PELKÄSI KUIN PELKÄSIKIN Isä meidän –rukousta

[rita4]

Anna-Liisa Kuivalainen

Äiti taisteli polvillaan poikansa sielun puolesta, kun tämä lähti omille teilleen. Sotatantereella poika joutui Jumalan puhutteluun.

Ville paiskasi kotinsa oven kiinni ja sanoi: ”Nyt riittävät rukoukset ja itkemiset!” Hän lähti omille teilleen. Mutta sitten tuli talvisota. Ville ihmetteli, miksi hän pysyi hengissä monessa vaikeassa taistelutilanteessa. Hänet ylennettiin kersantiksi. Hän alkoi hiljalleen uskoa, että äiti oli polvillaan rukouksillaan vartioimassa poikansa iankaikkista sielua. Eräänä päivänä hänen paras kaverinsa hajosi moneen osaan. Ville joutui miettimään, onko hän seuraavana vuorossa. Hän oli kuullut lapsena taivaasta ja helvetistä. Nyt alkoi keskustelu Jumalan kanssa. Lapsena pyhäkoulussa Ville oli oppinut ulkoa Raamatun jakeen: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh. 3:16)

Ammutaan aamunkoitteessa

Ville rukoili, että Jumala antaisi hänelle synnit anteeksi. Sotilaspastori julisti hänen syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Ville koki pelastuksen ja ilon. Sitten alkoivat vaikeudet. Ville vei pyssynsä komentajalle ja sanoi: ”Olen uusi mies ja uskovainen enkä halua enää ampua ihmisiä.” Kersantin nauhat revittiin sotilaspuvusta, ja Ville tyrkättiin kurinpalautuskoppiin. Hänen hermonsa kärsivät kovasti seuraavan kahden viikon aikana.

Eräänä iltana hänelle sanottiin, että hänelle annetaan ehtoollinen ja aamunkoitteessa hänet ammutaan.

Viimeinen kirje

Sotilaspastori toi kynän ja paperia, ja Ville kirjoitti viimeisen kirjeensä äidilleen tähän tapaan: ”Rakas äiti! Ville tässä. En tiedä, tulenko täältä enää takaisin. Anna anteeksi, äiti, että tallasin murheilla sinun sydäntäsi. Nyt rukouksesi on kuultu, ja poikasi on löytänyt pelastuksen Jeesuksessa. Älä itke, minun äitini, jos en palaa. Tapaamme kotona Herran luona. Kiitos rakkaista esirukouksistasi. Sinua syvästi rakastaen Ville.”

Sotilaspastori sujautti kirjeen Raamattunsa väliin ja lupasi lähettää sen kotiin, jos Ville ammutaan.

Tykistökeskityksessä

Yöllä tapahtui jotakin, koska komentaja tuli aamulla vihaisena sanomaan Villelle: ”Sinut pannaan sellaiseen paikkaan, että näet, että ei ryssä pelkää sinun Isä meitääsi vaan ampuu sinut.”

Ville pantiin kukkulalle, josta suomalaiset ja venäläiset kävivät kiivasta taistelua. Neljältä aamuyöllä alkoi kiivas tykistökeskitys, joka suolasi Villen kukkulaa. Ruumiita tuli jatkuvasti, ja moni haavoittui. Ville syvensi poteroaan, ja hän tunsi sydämessään lepoa ja turvallisuutta.

Kun toverit saivat tietää, että Ville oli uskossa, he tulivat samaan poteroon ja sanoivat: ”Me kuolemme tähän kukkulalle, ja oma tykistökään ei voi auttaa.”

Parempi konsti

Ville vastasi: ”Tiedän paremman konstin. Nyt rukoillaan.” Sotilaat ottivat hatun päästään ja rukoilivat. Tapahtui ihme: tykkituli vaikeni. Vielä seuraavana aamuna oli hiljaista ja niin kauan kuin Ville oli poterossaan. ”Ryssä” pelkäsi kuin pelkäsikin Isä meidän –rukousta.

Myöhemmin Ville joutui komentajan kanssa mottiin vihollisen saartamaksi. Ville löysi komentajan lattialta itkemästä ja vaikeroimasta, että hänen viimeinen päivänsä oli tullut. Ville toi komentajalle kupillisen korviketta, ja tämä otti sen vastaan ja joi. Seuraavana päivänä suomalaiset valtasivat paikan takaisin, ja komentaja pyysi kaikkien kuullen Villeltä anteeksi ja sanoi: ”En tiennyt, mikä mies sinä olet, mutta nyt tiedän!”

Ville palasi sodasta ehjin nahoin ja saarnasi monessa kokouksessa Jeesuksen evankeliumia. Nyt hän on jo siirtynyt sinne, mihin sodat ja taistelut eivät yllä.

(Ristin Kansa lehden evankelionti numerosta Sinulle 2014)