Näitä minä muistelen

[rita4]

Hannu Melaluoto

Näitä minä muistelen ja vuodatan sydämeni; minä kuljin väentungoksessa, astuin sen kanssa Jumalan huoneeseen riemun ja kiitoksen raikuessa juhlivasta joukosta Ps 42:4(5)

Joskus tuntuu siltä, että vanhojen muisteleminen ei ole hyödyksi. Ainakin mitä katkeriin muistoihin tulee. Kun 1 Kor 13 sanoo rakkaudesta, että se ei muistele kärsimäänsä pahaa, se liittyy tähän.

Muistaa ja muistella on eri asia. Monia asioita me muistamme, hyviä ja huonoja. On kuitenkin aivan eri asia muistaa kun muistella. Muisteleminen on aktiivista asian esillä pitämistä. Jos kokemukset ovat katkeria, muistelu vain pitää havaa auki. Kuten Jer 15:18 kyselee: Miksi kestää minun kipuni ainiaan ja haavani on paha eikä tahdo parantua?

On selvää, että jos joka puolelta kuulee ihmettelevää kyselyä "missä on sinun Jumalasi" ja tähän oravanpyörään juuttuu, haava pysyy auki. Laulajan tilanne kärjistyy tämän muistelon myötä; hänhän tulee Herran huoneeseen, jossa jokikisen muun tilanne vaikuttaa päinvastaiselta. Riemu ja kiitos raikuu juhlivasta joukosta. Se laittaa kysymään, onko minussa joku vika, outoko minä olen. Miksi minun tilanne on tämä - muut juhlivat ja ylistävät.

Nythän on juhannusaatto. On ihmisiä, jotka tuntevat tähän juhlariemuun nähden, mitä maailma harrastaa, itsensä ulkopuoliseksi. Mutta entä, jos uskova tuntee ulkopuolisuutta uskovien seassa, keskinäisessä kokoontumisessa? Sanankohdassa on kyse on mietevirrestä ja mietteiääksi se vetää. Varsinkin, jos ei uskaltaudu teeskentelemään, siis näyttelemään.

Jumala ei edellytä teatteria. Ei suuntaan eikä toiseen. Ei ylisynkkyyteen, muttei tekoriemuunkaan. On lupa olla sitä, miltä tuntuu. Luonnollinen. Kumpa lähimmäisenä osaisimme ymmärtää toinen toistamme kulloisenkin tilanteen edellyttämällä vakavuudella. Jos laulajan kyyneleet ovat ruokana päivin ja öin, siinä ei parane ruveta keinotekoisesti tunnelmaa kohottamaan.

Kävin eilen syöpäosaston yksityishuoneessa. Katselin n. 40 vuotiasta ihmistä, leukosyytit nollassa. Veritippapullo vieressä. Hän oli Jeesuksen oma, mutta hänellä oli paljon kysymyksiä, vailla vastausta olevia kysymyksiä. Hänen ajatuksensa kulkivat toista rataa kuin keskiverto juhannusjuhlijain. Hänen juhannuksensa oli saanut oman käsikirjoituksen. Vielä vuosi sitten, vielä puolikaan vuotta sitten, hän ei mistään tällaisesta tiennyt.

Ei siinä suuria muisteltu, rukoiltiin ja sanaa luettiin. Kaikki tuntui niin pelkistetyltä. Olennainen ja epäolennainen peilautuivat selkeästi. Kyyneleet näyttivät olevan arkiruokaa.

Minulle Jumala siinä puhui ja puhuu edelleen. Ei kannata niin kovin mitättömiä omia asioita tai menneitä muistella. Ne saattavat tuntua aika lapsellisilta ja niiden myötä vain pääsee nurinakadun vakioasukiksi ja syvälle katkeruuden sappeen. Mitä minun asiani ovat tuon ihmisen, tuon syöpäosaston sydämen vuodattajan rinnalla. Tuon, joka on mitä suurimmassa uskon koetuksessa. Onneksi ei yksin. Tuli niin varmaksi, että Jeesus on läsnä, eikä Hänellä langat sekaisin ole. Hän näkee, kuulee ja tarkkaa.

Ja usko tai älä: hänestä huokui syvä Jumalan nälkä ja jano. Kysymyksiä, vastaamattomia kysymyksiä oli, mutta hän odotti avuttomana vastausta ylhäältä. Avuttomana, koska itse on voimaton tilannetta muuttamaan. Voi kumpa Jumala kääntäisi hänen kohtalonsa niin kuin Hän lupaa Psalmissa 126 Siionin kohdalla. Silloin suu olisi naurua täynnä ja kieli riemua täynnä.

[rita4]

Joskus tuntuu siltä, että vanhojen muisteleminen ei ole hyödyksi. Ainakin mitä katkeriin muistoihin tulee. Kun 1 Kor 13 sanoo rakkaudesta, että se ei muistele kärsimäänsä pahaa, se liittyy tähän.

Muistaa ja muistella on eri asia. Monia asioita me muistamme, hyviä ja huonoja. On kuitenkin aivan eri asia muistaa kun muistella. Muisteleminen on aktiivista asian esillä pitämistä. Jos kokemukset ovat katkeria, muistelu vain pitää haavaa auki. Kuten Jer 15:18 kyselee: Miksi kestää minun kipuni ainiaan ja haavani on paha eikä tahdo parantua?

Tämä aihe on nyt pyörinyt mielessäni ja koin, että ehkä voisin jotain aiheesta sanoa. Herra ohjatkoon Henkensä kautta sanani, ettei ne lisää taakkaasi, aukaise haavojasi, tai loukkaa sinua.

Mutta itse törmään jatkuvasti uskoviin, jotka muistelevat minun vanhoja tekojani tosi kauan sitten jo tapahtuneita, eivätkä he näymmä kykene unohtaan, tai eivät edes haluakaan unohtaa mitä silloin heidän mielestään tapahtui.

Ja minusta ainakin Herra kehottaa meitä anteeksiantoon, sopuun sekä vain siunaamaan ja unohtamaan nurjat ajatuksensa oli ne sitten oikeutettuja tai ei. Miksi jotkut vain kuin rypevät ja aivan kuin nauttisivatkin siitä, kun saavat osoittaa sormella, syyllistää, nollata uskonikin tms..? He pitävät omaa mielipidettään asioista aitona ja ainoana oikeana, Jumalamme tahtonakin, koska en ole ns pokkuroija, mielisteliä, vaan jos Isä laittaa sanomaan jotain, tai tekemään ja olen sen koetellut jo pitkään rukouksessa, enkä saa sitä rauhaa, eikä se muutu, niin kuin omat ajatukset helpostikin ajan oloon muuttuvat, niin sitten vasta avaan sanaisen arkkuni ja silloinkaanen toisia uhmaten, vastustaen, vaan rakkaudessa ja arkuudessa; kunnioittaen Jumalan palveljoita ...

Mutta kuka enää uskaltaa, kehtaa sanoa esim vanhemmistolle, tms mitään, vaikka Jumala siihen heille jotakin kehottaisikin sanomaan? Aika harvat, uskoisin? Mihin on kadonnut veljes ja sisar rakkaus, yhteys josta meidät pitäisi tuntea Herran Jeesuksen omiksi ja seuraajiksi?

Ja jos jotakin pitäisi tehdä, laittaa pois, muuttua eli tehdä parannusta, niin kuinka vaikeaa se onkaan luopua kivasta ja lihaa mielyttävästä elämästään. Jumalahan ei pakota ketään mihinkään, vaan Hän kyllä puhuu niin Sanansa, kirjoitusten, puheiden kautta ja joskus jopa jonkun vielä uskosta osattomankin kautta, suulla siitä, mikä on Hänen tahtonsa ihmisen elämässä. Oletko jo sen huomannut, kokenutkin kenties?

Hoos. 7:
11 Efraim on tullut kyyhkysen kaltaiseksi, joka on tyhmä ja taitamaton: he huutavat avuksi Egyptiä, he menevät Assuriin.
12 Juuri kun ovat menossa, minä levitän verkkoni heidän päällensä ja pudotan heidät alas kuin taivaan linnut; minä kuritan heitä, niinkuin on julistettu heidän seurakunnallensa.
13 Voi heitä, sillä he ovat menneet minua pakoon! Häviö heille, sillä he ovat minusta luopuneet! Minä tahdoin lunastaa heidät, mutta he puhuivat minua vastaan valheita.
14 Eivät he huuda minun puoleeni sydämestänsä, vaan ulvovat vuoteissansa. Jyvien ja viinin tähden he kokoontuvat. Minua vastaan he niskoittelevat.

Nyt täytyy kyllä rehellisesti sanoa, että en tiedä miksi tuo Raamatunpaikka kuin aukesi eteeni, koska se on aika kovaa kieltä, itsellenikin. Mutta näinhän se valitettavasti onkin, että monet, aivan liian monet uskoontulleet ovat luopuneet, tai kuin jo luopumassa Herran tahdosta, sekä Sanansa Totuudestakin, saadakseen elää, niin kuin elivät ennen uskoontuloaankin, maailmassa, eli egyptissään.

Nyt on aika Valvoa omaa uskontilaansa ennen kaikkea ja unohtaa menneet kaunat ja pyrkiä yhteyteen, anteeksiantoon, siunaamaan, sekä enempikin tukea ja lohduttaa toista kuin yrittää painaa mahaan ja leimata se toinen jollakin jonka takia on kokenut joskus aikaisemmin asioiden menneen pieleen tms..Ei ole hyväksi enää jatkaa toisen mustamaalaamista, kielteistä ajattelua hänestä, tms.. Vaan nyt jos koska on aika pyytää veren pesua niin omaan, kuin muidenkin Herran omien sydämiin ja lopettaa valheiden puhuminen, jatkaminen..

Koska emmehän me rakkaat välttämätä edes tiedä mikä on totuus jostakin asiasta, josta meillä itsellämme saattaa olla ihan eri näkökulma, käsitys ja jonka takia se uskova on yhä monien vuosienkin jälkeen hampaissamme ja halveksumme häntä ja uskoaan epäilemme, kun hän ei toiminutkaan, niin kuin omasta mielestämme hänen olisi pitänyt silloin toimia. Ei rukoilla enää niitä ns nurjia ja rakkaudettomia rukouksia jonkun uskovan pään menoksi ja että Jumala antaisi sille oikein Isän kädestä, vaan paremminkin, että Jeesus saisi hoitaa, auttaa, lohduttaa,vahvistaa ja rohkaista olemaan käytössään, että mahdollisimman moni uskosta osaton saisi vielä kohdata Vapahtajansa Jeesuksen Kristuksen omakohtaisena Pelastajanaan!

Minulle Jumala siinä puhui ja puhuu edelleen. Ei kannata niin kovin mitättömiä omia asioita tai menneitä muistella. Ne saattavat tuntua aika lapsellisilta ja niiden myötä vain pääsee nurinakadun vakioasukiksi ja syvälle katkeruuden sappeen.

Jes. 43:
18 Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö.
19 Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan.
20 Minua kunnioittavat metsän eläimet, aavikkosudet ja kamelikurjet, koska minä johdan vedet korpeen, virrat erämaahan, antaakseni kansani, minun valittuni, juoda.
21 Kansa, jonka minä olen itselleni valmistanut, on julistava minun kiitostani.

Gal. 5:
13 Te olette näet kutsutut vapauteen, veljet; älkää vain salliko vapauden olla yllykkeeksi lihalle, vaan palvelkaa toisianne rakkaudessa.
14 Sillä kaikki laki on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi".

15 Mutta jos te purette ja syötte toisianne, katsokaa, ettette toinen toistanne perin hävitä.
16 Minä sanon: vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä.

17 Sillä liha himoitsee Henkeä vastaan, ja Henki lihaa vastaan; nämä ovat nimittäin toisiansa vastaan, niin että te ette tee sitä, mitä tahdotte.
18 Mutta jos te olette Hengen kuljetettavina, niin ette ole lain alla.
19 Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus,
20 epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot,
21 kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa.

22 Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.
23 Sellaista vastaan ei ole laki.
24 Ja ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen.
25 Jos me Hengessä elämme, niin myös Hengessä vaeltakaamme.
26 Älkäämme olko turhan kunnian pyytäjiä, niin että toisiamme ärsyttelemme, toisiamme kadehdimme.

Päivi Tinell / Katso minä teen uutta