Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho

[rita4]

Vuokko Jokinen

Kun on kevät, katselemme luontoa
odottaen. Leskenlehti, metsätähti, vanamo,
vehreänvihreä ruoho.

Kaikki on uutta. On kuin ensi kertaa
näkisimme sen kaiken. "On joka suvi
ihme uus."

Ensimmäisten kukkien aika menee
ohi ja tulevat seuraavat: juhannuskukat,
leinikit, päivänkakkarat.

Ja sitten niiden aika on ohi. Tulee
syksy ja talvi. Ruoho kuihtuu ja kukkanen
lakastuu. Niiden aika on ohi.

"Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin
ruoho." Hetken kukkii ja kukoistaa
omalla paikallaan.

Mitä tein? Mitä jälkeeni jää? Ei ollut
loistoa, ei kukoistusta. Oli hetken kukinta,
elämä. Omalla kasvupaikalla. Oli
valoa ja varjoa. Myrskyisiä, pimeitä
päiviä. Kirkasta, sinistä taivasta. Lempeää,
kevyttä tuulta. Mikä oli tehtäväni?
Miten sen tein?

Lakastuessa alkaa ymmärtää, että on
vain Yksi, joka on jotakin, jonka työ on
jotakin. Onneksi on!

Yksi täytetty työ. Täydellisesti tehty.
Loppuun asti. Minunkin puolestani.

"Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin
ruoho... Kun tuuli käy hänen ylitsensä,
ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa
häntä enää tunne. Mutta Herran armo
pysyy iankaikkisesti."

Runoilija sanoo saman asian näin:

Pientä on kaikki tää,
pieniä laulus ja vaivas.
Suuri on määränpää,
suuri on meri ja taivas.