Läsnäolomme tärkeys uskovina; maailman keskellä

[rita4]

Tänään jälleen jouduin pohtimaan omaa käytöstäni, puheitani sekä haluani olla kuin läsnä, kun kylään tuli vanhempi nainen joka välillä käyttäytyy hyvinkin kyseenalaisesti, puhuu usein tuulia ja taivaita, tai muuten vain saa minut jopa ärsyyntymään. Miten toimin; otanko hänet vieraakseni lämpimästi, unohtaen menneet ja osoittaen hänelle sitä rakkautta ja välittämistä, jonka itse taivaan Jumala on antanut sydämeeni; voimavaraksi ja viisaudeksikin, jolla sitten pystyn olemaan: ystävällinen, kuunteleva, ymmärtävä, ja ennenkaikkea, olemaan sanomatta liian tiukkaan sävyyn mielipidettäni kun en usko juttujaan, tai mitä vain muuta? (paheeni on suorasanaisuuteni)

Niin, kun kuulin mieheltäni, että hän oli tulossa ja soitti ovikelloamme, niin pienen hetken olin tosi ärtynyt (taasko se tuppautuu tänne), mutta kuin ihmeen kautta sain kiukkuni purettua ja mentyä luokseen, olemalla kuin hän olisi paraskin ystäväni, kuuntelin häntä ja huoliaankin, keskusteltiin ja keitin kahvit. Ja kun hän sitten lähti n 2 tunnin päästä pois ja menin tapani mukaan taputtaan häntä olkapäälle, niin huomasin jo halaavani häntä ja hän painoi poskensa poskeani vasten ja oli kuin pieni lapsi, turvaa ja läheisyyttä etsien, kaivaten. Se jäi puhumaan sydämelleni, että; Jokainen ihminen kaipaa hyväksyntää, huomiota, kuunteliaa, lämpöä ja rakkautta. Olenko minä, tai sinä uskovana heitä, hiukan tai paljonkin eritavalla eläviä, puhuvia kohtaan tyly ja kova. Vai näkyykö minusta, tai sinusta se rakkaus lähimmäistämme kohtaan, jolla Jeesuskin rakasti ja rakastaa meitä omiaan?

[rita4]

Niinpä, eilen juttelin puhelimessa erään lähiomaiseni kanssa hyvin pitkään siitä, mitä kannattaa, tai mitä ei kannata olla tai elää tässä ajassamme uskovana. Hänen mielestään siitä ei ole mitään hyötyä, eikä Jumala ole hänen yhteen ainoaan rukoukseensakaan aikoinaan vastannut, vaikka oli kuulemma ihan polvilleen mennyt rukoukseen. Ja sentähden hän sanoi, ettei se Jumala välitä hänen tarpeistaan.. Ja hän kertoi opettaneensa tyttärensäkin ajattelemaan; ettei mitään muuta edes tarvita, kunhan kerran/ kaksi vuodessa käy kirkossa ja kuuluu kirkkoon. Just?

Mutta, olin jo lopussa hiukka tympeissänikin kun hän jatkuvasti sanoi ettei hän usko niin kuin minä uskon ja ettei hänestä koskaan edes tule uskovaa..Minä olin kuitenkin päättänyt pitää sen kannan, että; teen hänelle kuin selväksi: etten tule edelleenkään, hänellekään muuttamaan puhe/ajattelu tyyliäni, enkä luovu uskostani Herraan Jeesukseenkaan, sanoi hän ihan mitä vain minulle. Ja se näytti ärsyttävän häntä ja hän koittikin sanoa vaikka ja mitä, jotta alkaisin mennä kuin hänen näkemystensä taakse, edes pikkasenkin. Mutta ei, siihen en lähtenyt, enkä muuten lähde, vaan tahdon pitää sen ymmärryksen ja uskon, joka minulla on uskonasioihin ja Jumalaankin, Jumalan suuruuteen, sekä apuunsakin, jne..

Mutta se, mitä kuin luin rivien välistä kuitenkin, niin oli minusta: kyselyä, mietintää, etsintääkin jossain määrin ainakin siihen; mikä ja kuka Jumala on? Ja mitä on rajan takana? Riittääkö pelkkä usko Jumalaan, jollain pienellä tai heikolla tasolla ja riittääkö kirkkoon kuuluminen, sekä siellä edes kerran 2 vuodessa käyminen?! Huomasin pitäväni aika ns matalaa profiilia ja annoin hänen jopa kiroilla ym, koska koin ettei pidä olla tuossa hetkessä liian tarkka ja vaativa, vaan jättää hänet hiljaisessa rukouksesa siinä jutellessamme samalla; Isän kämmenelle sekä Jumalan Hengen puhutteluunkin jättäen.

Monta kertaa piti hiljaa huokasta yläkertaan jaksaakseni tai saadakseni sanoja taivaasta, oikenalaista asennettakin hänen uhmakasta ja omapäistä ajatteluaan, sekä asennoitumistaankin; meitä uskovia kohtaan, jotten estäisi omalla käytökselläni tai puheillani hänen etsintäänsä uskonasioihin, Sitten kun Herra alkaa vetää häntäkin puoleensa, sekä pelastukseenkin. Jotain sen tapaista koin sen jo nimittäin olevankin, että: ensin vain pitää olla tosi kova ja jyrkkä, vastustavakin, jne.. Mutta että Herra Jeesus on Jo aloittanut hänenkin sydämessään työnsä.. Kiitos Herralle!!

Minä tahdon uskoa, että vaikka näitä ns vastarannan kiiskiä tuleekin eteemme, elämäämme ja heitä kuin tuodaan eteemme, niin, kun vain tahdomme pitää kiinni siitä minkä koemme Jumalankin tahdoksi, Raamattua unohtamatta ja uskallamme tuoda esille sen meidän oman uskomme; häpeämättä sitä, sekä näkemyksenkin uskon asioihin, niin kunhan vain ainakin pyrimme, yritämme edes tuoda sitä sävyisyyden ja rakkauden hengessä, anteekisantavassa mielenlaadussammekin ja pyrimme rauhaan ja sopuun, ystävävällisyyteen kaikesta huolimatta, niin se silloin voi jopa alkaa kantaa hedelmääkin ajallaan.. Minäkin äkkiä sorrun kiivailuun uskoni puolesta, ja jokus se vain on jopa tosi huono asia..

Puhun tuota sentähden, kun tuo mies laittoi minulle tänään viestiä ja se yllätti minut täydellisesti, koska se ei ollut ollenkaan hänen tyylistään kirjoitusta, vaan aivan erilaista. Sillä hän kiitteli avoimesta ja lämpimästä keskustelustamme, joka avasi hänelle asioita.. Voin vain sanoa; Kiitos Herralle!!