Omakohtainen todistus

[rita4]

Paavo Hiltunen

Olin kulkenut 29 vuotta oman tahtoni tietä. Olin kuullut monta kertaa Jumalan armokutsun, mutta en ollut siitä välittänyt.

Raamattu sanoo: ”Kuinka me voimme päästä pakoon, jos emme välitä tuosta niin suuresta pelastuksesta, jonka Herra alkuaan julisti?” (Hebr. 2:3).

Miten siihen kysymykseen osaisimme vastata? Tämä aika on erikoista välinpitämättömyyden ja suruttomuuden aikaa. Ei välitetä Jumalan kutsusta, ei välitetä Jeesuksen veriuhrista. Työ, huvittelu, tieto, ja paljon muuta lisäksi on tärkeämpää.

Jumalan hyvyys ei saanut minua parannukseen. Minulla oli hyvä koti ja hyvät vanhemmat. Sain käydä kouluja ja opiskella yliopistossa. Jumala antoi minulle hyvän vaimon ja terveet lapset, toimipaikan ja oman kodin. Kaikki oli niin hyvin kuin saattoi toivoa.

Mutta elin ilman Jumalaa!

En avannut Raamattua, polveni eivät notkistuneet rukoukseen, en käynyt sisälle kirkon ovista. Rakastin syntiä, järkitieteitä ja itseäni. Rakastin oman tahtoni tietä, jonka päämaalina häämötti yliopiston opettajan kunnioitettava asema. Tahdoin tulla “joksikin”, että minua kunnioitettaisiin ja arvostettaisiin, kiitettäisiin ja kumarrettaisiin. Suuri Minä istui itsevaltiaana elämäni valtaistuimella.

Ei ollut sijaa Jeesukselle!

Hän sai seistä sydämeni ulkopuolella kolkuttamassa. Mutta, Jumalalle kiitos, Hän oli uskollinen. Hän etsi väsymättä kadonnutta tuhlaajapoikaa. Hän odotti kärsivällisesti. Kiitos Herralle!

Olin hylännyt kutsun, nyt sain kantaa seuraukset. Herra antoi yhden lapsistani nukkua pois. Välitinkö siitä? En. Ihminen on timantinkova, hänen sisukas paha luontonsa pitää lujasti yllä vihollisuutta Jumalaa vastaan. En tahtonut vieläkään seurata kutsua. Olin itse oma tuomarini! Tuomitsin muita maallisessa tuomioistuimessa, mutta olinkin itse syntinen! Tarvitsin itse tuomion ja rangaistuksen! Se lähestyi.

Herra ojensi uudelleen kätensä ja salli minun liukastua sateisella tenniskentällä. Selkänikamani murtui, ja sain ottaa kannettavakseni epämukavat rautaiset tukiliivit. Mutta välitinkö ruumiillisista kivuista? En. Ylpeä minäni ei murtunut, vaikka selkäni murtui. On järkyttävää, että ihmistä voivat kohdata hirvittävimmät sairaudet, mitä maan päällä tavataan, eikä hän kuitenkaan käänny tuskissaan jumalan puoleen.

“Juuri sitä varten Minä olen antanut sinun säilyä, että näyttäisin sinulle voimani” (2. Moos 9:16).

Tämä Sanan kohta on tullut minulle hyvin läheiseksi, ajatellessani mennyttä elämääni. Miten lähellä kuolemaa olinkaan monesti sodan aikana etulinjoilla. Vain Jumalan käsi pelasti varmalta näyttäneestä tuhosta. Herra antoi säilyä, koska Hän tahtoi pelastaa kadotukseen joutumasta. Iäisyyteen siirtyminen anteeksiantamattomin synnein merkitsee iankaikkista kadotusta.

Oletko, ystäväni, koskaan ajatellut, miksi vielä olet säilynyt? Miksei Jumala ole sinua korjannut rajan tuolle puolelle, vaikka niin monet omaisistasi ja ystävistäsi jo ovat sinne siirtyneet? Mikä erityinen tarkoitus Hänellä on sinun elämäsi suhteen?

Olisiko tarkoitus tämä: “Herra tahtoi säästää hänet” (1. Moos 19:16)?

Säästää hukkumasta yhdessä syntisten kanssa!

Muuten en ymmärrä Herran johdatusta omalla kohdallani.

Kesti kahdeksan vuotta rintamakokemuksistani, ennen kuin Jumalan tahto sai toteutua. Välillä Hän antoi minun koetella omien siipieni kestävyyttä, oman tahtoni tien lujuutta. Kirjoitin väitöskirjaa monet vuodet. En katsonut oikealle enkä vasemmalle, tahdoin tulla “joksikin”. Kirja painettiin. Mutta sitten Jumala tarttui asiaan. Kirja hylättiin pitkällisten keskustelujen jälkeen tiedekunnassa. Minusta ei tullut lakitieteen tohtoria. Oman tahtoni tie järkkyi! Omat suunnitelmat sortuivat. Olin rakentanut hiekalle.

Nyt kuulin uudelleen Jumalan kutsun voimakkaampana kuin koskaan ennen. Seurasin kutsua. Lähdin liikkeelle Isän luo. Tartuin Raamattuun ja aloin lukea sitä. Jumala puhui väkevästi varsinkin Matteuksen evankeliumin 16. luvun jakeiden 24—26 kautta:

“Silloin Jeesus sanoi opetuslapsillensa: ‘Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon? Taikka mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi?”

Tosiaan, mitä se todellakaan hyödyttäisi, vaikka voittaisin omakseni kunniaa, mainetta ja arvon antoa, hienoja oppiarvoja ja muuta, eihän se voisi nostaa minua taivaaseen. Tärkeintä oli sieluni! Sen lunnaiksi en voinut mitään maksaa. Lunnaat oli jo suoritettu Golgatalla. Jumalan Poika oli ne maksanut.

Tämän Jumalan Henki kirkasti minulle. Ja niin ihmeellisesti tapahtui, että samana iltana kun sain kuulla tiedekunnan lopullisesti hylänneen väitöskirjani sain myös kokea Jumalan uudestisynnyttävän, elävän voiman kohdallani. Lähdin kaupungille tuona sateisen syksyisenä iltana vuosi sitten. Sielussani asui tyhjyys ja murhe. Kaiki tuntui menetetyltä, elämä ei ollut elämisen arvoista. Ajattelin, että tällaisena hetkenä moni suuntaa pistoolin ohimoonsa ja vetäisee liipaisimesta. Askel pimeään, ja ihmistä ei enää ole! Mutta sieluni kapinoi tuollaista mahdollisuutta vastaan. Täytyi olla jotain muuta! Täytyi olla Jumala, joka voisi auttaa!

Askeleeni veivät kuin tahtomattani pieneen kirkkoon, jossa jumalanpalvelus oli menossa. Katselin alttaritaulua, jossa Jeesus ojensi kätensä aivan kuin juuri minua kohden. Katselin pitkään kyynelsilmin. Jumalanpalvelus päättyi. En muista, mistä siellä saarnattiin. Olin jo ollut Jumalan Sanan tuomittavana. Tarvitsin armoa.

Jäin istumaan penkkiin. Minulla ei ollut kiirettä. Minnekä menisin? Tuon hetken Jumala oli valmistanut minulle. Koko elämäni oli ollut opiskelua ja työtä itseni hyväksi, olin kulkenut maailman humussa, virran mukana. Nyt olin hiljaa Hänen edessään. Minulla ei enää ollut kiirettä. Kaukana oli maailma ja sen ilot ja touhut. Ne eivät voineet auttaa minua. Tarvitsin voimaa ylhäältä, etten murtuisi. Oli vain yksi, joka sen voisi antaa. Hän, joka oli maksanut lunastushinnan edestäni. Olin kuullut sanottavan, että Hänen veressään on voimaa. Vanha pappi tuli viereeni. Juttelimme pitkään asioistani. Kirkko oli tyhjä ja hämärä. Vain me kaksi siinä istuimme. Vainko me? Ei, Jeesus oli kolmantena. Hän odotti minua tuhlaaja poikaa saadakseen sulkea minut syliinsä.

Menimme alttarille ja polvistuimme vierekkäin siihen, missä tuhannet ennen meitä olivat polvistuneet ja saaneet kohdata elävän Jumalan. En osannut rukoilla, olin vain. Pappi rukoili puolestani. Rukoili yksinkertaisin sanoin. Mutta Jumala kuuli sen rukouksen. Murruin Herran eteen, taakat kirposivat, huolet haihtuivat ja kun siitä nousimme seisaallemme, tuntui kovin vähäiseltä sekin asia, että tohtorinarvo oli jäänyt saamatta. Jotain uutta ja ihmeellistä oli tullut sijalle!

Kaikki näytti jollakin kummallisella tavalla muuttuneen. Eikö tämä sää ollut harmaa ja sateinen kun tulin? Ja nyt tuntui kuin olisi aurinko paistanut! Eivätkö nuo kadut tuntuneet kylmiltä ja kolkoilta kun tulin? Ja nyt sadepisarat niillä kimaltelivat ja tanssivat! Jotain riemuitsi sisässäni. Joku veti suupieliäni hymyyn niin että nauroin ääneen. Vapaa! Vapaa! Orjuus oli poistunut. Olin ottanut vastaan lunastuksen. Nyt lunastushinta koski minuakin. Olin saanut Jumalan lapsen oikeudet ja perinnön. Halleluja!

Kolme viikkoa tämän jälkeen sain kotonani yksin työpöytäni ääressä rukoillessani kokea, kuinka Pyhä Henki sähkövirran tavoin hitaasti kulki läpi ruumiini ja vuodatettiin sydämeeni. Sain entistä syvemmän yhteyden Jumalaan Jeesuksen Kristuksen kautta. Syvä riemu ja ilo valtasi minut. Mikään maailmassa ei ollut tämän vertaista. “Rauhan minä jätän teille: minun rauhani — sen minä annan teille. En minä anna teille, niin kuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö” (joh. 14:27). Totisesti se oli totta! Maailma ei ollut voinut antaa minulle muuta kuin tyhjyyden, murheen ja ikävän. Ihmiset olivat minut jättäneet. Olin yksin, mutta näin onnellinen en ollut koskaan ollut. Jeesus oli kanssani! Lauloin päivästä päivään: “Siunattu varmuus, Jeesus on mun, Oi mikä riemu autuutetun, Jumalan lapsi, perillinen, Veressä pesty oon Jeesuksen.”

Kristitty vapautuu kuitenkin todellisesti vasta saatuaan todistaa uskostaan. Parin viikon kuluttua todistin ensi kertaa kirkossa. Kerroin, että minusta ei tullut lakitieteen tohtoria, koska Jumala halusi tehdä minusta kristityn. Saatoin vilpittömästi vakuuttaa, että tahdon paljon mieluummin olla kristitty kuin uskomaton professori, jolloin saattaisin olla kiusauksessa kirjoittaa kirjan: “Miksi en ole kristitty?”

Sen jälkeen Jumala on vienyt minut todistamaan tuhansille ja olen iloinen, jos vähäinen todistukseni on voinut olla siunaukseksi, ja varsinkin, jos joku sen kautta on löytänyt tien Jeesuksen luo ja elävään uskoon.

Sain tuntea, miten siteet toisensa perästä putosivat sydämeni ympäriltä. Se uusi elämä, jonka sain Jeesuksessa Kristuksessa, korvasi monin verroin sen menetyksen, jonka maailman ihmiset katsoivat minun kärsineen. Sain olla työssä lähimmäisteni sielujen hyväksi. Raamattu tuli kalleimmaksi kirjakseni ja avautui ihmeellisesti. Luin sen ensi kertaa alusta loppuun muutamassa kuukaudessa ja tunsin suuresti rikastuneeni sisällisesti. Miten ihmiset todella voivat elää päivästä päivään, lukea kaikkea roskaa ja tuhlata aikansa vieressään hyllyllä kaikkein kallein ja tärkein kirja, Jumalan oma Sana. Eikö heitä lainkaan kiinnosta tietää, mitä Jumalalla on heille sanottavaa? Tuska lähimmäisteni sielujen vuoksi tuli polttavaksi.

Ystäväni! Sanon sinulle niin vakavasti kuin osaan: “Anna pelastaa itsesi tästä nurjasta sukupolvesta” (Apt. 2:40). Tee parannus ja käänny Jumalan puoleen, niin Hän antaa sinulle Jeesuksen nimessä Pyhän Hengen lahjan. Vasta Pyhä Henki sydämessäsi todistaa, että olet Jumalan lapsi. Vasta se antaa varmuuden pelastuksestasi. Sinun ei tarvitse vaeltaa maan päällä epävarmuudessa siitä, mihin joudut. Jumalan henki antaa sinulle varmuuden, kun rukoilet syntiesi anteeksisaamista Jeesuksen Kristuksen veressä. Jättäydy Hänelle! Jättäydy tänä päivänä! Missään muualla et kuitenkaan saa rauhaa.

“On sydän hellä, mi rakastaapi
Sua, synnin orjakin, kahleissas

On silmä kirkas, mi seurajaapi
Sua lapsi, kaukana kodistas.

Oi, tullos Jeesuksen luo, niin löydät
sä armon kyllyyden autuuteen

Niin Jeesus, Jeesus, hän yksin meille
on kylliks aina ja iäiseen"

[rita4]

Ei ollut sijaa Jeesukselle!

Hän sai seistä sydämeni ulkopuolella kolkuttamassa. Mutta, Jumalalle kiitos, Hän oli uskollinen. Hän etsi väsymättä kadonnutta tuhlaajapoikaa. Hän odotti kärsivällisesti. Kiitos Herralle!

Olin hylännyt kutsun, nyt sain kantaa seuraukset. Herra antoi yhden lapsistani nukkua pois. Välitinkö siitä? En. Ihminen on timantinkova, hänen sisukas paha luontonsa pitää lujasti yllä vihollisuutta Jumalaa vastaan. En tahtonut vieläkään seurata kutsua. Olin itse oma tuomarini! Tuomitsin muita maallisessa tuomioistuimessa, mutta olinkin itse syntinen! Tarvitsin itse tuomion ja rangaistuksen! Se lähestyi.

Herra ojensi uudelleen kätensä ja salli minun liukastua sateisella tenniskentällä. Selkänikamani murtui, ja sain ottaa kannettavakseni epämukavat rautaiset tukiliivit. Mutta välitinkö ruumiillisista kivuista? En. Ylpeä minäni ei murtunut, vaikka selkäni murtui. On järkyttävää, että ihmistä voivat kohdata hirvittävimmät sairaudet, mitä maan päällä tavataan, eikä hän kuitenkaan käänny tuskissaan jumalan puoleen.

“Juuri sitä varten Minä olen antanut sinun säilyä, että näyttäisin sinulle voimani” (2. Moos 9:16).

Lueskelin tuota ja samalla mietin niitä läheisiäni, joita ei mikään mailmassa näytä saavan kiinnostuun Jeesuksesta, pelastuksesta, tai miettiin, että; mihin matkansa johtaa, jos ei ota Jeesusta sydämeensä asumaan? Voi tulla ongelmia, sairautta, suuria pettymyksiä, ihan mitä vain ikävää, mutta sydän pysyy kovana ja näyttää siltä, ettei mikään muuta väärään suuntaan elämistään..Ei tarvitse mitään Jeesusta elämäänsä, ja on kuin kuuro, lukutaidotonkin, kun olen koittanut kertoa Herran avusta, sekä rakkaudestaankin, sekä armahtavasta sydämestään..

Oikeastaan tuo kirvoitti mieleni viime yönä, biologisen siskoni surullisten paljastusten takia. Aivan käsittämättömiä, hirveitä asioita hän joutuu käymään läpi, mutta kelpaako Jeesuksen apu, häntä avukseen huutaminen? Ei! Mitä kaikkea vielä hänelle pitääkäään tapahtua, että etsisi apua Herralta, huutaisi Häntä avukseen, nöyrtyisi, katuisi ja pyytäisi syntejään anteeksi?

Ja voi, kuinka paljon heitä onkaan, joiden sydän on kovettunut, paatunut, eikä mikään hengellinen enää kosketa, laita etsimään apua Herralta Jeesukselta? Sanon :Liian paljon! Mikä on kylmentänyt heidän sydämet, ja tehnyt heistä täysin piittaamattomia siitä, että Herra voi heitäkin auttaa? Pitäisi vain ensin nöyrtyä, ja tulla halu kokeilla Jeesusta. Voih, miten lujasti saatana pitää heitä omanaan, sekä kahlittuna. Vain yksin Herra Jeesus voi heidät vapauttaa tuosta pimeyden kahleesta ja tuoda valoon, omakseen, lähelleen..

Minä haluan uskoa heidänkin pelastumiseensa, vaikka en sitä silmilläni voikkaan nähdä, sitä kaikkea väärää, pahaa, mitä he nyt vielä tekevät, jne.. Niin en voikaan sitä kaikkea nähden uskoa, tai mitä kuulen..! Mutta Herra Jumala on uskollinen, eikä Hän väsy, eikä helposti luovuta edes. Hän jaksaa kutsua omakseen ja monien eri vaiheiden kautta vetää heitä pelastukseen.

Hän sai seistä sydämeni ulkopuolella kolkuttamassa. Mutta, Jumalalle kiitos, Hän oli uskollinen. Hän etsi väsymättä kadonnutta tuhlaajapoikaa. Hän odotti kärsivällisesti. Kiitos Herralle!

1. Tess. 5:24 Hän, joka teitä, [heitä ] kutsuu, on uskollinen, ja hän on sen myös tekevä.