Armo ja laki ”kilpailevat” siitä, kumpi niistä on sinulle pä

[rita4]

Armo ja laki ”kilpailevat” siitä, kumpi niistä on sinulle pääasia

Ennen kaikkea on tiedettävä, että meidän vanhurskautemme Jumalan edessä on Toisen vanhurskautta. Siitä syystä tämä vanhurskaus onkin vakaasti olemassa ja se on vähentymätön silloinkin, kun olemme kaikkein viheliäisimpiä. Tämä Toisen vanhurskaus saa aikaan sen, ettei syntiämme lueta meille.

Mutta mitä meidän on tehtävä lain nuhdellessa meitä synnistä?

Meidän on heti myönnettävä, että laki on oikeassa siinä, ettei lihassamme ole mitään hyvää. Mutta samalla meidän on osoitettava laille Kristusta, meidän ainoata vanhurskauttamme ja sanottava: ”Tuo mies on minun sijaisenani tehnyt kaikki minun tehtäväni. Mene hänen luokseen, hän on lain alaiseksi syntynyt eikä itse ole syntiä tehnyt.”

Mutta pian kuulet taas sanottavan: ”Kyllä sinun itsesikin tulee olla hurskas ja tehdä hyvää.”

Mitä silloin vastaan? Vastaa: ”Se on totta. Ja kun seuraavan kerran olen apua tarvitsevien ihmisten parissa, niin muistuta minua silloin sitä, mitä minun pitää tehdä. Minä tahdon kernaasti silloin kuunnella sinua.

Mutta kun on puhe vanhurskaudestani Jumalan edessä, silloin eivät kelpaa minun työni, vaan Toisen. Silloin eivät minun hurskauteni eivätkä syntini merkitse mitään, sillä olen aina hukassa, jos minut niiden mukaan tuomitaan. Silloin minulla on Toisen hurskaus, pyhyys, puhtaus ja hyvät työt, lain alaiseksi syntyneen Jumalan Pojan teot puolellani.”

Tässä asiassa tahdon mielelläni olla vain suuri syntinen itsessäni, että Kristus olisi aivan yksin minun ainoa vanhurskauteni. Tässä sanon kuin Paavali: ”Omistaen, ei omaa, laista saatavaa vanhurskautta, vaan sen vanhurskauden, joka tulee Kristuksen uskon kautta.”

Kristuksessa on syntisen lohdutus. Sillä oikea kristitty on joutunut häpeään oman itsensä tähden ja oman työnsä tähden. Hän on siksi oppinut pitämään omia tekojaan arvottomina.

Mutta hänellä on nyt kaikki Kristuksessa, todella kaikki, sekä se vanhurskaus että se pyhitys, minkä hän tarvitsee.

Sellainen kristitty tunnustaa: Kyllähän minustakin tuntuu, että minun tulisi enemmän työskennellä itse eikä uskoa niin paljon. Niinpä pelkään toisinaan uskovani liiaksi ja ajattelen, että minun ehkä sittenkin pitäisi taas tulla lainalaiseksi tullakseni siten hurskaammaksi.

Mutta sitten jälleen muistan kokemukseni ja sen, mitä Raamattu puhuu. Syntini on Kristuksessa anteeksi annettu. Ei ole mitään kadotusta niille, jotka Jeesuksessa Kristuksessa ovat. Vaikka minulla itsessäni ei ole vanhurskautta, olen Jumalan edessä vanhurskas. Hän tietää Kristuksen vanhurskauden arvon. Kaikki tämä perustuu Jumalan omaan, iankaikkiseen sanaan.

Niin tietäkää nyt kaikki koko sydämestänne ja koko sielustanne, ettei yhtään sanaa ole jäänyt täyttämättä kaikista niistä lupauksista, jotka Herra, teidän Jumalanne, on teille puhunut. Kaikki on tapahtunut teille, eikä mitään ole jäänyt täyttämättä. Olkaa siis luottavaisia uskovia Jumalan edessä Kristuksen tähden.

C.O. Rosenius (1816–1868)