Tänä aikana on niin paljon sellaista, mikä saa meidät ”kasvamaan maata pitkin” ja tukahtumaan. Kuitenkin Kristus alentui tähtemme. Hän kumartui riittävän alas, ”maahan asti” hänkin, kuten tuo ruusun oksa. Kristus otti kantaakseen syntimme, taakkamme ja samalla meidät kokonaan. Näin voimme pysyä pystyssä ja valveilla. Mikään ei voi meitä tukahduttaa, kun pysymme Hänessä.
”... ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut…”
Juuri Kristuksen haavat antavat meille käsittämättömän ja koskettavan rauhan ja levon. Tämä on syvää yhteyttä Jumalaan. Se on jotain, mikä ei häviä olemattomiin, vaikka tämä fyysinen olemuksemme kärsii vielä vaivoja, kipuja ja ahdistuksiakin. Olemme liitetyt iankaikkiseen Jumalaan todellisella tavalla Kristuksen haavojen tähden.
Huomaan itsekin yhä vain selvemmin, ettei minulle oikeasti jäisi mitään uskolle tärkeää jäljelle, jos Jeesuksen ristin sovitustyö otettaisiin pois. Tai jos rististä tehtäisiin vain kuin alku ”varsinaiselle uskonelämälle”.
Kuinka opettavaista on ollut kokea ahdistusta, hätää, uupumusta ja hylkäämisen pelkoa, joskus ihan kipuun saakka. Näin voin omastakin kokemuksestani käsin ymmärtää, mikä on keskeisintä. Jos aito evankeliumi hävitetään, ei jää mitään annettavaa hengellisessä hädässä olevalle. Ei jää ajallista eikä iankaikkista apua.
Vain Kristuksen ristin työllä on merkitystä. Olemme haavoitetun turvissa. Olemme syvästi hoidetut.
Otanpa tuosta jotain mitä sitten nouseekin mieleeni. Tuo Ceta siskomme otsikko jo puhuu omaa, mutta selvää ja rohkaisevaakin kieltään;
Kristus kumartui maahan asti kantaakseen meitä heikkoja 
Tuo koko siskon kirjoitus itsessään on jo niin mahtava, ettei siihen edes osaa paljoa kommentoida. Niin juuri; jos ei olisi ristin evankeliumia, ristin sanomaa, siis ristiä, jolle jo pisempäänkin uskossa eläneenä voi ja
saa polvistua, vaikka kuinka monesti päivässäkin, niin eihän meillä rakkaat ois mitään, eikä päästäisi lähemmäksi Mestariammekaan silloin. Jäisimme kuin vain kaukaa katselemaan ristiä ja Herraamme Jeesusta Kristustakin! Hän saattaisi silloin jäädä meille vain nimeksi ja risti vain pelastustamme varten, mutta
ei enää uskonelämäämme varten; pystyssä yhä olevana meidän sydämissämme..edessämme kirkkaana ja voimallisena, muistuttaen Herramme kärsimyksistä, meitä.. siis siitä mitä Hän suostui kärsimään ja kestämään silloin meidän jokaisen ihmisen tähden. Arvostammeko sitä? Jos, niin silloin emme sano, että ristihän on tyhjä ja on lähdettävä ristiltä eteenpäin kulkemaan. Miksi? Miksi mennä rististä poispäin, kun saamme ja voimme olla siinä ristinsä juurella elämämme kaikki päivät ja hetket?!

Niin, mikään ei todellakaan voi meitä tukahduttaa, vaikka elämäämme tulisikin vaikka minkälaisia tahansa asioita, ongelmia, ja väsyisimmekin jopa niiden kanssa taistelemiseen.
Niin siltikin: aatteles, sittenkin me saamme olla Herramme ja Vapahtajamme hyvässä sylihoidossa. Ja kun vain uskallamme avata silmämme katsomaan Häntä, niin silloin huomaamme, että: "Hei; Minähän olenkin koko ajan ollut Herrani, Hyvän Paimenen turvallisessa sylissä ja käsissä!"
Herramme Jeesuksen Kristuksen verihaavat ovat hoitamassa meitä. Ja voimme rohkein mielin katsoa Häneen, joka rakasti meitä niin Valtavasti, että suostui vuodattaamaan puhtaan ja viattoman verensä meidän kurjien syntisten syntien tähden ja puolesta. Hallleluja, Amen!
Kukapa sitä nyt haluaisi kokea tuskaa, kipua, kärsimystä, ongelmia elämässään, tai parisuhteessaan, ja kun ystävätkin lyövät vain lisää haavoja sydämiimme, niin oishan se mahtavaa, jos ei niin olisi. Vaan olisi vain sitä kaikkea hyvää ja mukavaa, helppoa, kaiken sallittavaakin elämää uskovana. Nythän opetetaan paljon juuri sitä,
ettei enää tarvitse katua, ei tehdä parannusta, ei tunnustaa, kuin nähdä syntisyyttään ja kun Jumalakin on vain kiltti ja kaiken salliva joulupukki pitkine partoineen, joka sallii lapsilleen mitä vain sitten lapsi haluaakin..ettei lapsi ala itkemään ja kiukutteleen. Näen siinä paljolti nyky muotia olevan kasvatus metodin liian monissa kodeissa, joissa laposet määräävät mitä tehdään, syödään, tai mitä he haluaa ja mihin haluavat mennä, mitä tehdä, jne.. Ja vanhemmat tottelevat kiltisti, koska
luulevat sellaisen kasvatuksen olevan rakkautta, kun lapsi on pomo ja vanhemmat ovat lapsen käskytettävissä, etten sanoisi ihan alistettavissa. Mistään ei kielletä, ja mistään ei saa sanoa niille; ei onnistu, et saa, et mene, tms..Se on väärin, tai sopimatonta. Tai vanhempaa ihmistä pitää kunnioittaa, tms.. Ei ole sääntöjä, ei rajoja, ei mistään uskalleta kieltää, varoittaa, nuhdella, jopa hienovaraisesti kurittaa, jotta lapsi ymmärtäisi oikean ja väärän hyvän ja pahan eron ja vaarallisuudenkin, jos niin jatkaa elämäänsä, välinpitämättönänä ja uhmakkaana.
Samaa odotetaan sitten Jumalaltakin, että: Hän katsoisi kaikkea läpi sormiensa ja hyväksyisi, ja taputtelis vain päähän vaikka mitä pahaa tai väärää oiskin tehnyt, sanonut, tms.. Ja kun ei kärsitä ojentamista, varoitusta, nuhdetta, ja ei uskalleta ehdottaa ristin juurelle menoa pyytämään anteeksi Herraltaan, niin miten siinä kenekään usko voisi kasvaa ja tulla sellaiseksi kuin mikä on mitä todennäköisemmin Isän Jumalammekin tahto omiaan kohtaan.
Uskovan elämä ei ole ruusuilla tanssimista ja pelkkää poutapileveä, ei todellakaan, Jos se on sellaista, niin kantsii silloin miettiä, et; Millanen se mun uskoni on Herramme silmissä ja edessä silloin?
Polvitie vie varmimmin perille
kin asti. Mutta se on usein tuskan ja vaivan näön tie, joka
ei ole lihallemme mieluisaa, koska lihan tahdon On Kuoltava ja se on laitettava ristille kuivumaan ja kuolemaan. Ja sehän tuottaa tuskaa, niin kuin Herrammekin kärsi varmasti siellä ristillä roikkuessaan. Mutta, niin.. ilman ristiä ja risdtin juurella viipymistä ei ole taivastakan edessämme. Noh, aika rohkeasti ja voimakkastikin sanottu, tiedän. Mutta niin s evain on rakas kärsivä ja uupunut uskova ystäväni, että:
Vain Ristiltä johtaa tie kirkkauden rantaan! Se on sitä ylösnousemus voimaa, jota saamme ainoastaan tunnustaessamme olevamme vain muukalaisina täällä ja hylätessämme maailmallisen elämän tavan ja lihamme ruokkimisenkin.
Milloin olit viimeksi ristinsä juurella; nähden oman syntisyytesi ja raadollisuutesikin ja pyytäen sitä koko pienellä sydämelläsi anteeksi Herraltasi Jeesukselta Kristukselta? Kun pyydämme veren pesua ja anteeksi antoaan, voimaa elää tahtonsa mukaan, vaikka saisimmekin pilkkaajia, jopa toisista lepsusti uskoaan elävistä, niin se kannattaa ja siihen tahdon joka tapauksessa jokaista kristittyä rohkaista!! Pysy verisen ristin juurella ja suostu olemaan pieni/heikko ja paljon Herraasi tarvitseva. Luovutaan omavoimaisuudesta ja luovutaan maailman tarjonnasta, niin ettei
enää kohta edes kiinnosta mitä telkusta tulee tms..
Laitanpa tämän laulun lopuksi;
Pekka Simojoki, Särkyneiden majatalo