Kaiken kauniiksi aikanaan Jumala loi
ja ihmiselle valinnanvapauden soi.
On tie, min' perustus on laskettu maahan tähän,
ja sen taival ja riemut kestävät perin vähän.
On toinen tie, ei niin kutsuvaksi kullattu lie,
mutta kulkijansa syvimmän tyydytyksen lähteelle vie.
Maassa kauniit näkymät laaditaan
ja aina vain parempaa vaaditaan,
ettei huomenna huolia oisi.
Ja sitä vain tarjotaan, kysytään,
mill' ajalliset tarpeet tyydytetään,
ja ihmissielu tyhjyyttänsä itkee.
Rauhasta paljon nyt puhutaan,
vaan peruspylväät samalla murretaan
ja huomenkasvot pelon huntuun peittyy.
Vaan yllä kaiken tään näkyvän,
hauraan, niin helposti särkyvän,
kulkee toisenlainen tie,
kirkas, kaita, mi taivaaseen vie.
Kun tälle tielle ihminen astuu,
kaihoisa sävel uuteen, riemuisaan vaihtuu.
Kun painot pois otetaan, synnit anteeksi annetaan,
ja syvä rauha puhtaan tunnon täyttää.
Ei niin kuitenkaan,
etteikö tälläkin tiellä tuskia oisi
ja synkät laaksot joskus pelkoakin loisi,
vaan kaikki ain' parhaaksi vaikuttaa
hälle, ken Jumalaa rakastaa.
Ja maa tää vain saastuu,
huokaa jalkaimme alla,
synkät pilvetkin nousee jo taivahalla.
Vaan ei kuohuvain kansojen kauhu
yllä kaidan tien kulkijaan,
ken kaiken kiinnitti
tuonpuoleiseen maailmaan.
Hän katseensa kirkkaan kohottaa
Kristukseen - takaisn palaavaan.
Annikki Salo
Lähde; Ristin Kansa lehti nro 1/2022
