Hannu Melaluoto
Jerusalemin tyttäret, älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja lapsianne Luk 23:28
Itkulla on monta sisältöä ja tarkoitusta. Jeesus lähestyi Jerusalemia, näki sen ja Raamattu sanoo, että hän itki sitä (Luk 19:41). Miksi hänellä oli tarve itkeä, mikä oli perimmäinen syy hänen itkulleen?
Syy löytyy saman luvun seuraavista jakeista. Kaupunki ja tietysti sen asukkaat valitettavasti eivät etsikkoaikaansa tunteneet, eivätkä tunnistaneet. Sen automaattisena seurauksena parannuksen tekeminen jäi tekemättä.
Alun jakeessa, Luuk 23:28, Jeesus ja samalla siis koko Jumalan taivas, kantaa huolta juuri samasta asiasta, vain toisin sanoin. Sanoma on selvästi se, että Jeesus itse menee kohden aina vain parempaa, hänen matkansa suuntautuu nimenomaan taivaaseen ja Isän luokse kotiin. Hän haluaa sanoa, että tässä suhteessa vähäisintäkään itkun aihetta ei ole. Kysymys on vain ympäristön vaihdoksesta.
Mutta samalla hän haluaa kiinnittää kuulijain ja samalla meidän lukijain huomiota siihen, että ihmisen tulisi murehtia ja jopa itkeä omaa hengellistä tilaansa. Tämän on pakko tarkoittaa pelastumatonta ihmistä. Sellaista ihmistä, joka ei ole etsikkoaikaansa tuntenut ja vaikka olisikin, ei ole tehnyt sen edelyttämiä, Jumalan tahdon ja sanan mukaisia johtopäätöksiä. Jos näin on, on olemassa monikertainen syy katkeraan itkuun. Suru on silloin siitä, että ihmisen sielu on matkalla, tai mennyt jo, kadotukseen riippumatta siitä, onko hän avoin Jumalan ja Jeesuksen kieltäjä vaiko muotojumalinen tai nimikristitty.
Jeesuksen, mutta myöskään kenenkään Hänen omansa kuolemaa ei ole tarpeen itkeä ainakaan sen tähden, että jotain kielteistä, lopullista olisi tapahtunut. Lähtijä on mennyt kotiin. Tilanne on aivan toinen, päinvastainen, sen kohdalla, joka Jeesusta ei eläissään tullut henkilökohtaisesti tuntemaan. Jolle ahtaasta portista sisälle meneminen oli liian vaikeaa ja työlästä, joka kenties korvikkeena tyytyi muodolliseen ja pinnallisen hengellisten asian harrasteluun, mukana oloon ilman henkilökohtaista uudestisyntymistä. Silloin onkin kaikki syy itkemiselle, mutta silloin se on myöhäistä ja turhaa.
Eräs ihminen kirjoitti minulle Haaparannasta ja sanoi, että Suomi olisi alttiimpi Jumalan sanalle ja todelliselle herätykselle, jollei hautajaisissa pappeja lainkaan olisi. Yllättävä kannanotto, mutta ei aivan tuulesta temmattu. Mitähän hän sitten mahtoi tarkoittaa? Kaiketi sitä, että ilman sisäistä muutosta ja parannuksen tekemistä olevien ihmisten taivasasiain parhain päin selvittely siunauspuheissa ja saattoväen tuudittaminen sen myötä jälleen näkemisen ihanaan toivoon ilman, että Taivaan jäsenrekisteri kertoisi samaa, tekee suunattoman karhunpalveluksen. Vainajan kohdallahan sanat suuntaan tai toiseen ovat enää vailla merkitystä, mutta karhunpalvelus kohdistuukin jäljelle jääneisiin.
Pelkäänpä, että kovin kepeästi, monesti omiin ansioihin perustuen, ihmiset ja papit toisiaan taivaaseen tuudittelevat ja passittelevat. Mutta onko käyty läpi taivaallinen ja samalla raamatullinen lähtöselvittely? Jos on, silloin ei ainakaan iankaikkisuuskohtalon tähden ole mitään tarvetta itkuun. Mutta ellei ole, silloin pätevät Jeesuksen sanat: älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne ja lapsianne.
