliksi». Tässä on suuri esikuva meille kaikesta, mikä pyhää ja hyvää on. Kristus ja hänen elämänsä. Kristittynä omistat sen suuren armon, olet liitossa Kristuksen kanssa. Sinulla on hänessä elämän lohdutuksesi, vanhurskautesi ja toivosi. Hän on paras ystäväsi. Sen takia on sinulle rakasta ja tärkeätä vaeltaa niin kuin hän vaelsi. Elää ja tehdä niin kuin hän eli ja teki miten hän eli? Apostoli sanoo: »Hän ei elänyt itselleen mieliksi.» Hän ei etsinyt omaa etuaan ja mukavuuttaan, vaan hän teki työtä meidän parhaaksemme, jopa meni kadotettujen syntisten tähden kuolemaan. Hän ei etsinyt omaa kunniaa. Hän ei tyytynyt itse olemaan viisas, vanhurskas ja ylistetty. Hän otti kantaakseen häpeän ja pilkan, jotta pääsisimme osallisiksi hänen viisaudestaan ja vanhurskaudestaan.

Tämän korkean, pyhän esikuvan asettaa apostoli silmiemme eteen kehottaen meitä tekemään niin kuin hän, kallis Herramme ja mestarimme, teki. »Ettemme eläisi itsellemme mieliksi, vaan lähimmäisemme mieliksi hänen parhaaksensa jotta hän rakentuisi» ja sen tähden »kantaisimme heikkojen heikkoutta.» Kristuksen kuva syyttäköön meitä, kun lähimmäisemme vikoja, ymmärtämättömyyttä ja ahdasmielisyyttä arvostelemme. Varoittakoon se minua itserakkaana katselemasta omaa suurta valoani ja halveksimasta veljeäni.

Kristuksen nöyryyden ja rakkauden ihana, pyhä kuva herättäköön minut inhoamaan itseäni, jotta ajattelisin: »Voi, minkälainen kristitty olen. Itserakkaana, halveksien veljeäni, katselen hänen heikkouksiaan. Ja Herra Kristus, iankaikkinen täydellisyys, viisaus ja hyvyys, ei elänyt itselleen mieliksi, ei halveksinut meitä ajattelemattomia, häijyjä syntisiä, vaan teki kaikki auttaakseen meitä surkeudestamme.»

Sinua loukkaa veljesi ymmärtämättömyys ja huono elämä. Olet valmis halveksimaan ja tuomitsemaan häntä ja pidät itsesi häntä parempana. Mutta katso mitä Kristus teki ja yhä tekee. Joka päivä saa hän katsella vikojamme ja mielettömyyttämme. Ja katso, miten kärsivällisesti armahtaen hän meitä hoitaa. Katso miten hän kohteli heikkoja opetuslapsiaan! Vaikka heidän elämänsä oli täynnä vikoja ja ymmärtämättömyyttä, niin hän ei halveksinut heitä. Koska he riippuivat hänessä kiinni, niin hän kantoi heidän heikkoutensa.

Heidän vikansa olivat moninaiset. He tahtoivat tulta taivaasta hävittämään Kristuksen vihollisia ja kerran varoittaa Pietari Herraansa menemästä kärsimään. He kiistelevät siitä, kuka heistä on suurin. Ja kun Jeesus joutui vihollistensa käsiin, pakenivat he, ja Pietari häpeällisesti kielsi hänet. He eivät ymmärtäneet puhetta hänen ylösnousemisestaan. Tuomas ei uskonut häntä ylösnousseeksi, ennen kuin sai pistää sormensa naulojen sijoihin.

Ja miten kohtelee Herra näitä ymmärtämättömiä, heikkoja opetuslapsia? Hän ei tuomitse heitä, ei myös halveksi heitä, ei jätä heitä, vaan hoitaa heitä heidän tarpeensa mukaan. Puhuttelee heitä ystävällisesti, rankaisee heitä lempeydellä, ojentaa heitä heidän ymmärtämättömyydessään muistuttaen heille, mitä hänestä oli sanottu kaikissa kirjoituksissa. Hän puhuttelee heitä kuin rakkaimpia lapsiaan ja ystäviään tahtoen antaa heille rauhan ja palauttaa heidän uskonsa. Hän tahtoo vahvistaa heitä.

Auttakoon Jumala meitä armossaan, että saavuttaisimme tämän korkean rakkauden, jota Kristus esimerkillään meille tahtoo opettaa! Älkäämme uskoko omaa henkeämme, vaan ottakaamme Kristus mestariksemme. Hänen mielenlaatunsa tulkoon omaksemme. Seuratkaamme häntä kaikessa.

Ihmisten heikkouksien ja vikojen arvosteleminen ei ole vaikeata, sitä uskottomat ja fariseuksetkin osaavat tehdä. Mutta armeliaana oleminen, nöyrä Ja rakastava heikkojen kuorman kantaminen ja heidän parhaansa etsiminen ovat niin jaloja ja korkeita arvoja, etteivät uskolliset kristitytkään, jotka joka päivä tarvitsevat armahtamista, kunnolla osaa niitä.

Emmeköhän viimein saa osaa Kristuksen armahtavasta luonteesta, koska joka päivä itse tarvitsemme armahtamista, kun synnintuntomme syvenee, ja koska synneistämme huolimatta Jumalan armovirta peittää meidät. Kun saat kokea Kristuksen lempeyttä ja elät pelkästä Jumalan armosta, niin muista, että hänen totinen tahtonsa on, että olet armelias lähimmäistäsi kohtaan.

Apostoli sanoo, että Kristuksen kaltainen mieli meissä ilmenee siinä, että emme elä itsellemme, vaan »kukin meistä olkoon lähimmäiselleen mieliksi hänen parhaakseen, jotta hän rakentuisi, sillä ei Kristuskaan elänyt itselleen mieliksi.» Ei hän palvellut itseään, vaan meitä. ja joka päivä antaa hän armonsa peittää kaikki heikkoutemme. Antakoon hän meille armonsa, että hänen esimerkkiänsä voisimme noudattaa.

» Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua!» Mark. 8: 34.

[rita4]

TAMMIKUUN 27 PÄIVÄNÄ.

Olkaa anteeksiantavaisia toinen toisillenne, niin kuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut. Ef. 4: 32.

Kaiken kristillisen yhdyselämän ehtona maan päällä on keskinäinen anteeksiantaminen. Luther sanoo: »Kristuksen valtakunta on anteeksiantamisen valtakunta.» Me tiedämme että rakkaus on lain täyttymys. Paavali sanoo: »Joka toista rakastaa, se on lain täyttänyt. Sillä nämä: älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse», ja mikä muu käsky tahansa, ne sisältyvät kaikki tähän sanaan: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. »Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Sen takia on rakkaus lain täyttymys.»

Rakkauteen kätkeytyy kristillinen elämä. Mutta mikä on pysyväisen rakkauden ehtona ihmisten kesken? Ehtona on alituinen anteeksiantaminen, joka niinikään on ehtona Jumalan ihmisen välisessä suhteessa. Lähimmäistemme, kotiväkemme, naapuriemme ja meidän välillä vallitsisi rauha ja rakkaus, jos ei heillä olisi niin harmittavia vikoja ja huonoja taipumuksia. Mutta heidän vikojensa tähden väsymme heihin, rakkaus kylmenee, emme suoraan sanoen jaksa heitä sietää ja niin käy meille työlääksi tehdä heille hyvää. Nuo valtavat esteet, nim. kaikki lähimmäisen virheet ja huonot taipumukset olisivat raivatut rakkauden tieltä, jos siihen käytettäisiin edellä mainitsemaamme erinomaista keinoa: anteeksiantamista. Muulla tavalla emme näistä esteistä pääse.

Sen tähden Kristus usein puhuu anteeksiantamisesta. Hän sanoo, että taivaan valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka antoi palvelijalleen kymmenentuhannen leiviskän velan anteeksi, mutta joka myös tahtoi, että tämä antaisi kanssapalvelijalleen sata denaria anteeksi. Ja kun hän opetti meille rukouksen, jota meidän tulee joka päivä rukoilla, käski hän meidän sanoa: »Ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme.»

Tästä näemme, että Kristus erikoisen suurella painolla teroittaa mieliimme anteeksiantamisen tärkeyttä. Anteeksiantaminen antaa ihmiselle oikeuden lähestyä Jumalaa. Ja anteeksiantaminen on langenneessa tilassamme ainoa perustus hyvään sopuun ihmisten kesken. Johannes sanoo: »Ja tämä on hänen käskynsä, että meidän tulee uskoa hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen nimeen ja rakastaa toinen toistamme niin kuin hän on antanut meille käskyn.» Silloin on meillä rauha Jumalan ja veljien kanssa. Silloin on taivaan valtakunta lähestynyt meitä. Silloin on murheenlaaksossa paratiisi.

Päinvastoin, missä rakkautta ja anteeksiantamusta ei ole, vaan askarrellaan omissa synneissä, kaivetaan toisten viat ja eletään epäuskossa ja epäsovussa, siellä on helvetti maan päällä. Katso, mitkä jäytävät tuskat, pimeä sydän ja synkät kasvot, joista kuvastuu viha, kateus ja levottomuus. Sellaiset ihmisraukat ovat säälittäviä perkeleen marttyyrejä. Ja kaikki olisi kuitenkin anteeksiannolla autettavissa.

Vaikka lähimmäisesi olisi suuresti rikkonut sinua vastaan, vaikka hän olisi sinusta valehdellut, tai häväissyt sinua, niin ajattele, eiköhän Jumalalla ole tuhatta kertaa suurempia syntejä sinulle anteeksi annettava. Kristus sanoo, että lähimmäisesi rikkomukset sinua vastaan ovat sinun kaikkiin synteihisi verraten samassa suhteessa kuin sata denaria kymmeneentuhanteen leiviskään. Etkö siis tahtoisi veljellesi antaa anteeksi hänen rikkomuksiansa, Kun Jumala antaa kaikki suuret syntisi sinulle anteeksi. Jos et tahdo antaa lähimmäisellesi anteeksi, etkä tahdo unohtaa niitä sataa denaria, niin vaadi ne häneltä, laske kaikki hänen vikansa, vihaa häntä, mutta - maksa sitten kymmenentuhatta leiviskää Herrallesi, maksa se viimeiseen ropoon. Siten Herra tuomitsee! Anna, Jumala, syntini teeksi, niin kuin minäkin annan lähimmäiselleni anteeksi. Toisin ei minulla ole lupa rukoilla, kun rukouksessa Jumala lähestyn.

Sanot ehkä: »Olen niin usein antanut veljelleni anteeksi mutta hän ei lakkaa rikkomasta minua vastaan, en enää jaksa hänelle antaa anteeksi.» Silloin Herra vastaa: »Minä olen vielä useammin antanut sinulle anteeksi, mutta sinä yhä rikot minua vastaan, minun täytyy myös väsyä anteeksi antamiseen.» Ihmeellinen on vastaus, jonka Pietari sai kysymykseensä: »Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? Enintäänkö seitsemän kertaa?» - »Minä sanon sinulle: ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän», loppumattomasti. Tämä on sydämellesi lohdutus, sillä niin tahtoo Kristus myös sinulle antaa anteeksi, ei ainoasta seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän, siis loppumattomiin. Sillä saman, minkä hän meiltä saat sen hän itsekin tekee. Eikö tämä herätä sinussa palavaa anteeksiantamisen halua? Muuta neuvoa ja muuta apua meillä täällä elämässä ole kuin lakkaamaton anteeksianto ja niin on Kristuksen valtakunta anteeksiantamisen valtakunta.

Rakas Jeesus, sinä, joka olet kalliilla verelläsi minut ostanut, ole pyhitykseni ja autuuteni! Sytytä sydämeeni rakkautesi liekki, niin että yli kaiken rakastan sinua ja lähimmäistäni niin kuin itseäni. Amen.

[rita4]

TAMMIKUUN 29 PÄIVÄNÄ.

Kaikki ja kaikissa on Kristus. Kol. 3: 11.

Mikä voimakas salaman isku onkaan tämä sille, joka on eksynyt itsevanhurskauden tielle! Ja mikä runsas opetuksen, lohdutuksen ja virvoituksen lähde hengellisessä hädässä ja ahdistuksessa oleville sieluille. Kaikki ja kaikissa Kristus

Tämä on kristityn vanhurskauden, pyhityksen, voiman ja armossa pysymisen salaisuus. Me näemme eräissä ihmisissä heidän puutteistaan ja heikkouksistaan huolimatta ihmeellisen rauhan, ilon ja rohkeuden. Sen aiheuttajana on »kaikki ja kaikissa Kristus.» Tämä lause on lyhyt ja helppo oppia. Monella ei mielestään ole siinä enää mitään oppimista. Mutta kun meitä kohtaa hätä ja suru, niin huomaammekin olevamme, siinä hyvin taitamattomat.

Oikea kristitty eroaa kaikista muista hurskaista siinä, että Kristus on hänelle kaikkena kaikessa. Jotkut hurskaat ihmiset pitävät muita hengellisiä asioita Kristusta tärkeimpinä. Heidän ajatuksensa ja puheensa liikkuvat paljon enemmän niissä kuin Kristuksessa. Kristus itse sanoo tästä: »Te tutkitte kirjoituksia, sillä te luulette, että teillä niissä on iankaikkinen elämä, ja ette tahdo tulla minun tyköni, jotta saisitte elämän.» Se mikä on lähellä sydäntämme ilmenee helposti puheessamme. Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Sinä, joka luet tahi kuulet tämän, oletko niin rehellinen itseäsi kohtaan, että tutkit sydämessäsi, miten sinä suhtaudut Kristukseen?

Kaikki ja kaikessa Kristus sisältää opetuksen myös niille sieluille, jotka ovat lähellä Jumalan valtakuntaa, jopa niillekin, joilla on tosi uskallus Kristukseen, mutta eivät kuitenkaan tiedä, mitä he hänessä omistavat. Täydelleen ei kukaan voikaan sitä tietää. He tekevät itselleen paljon murheita, jotka, vaikka eivät tyyten häviäisikään, eivät niin raskauttaisi heidän elämäänsä, jos he tietäisivät, mitä omistavat Herrassaan Kristuksessa. Johannes sanoo niitä olevan, jotka »uskovat Jumalan Pojan nimeen, mutta eivät tiedä hänessä omistavansa iankaikkista elämää.»

»En koskaan voi tulla pysyväiseksi armossa», huokaa joku. »Kuinka moni onkaan langennut. Kuinka monet moninaiset vaarat minua uhkaavat. Miten minun käynee, minun, joka olen niin heikko ja syntiin taipuvainen ja kun olen niin kevytmielinen ja vilpillinen!»

Toinen valittaa: »minä en koskaan voi päästä synnin orjuudesta. Näen kyllä pahan, mutta en voi vastustaa sitä. Olen koettanut uskoa, rukoilla, valvoa, taistella ja olen käsittänyt, etten koskaan voi saavuttaa oikeata, pysyväistä pyhitystä itsessäni, mutta jota kauemmin elän, sitä pahemmaksi tulen.»

Kolmas huokaa: »Syntini ovat aina edessäni. En saa rauhaa. Jumalan armon ja anteeksi annon varmuutta ei minulla ole. Omatuntoni syyttää minua ja sitä paitsi, en koskaan voi tulla semmoiseksi kuin kristityn tulee olla.»

Neljäs sanoo: »Minun tilani on vielä surkeampi. En edes tunne, kadu ja kauhistu syntejäni ja sieluntilaani. Olen kova, kuollut, kylmä ja piittaamaton.»

Pääsyy näihin huoliin on se, että Kristus unohdetaan ja Kristusta halveksitaan. Ajatukset eivät liiku Kristuksessa, vaan hänet tehdään tyhjäksi. Heidän sisäinen elämänsä on sen laatuinen, kuin ei Kristusta, Vapahtajaa olisikaan, ei täydellistä vanhurskautta Jumalan edessä, ei kaikkivoipaa Auttajaa, eikä hyvää Paimenta. - Niin, he ovat semmoisessa tilassa, kuin jos olisivat jätetyt oman onnensa nojaan, ja kuin heidän pitäisi itse pelastaa itsensä, itse vanhurskauttaa itsensä Jumalan edessä, olla oma paimenensa, oma auttajansa, oma väkevyytensä, olla itselleen kaikkena kaikessa.

Katso, tämä ääretön epäuskon pimeys on kaiken pahan pohjana. ja kaikki olisi kuitenkin autettavissa ja parannettavissa, jos Kristus saisi olla sinulla kaikkena kaikessa, jota varten hän onkin Jumalan antama, »tullut meille viisaudeksi Jumalalta ja vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi ja lunastukseksi.»