JA NIIN TULI RAUHA SYDÄMEEN

[rita4]

Olen syntynyt Savonrannalla, pienessä itäsuomalaisessa kunnassa, joka sijaitsee Savonlinnan ja Joensuun kaupunkien välimaastossa. Kotikunnassamme ei ole koskaan ollut suuria herätyksiä, eikä lapsuuden kotinikaan ollut erityisen uskonnollinen.

Isäni kuoli ollessani kolmen vuoden ikäinen. Äitini odotti silloin nuorempaa veljeäni, joka syntyikin muutamia kuukausia isäni kuoleman jälkeen. Noina ahtaina aikoina, heti sodan jälkeen, äitini ei kyennyt pitämään minua luonaan veljeni syntymän jälkeen, ja jouduin sukulaisten huostaan. Näissä olosuhteissa lapsuuteni oli hyvin ristiriitainen, enkä voi muistaa siitä paljoakaan. Mielikuvani tuolta ajalta ovat sekavia ja pelkojen sävyttämiä.

Ollessani viisi- tai kuusivuotias palasin takaisin äitini luo, ja elämä jatkui kohtalaisen normaaleissa merkeissä. Olin lapsuudessani usein kesäaikoina vierailemassa sukulaisten luona. Muistan tuolta ajalta, että serkuillani oli tapana rukoilla isänsä kanssa iltarukouksia. En ollut itse tottunut rukoilemaan, mutta tunsin rukouksen aikana selittämättömän rauhan tunteen koskettavan levotonta sisintäni. Opin silloin rukoilemaan lyhyitä iltarukouksia ja otin rukouksen jokailtaiseksi tavakseni. Olin silloin noin 10-vuotias.

Olin 13-vuotias, kun päätin kouluopintoni. Äitini oli avioitunut uudelleen, ja läksin isäpuoleni kanssa savottaan. Majoituimme metsäkämpällä. Tunsin tuona kesänä selittämätöntä heikkoutta, ja eräänä iltana rintaani alkoi pistää ankarasti. Menin vuoteelleni, vedin peiton päälleni ja ajattelin kauhuissani saaneeni keuhkotaudin. Tuona aikana keuhkotuberkuloosi oli vielä yleinen ja pelätty kansantauti.

Pelkäsin kuollakseni ja rukoilin tuskaisena Jumalaa parantamaan minut. Lupasin silloin, että annan elämäni ehdoitta Jumalalle, jos tulisin terveeksi. Samassa kipu katosi, ja nukahdin.

Tervehdyttyäni unohdin nopeasti lupaukseni. Jälkeenpäin ajatellen olisi mahdollista, että rintakipuni ja kuolemanpelkoni olivat olleet oman mielikuvitukseni tuotetta. Asia ei kuitenkaan ollut niin. Täytettyäni 18 vuotta menin töihin Imatran rautatehtaalle. Jouduin silloin lääkärin suorittamaan tulotarkastukseen, johon kuului muun muassa keuhkojen röntgenkuvaus. Keuhkojeni kuvaa tarkastellessaan lääkäri sanoi, että minulla oli ollut keuhkotuberkuloosi, mutta että se oli parantunut, eikä siitä ollut enää vaaraa.

Ollessani noin 16-vuotias tuli Savonrannalle helluntaievankelistoja Savonlinnasta. Siihen aikaan maaseudulla oli hyvin vähän virikkeitä, ja ihmiset lähtivät mielellään kuuntelemaan kitaraa soittavia ja laulavia puhujia. Kuuntelin mielelläni evankelistojen puheita ja tajusin heti, että he olivat toisesta maailmasta. He olivat uskovia, minä en.

Setäni tuli uskoon ollessani 17-vuotias. Hän muutti pian sen jälkeen Imatralle, jonne minäkin sitten seurasin häntä täytettyäni 18 vuotta. Kävin tuona aikana setäni kanssa helluntaiseurakunnan kokouksissa. Seurakunnan saarnaajana oli tuolloin myöhemmin hyvinkin tunnetuksi tullut Niilo Yli-Vainio. Menin pääsiäiskokoukseen, jossa Niilo saarnasi. Muistan, että hän oli innokas puhuja, joka heitti kesken saarnan pikkutakkinsa kuorolavalle. Niilon saarnatyyli oli niin lennokas, että puhujalle tuli hiki. En ollut kaikissa asioissa samaa mieltä puhujan kanssa, mutta totesin, että hän oli tosissaan.

Kokouksen jälkeen Niilo tuli kysymään, halusinko tulla uskoon. Harkitsin nopeasti tilannetta ja tulin siihen tulokseen, että olin vielä aivan liian nuori sellaiseen ratkaisuun. Niinpä sanoin vielä harkitsevani asiaa. Tämä oli tähänastisen elämäni suurin virhe. Tuon hetken jälkeen jäin välimaastoon. En ollut uskossa enkä löytänyt rauhaa maailmastakaan.

Vuodet kuluivat. Olin käynyt sotaväen ja palannut entiseen työhöni Imatralle. Levottomuus sisälläni kasvoi niin, että elämä tuntui kadottavan kokonaan merkityksensä. Ymmärsin, että jos ihmisenä olemisella oli jokin tarkoitus, sen täytyi liittyä Jumalaan, mutta minä en tuntenut Jumalaa.

Jumala, joka tekee kaiken oman päätöksensä mukaan, puhutteli minua uudelleen ollessani noin 23-vuotias. Kuulin sisimmässäni sanat: "On tullut aika toteuttaa lupaukset, jotka olet tehnyt Jumalalle." Tiesin, mistä oli kysymys.

Muutamien päivien kuluttua menin vieraisille uskovan setäni luo. Kohta sisälle tultuani hän kysyi, halusinko päästä taivaaseen. Hämmästyin, koska sedälläni ei ollut tapana kysellä minulta tällaisia asioita, vaikka olimme hänen kanssaan hyviä ystäviä ja olimme toistemme kanssa tekemisissä lähes päivittäin.

En voi ymmärtää setäni käytöstä muutoin kuin että Jumala vaikutti sen hänessä, sillä olin juuri silloin valmis vastaamaan myönteisesti esitettyyn kysymykseen. Minulle sanottiin: "Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut."

Polvistuin setäni kamarin lattialle ja annoin siinä lyhyessä rukouksessa itseni Jeesukselle. Sydämeeni tuli selittämätön ilon ja rauhan tunne. Tiesin, että olin löytänyt sen, mitä etsin ja mitä ilman en olisi voinut elää.

Tämä tapahtui vuonna 1964. Myöhemmässä elämässäni olen joutunut kokemaan sairautta, joka lopulta johti työkyvyttömyyteen ja eläkkeelle. Loppuun palamisen aiheuttama masennus oli raskas kantaa, enkä tiedä, kuinka olisin jaksanut uupumuksen keskellä, elleivät Jumalan rakkaus ja ystävien tuki olisi olleet kanssani ja kantaneet minua. Olen tästä kaikesta sanomattoman kiitollinen Jumalalle.

Juhani Karvinen

[rita4]

Otan tuon otsikon käsittelyyni, jos Herra hiukka jelppii mitä ja miten kirjoittaa. Kiitos Jeesus, kun puhut Pyhän Henkesi kautta sydämelleni, jotta voisin lohduttaa, rohkaista jotakin joka on juuri nyt taisteluissa, pahoilla mielin, tms. Jeesuksen ihanassa nimessä, sekä verensä voittovoimassa. Amen.

Niin on eräs henkilö, uskova veli joka on loukannut minua sanoillaan, sekä samalla käytökselläänkin jo jonkin aikaa aikalailla rankastikin. Hän ei selvästikään edes itse tajua puheitaan ja tänään hän kielsi kokonaan sellaista edes koskaan puhuneensa, jolla hän on haavoittanut sydäntäni tosi ikävästi, toistamalla asiaa, joka on ensinnäkin minulle hyvin vaikea ja arka aihe ja joka takuulla loukkaa. Hän alkoi syyttään minua skitsofreenikoksi, kun väitän hänen puhuneen sellaista mitä ei ole omasta mielestään koskaan edes sanonut. Hm? Just! Raivostuin, eli poltin roppuni täydellisesti ja karjuin hänelle totuuksia.. "hyvä minä!"

Mutta olen jo pisemmän aikaa ollut kuin kokemassa, että häntä vie, ohjaa väärään väärä henki, sielunvihollisen voima. Ja olen kokenut, että tulee vielä päivä päivien joukossa jolloin joudun rukoileen puolestaan taistelurukouksessa. Ja tänään se sitten tapahtui. Oikein havahduin miten mua kehotettiin vain menemään ristin juurelle rukoileen puolestaan. Mutta päätin totella viimein ja menin polvilleni ja aloin rukoilla asian tiimoilta ja hänen käytöksensä, ilkeidenkin sanojensa puolesta vapautusta, veren pesua, sekä pyysin Jeesusta koskettamaan häntä haavoitetulla kädellään, sekä antaan kaikki syntinsä, sekä omatkin syntini anteeksi; Jeesuksen kalliissa maahan vuotaneessa Golgatan keskimmäisen ristin sovintoveressä ja Jeesuksen nimessä.

Se oli lopulta taistelurukous ja näin hengessä, kuinka pimeys vei häntä väärään suuntaan kuin pässiä narusta. Hän pitää itseään hyvänä uskovana, vaikka onkin selvästikin rakastunut maailmaan ja ei koe synnintuntoa, omantunnon pistoja tms tärkeää. Aattelinkin, että jos poikani tulee ja näkee äidin siinä taistelevan rukouksessa, niin tulkoon ja nähköön, mutta en lopeta. Mua nääs kuin koitettiin saada lopettaan, että: poika tulee alas vintiltä ja näkee, kuulee kaiken ja mua alkas hävetään.. Mutta olin jo kuin Päättänyt, että: Nyt en luovuta tuli mitä vain: vaan rukoilen vapautusta ja synnintuntoa ym hänelle elämäänsä.

Ja kun siten lopulta nousin siitä, ja lopetin rukouksen, niin mitä ihmettä tapahtuikaan, kiukkua pursuavalle ja loukkaantuneelle ritalle? JA NIIN TULI RAUHA SYDÄMEEN! Hallleuja, kiitos Jeesus, siis aivan uskomatonta miten rauha laskeutui sydämelleni ja tuli hyvä, sekä levollinen olo ja asia ei enää häiritse, kiusaa, ei suututa, tms, ei! Kiitos Isä! Halleluja! Amen! Ihmeellinen Jeesus Kristus, Poika Jumalan! On se vaan niin ihmeellistä miten Jumalan rauha laskeutuu sydämiimme ja kaikki murhe poistuu sekä ilo tulee tilalle ja kiitosmieli taivaisiin.

Ef. 2:
8 Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta-se on Jumalan lahja-
9 ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.
10 Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.

11 Muistakaa sentähden, että te ennen, te lihanne puolesta pakanat, jotka olette saaneet ympärileikkaamattomien nimen niiltä, joita, lihaan käsillä tehdyn ympärileikkauksen mukaisesti, sanotaan ympärileikatuiksi-
12 että te siihen aikaan olitte ilman Kristusta, olitte vailla Israelin kansalaisoikeutta ja vieraat lupauksen liitoille, ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa;
13 mutta nyt, kun olette Kristuksessa Jeesuksessa, olette te, jotka ennen olitte kaukana, päässeet lähelle Kristuksen veressä.

14 Sillä hän on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi ja purki erottavan väliseinän, nimittäin vihollisuuden,
15 kun hän omassa lihassaan teki tehottomaksi käskyjen lain säädöksinensä, luodakseen itsessänsä nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, tehden rauhan,
16 ja yhdessä ruumiissa sovittaakseen molemmat Jumalan kanssa ristin kautta, kuolettaen itsensä kautta vihollisuuden.
17 Ja hän tuli ja julisti rauhaa teille, jotka kaukana olitte, ja rauhaa niille, jotka lähellä olivat;
18 sillä hänen kauttansa on meillä molemmilla pääsy yhdessä Hengessä Isän tykö.

Laitanpa tuon laulun joka soi taustalla. Nyt Katson Vain Mä Jeesukseen - Tom Bollström

Ja tämä jo vanhempi laulu mutta ihana; Päivi Paunu ja Kari Kuuva, Jumalan rauhaa