Aiheena anteeksiantaminen

[rita4]

Avaimia Raamattuun ohjelmat Radio Deissä 8.–12.9.03
Aiheena anteeksiantaminen
Toteutettu keskusteluna Jarmo Sormusen kanssa.
Liisi Jokiranta

Katkeruus vai anteeksianto

Tämän viikon teemana on anteeksiantaminen. Se on asia, joka koskettaa meitä kaikkia.

Meissä ei liene ketään, joka ei olisi tullut loukatuksi tai petetyksi tavalla, jota on vaikea antaa anteeksi. Tälläkin hetkellä monen mieleen saattaa tulla ihmisiä, joiden sanat, teot, asenteet tai se, mitä he ovat puuhanneet selän takana, aiheuttaa edelleen mielipahaa ja kipua sisimmässä. Joku on kenties jopa sairastunut vaikeiden kokemustensa tähden. Joku on saattanut menettää työnsä, omaisuutensa tai maineensa.

Jos ihmiset tekevät meille niin paljon pahaa, onko oikein puhua anteeksiannosta saatikka suorastaan vaatia sitä?

Mitä muita vaihtoehtoja meillä on? Jos emme anna anteeksi, kauna ja katkeruus valtaavat mielemme. Niiden seuraan liittyy usein viha. Amerikkalainen lääkäri S. I. McMillen kuvaa vihan ja kaunan vaikutuksia elämäämme hyvin elävällä tavalla kirjassaan Ei mitään näistä sairauksista. "Sillä hetkellä, jona alan vihata jotakuta, minusta tulee hänen orjansa. En voi enää iloiten tehdä työtäni, koska hän vallitsee minun ajatuksiani. Minun kaunani tuottaa liian monia stressihormoneja kehossani, ja minä uuvun ja muutaman tunnin työn jälkeen. Työ, josta minä aikaisemmin suorastaan nautin, on nyt orjantyötä. Jopa lomatkin lakkaavat tuomasta minulle huvia. Ehkä minä ajan loistoautossa pitkin järven rantaa, jota reunustavat syksyisen kauniit vaahterat, tammet ja koivut, mutta en nauti siitä yhtään enempää kuin jos olisin ajanut hevosen vetämissä vaunuissa savessa ja sateessa."

"Vihaamani ihminen ajaa minua takaa, meninpä mihin tahansa. En voi välttää hänen minun sielustani saamaansa tyrannimaista otetta. Kun tarjoilija tarjoilee minulle ravintolan paistia ranskalaisten perunain, parsan, tuoreen salaatin ja jäätelövuoren peittämän mansikkakakun kera, olisi tämän sijasta yhtä hyvin voitu tuoda vanhaa leipää ja vettä. Hampaani pureskelevat ruokaa, ja minä nielen sen, mutta vihaamani ihminen ei salli minun nauttia siitä. – – Vihaamani ihminen on ehkä monen kymmenen kilometrin päässä makuuhuoneestani, mutta julmemmin kuin yksikään orjapiiskuri hän ruoskii minun ajatuksiani sellaiseen raivoon, että jousipatjani muuttuu piinapenkiksi. Kaikkein alhaisimmat maaorjat voivat nukkua, mutta minä en. Minun täytyy todella tunnustaa, että olen jokaisen ihmisen orja, jonka päälle vuodatan vihamaljani."

McMillenin teksti on hyvin todellisuudenmakuista. Ajatteleeko hän tai ajatteletko sinä anteeksiantoa ainoana mahdollisuutena tällaisessa tilanteessa vai olisiko siihen jokin muu lääke?

McMillenin kirjan yhden luvun otsikkona on Rakasta tai tuhoudu. Se ilmaisee yhden elämämme tosiasioista. Kauna ja katkeruus, viha ja kostonhalu ovat kuin syöpä, joka tuhoaa meidät sisältä päin. Kaunaisuutemme vaikuttaa vahingollisesti myös niihin ihmisiin, joiden läheisyydessä elämme. Tässä valossa Raamatun sanat tuntuvat hyvin todellisilta Heprealaiskirjeen luvusta 12: "15. Pitäkää huoli siitä, – – ettei mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä, ja monet siten tule saastutetuiksi."

Jeesus puhuu jopa vihamiehen rakastamisesta. Voiko hän todella tarkoittaa sitä?

Hän sanoo vuorisaarnassaan: "44. Minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat."

Jeesuksen sanoihin kätkeytyy siunaus meille itsellemme. Vain antamalla anteeksi ja rakastamalla pääsemme sisäisesti irti vaikeista ihmisistä. Kun Jeesus käskee meidän rakastaa vihamiestämme, hän näkee rakkauden ja anteeksiannon kauaskantoisen merkityksen meille ja läheisillemme. Niin kauan kuin ajattelemme kärsimäämme pahaa ja kietoudumme mielessämme sen aiheuttajaan, olemme sidotut häneen, hänestä riippuvaisia, hänen vankejaan. Kielteiset tunteet täyttävät sisimpämme ja vaikuttavat mielialaamme, arkiseen elämäämme, työtehoomme, ihmissuhteisiimme ja lopulta terveyteemmekin. Kaunaisuus on melkoinen päivittäinen myrkkyannos, joka kiertää mielessämme ja elimistössämme.

Voittaja on se, joka rakastaa. Häviäjäksi jää se, joka pitää vihaa toista kohtaan. Vain rakastamalla vapaudumme muistelemasta kärsimäämme pahaa. Viha tuhoaa meidät, mutta rakkaus tekee meidät vapaiksi ja usein myös terveiksi.

Mistä saa rakkauden ja voiman anteeksiantoon?

Se onkin suuri kysymys. Siitä puhutaan huomenaamuna.

Jatkuu..

[rita4]

Voima anteeksiantoon

Eilisaamuna esitit kysymyksen: "Mistä saa rakkauden ja voiman anteeksiantoon?" Se on kysymys, joka polttaa monen mieltä. Toiset tajuavat vihan ja kaunan kuluttavuuden ja tahtoisivat sen vuoksi päästä siitä eroon. He kokevat sen kuitenkin yleensä mahdottomaksi. Jotkut katsovat syvemmälle ja ymmärtävät pahat ajatuksensa ja katkeruutensa synniksi. He kokevat syyllisyyttä ajatuksistaan, sanoistaan ja asenteistaan, ei vain ihmisten vaan myös Jumalan edessä.

Anteeksiantaminen on aina vaikeaa, ja sitä vaikeampaa, mitä syvemmin on tullut loukatuksi tai mitä enemmän on kärsinyt vääryyttä. Ihmettelihän Pietarikin, tuliko antaa anteeksi peräti seitsemän kertaa samalle ihmiselle, jonka hampaissa oli yhä uudelleen.

Niin, ja siihen Jeesus vastasi, ettei seitsemän kertaa riitä, vaan tulee antaa anteeksi peräti 77 kertaa eli aina vaan uudelleen, loputtomasti.

Kuinka se on mahdollista?

Vastaan tähän muistuttamalla mieliin erään Jeesuksen vertauksen Matteuksen evankeliumin luvusta kahdeksantoista. Siinä taivasten valtakuntaa verrataan kuninkaaseen, jonka palvelija oli hänelle velkaa suunnattoman summan. Laskelmien mukaan mieheltä olisi mennyt velan maksamiseen noin 20 työvuotta, mutta koska hänen piti myös elättää itsensä ja perheensä, hänen elinikänsä ei olisi riittänyt velan maksuun. Koska mies ei kyennyt maksamaan, kuningas määräsi myytäväksi hänet, hänen perheensä ja kaiken hänen omaisuutensa ja velan maksettavaksi. Kuultuaan tuomionsa mies lankesi maahan kuninkaan eteen ja rukoili armoa. Ihme tapahtui. Kuningas heltyi ja armahti hänet. Taakka putosi miehen harteilta. Hän ja hänen perheensä olivat vapaita sekä velasta että tuomiosta. Kuninkaan armo oli ylenpalttinen. Mies voi helpottuneena palata töihinsä. Hän voi hengittää vapaasti.

Sitten tapahtui kummia. Miestä vastaan tuli hänen työtoverinsa, joka oli hänelle velkaa summan, joka vastasi sadan päivän palkkaa. Se oli pikkusumma verrattuna velkaan, jonka hän itse oli saanut anteeksi. Vaikka mies itse oli saanut kuninkaalta armahduksen, hän vaati työtoveriltaan maksua välittömästi. Tällä ei ollut, millä maksaa, ja siksi hän pyysi armoa, mutta mies ei antanut. Hän panetti työtoverinsa vankilaan, kunnes tämä saisi velkansa maksetuksi.

Tämä on merkillinen tapaus, joka saa meidät ihmettelemään. Kuinka mies ei antanut toiselle anteeksi pientä velkaa, kun itse oli pelastunut kauheasta tuomiosta ja saanut suunnattoman velkansa anteeksi. Jeesus jatkaakin kertomalla kuninkaan reaktiosta. Kun kuningas sai sen tietää, hän vihastui ja "antoi hänet vanginvartijain käsiin, kunnes hän maksaisi kaiken, mitä oli hänelle velkaa". Kuningas jyrisi miehelle: "Sinä paha palvelija! Minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, koska minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, kuten minä armahdin sinua?"

Miehen armahtaminen perustui yksinomaan kuninkaan hyväntahtoisuuteen. Se oli kuninkaan täydellinen lahja hänelle. Mieleen tulee väistämättä kysymys: miksi sitten mies oli niin kova työtoveriaan kohtaan?

En näe muuta selitystä kuin sen, että kuninkaan osoittama armo ei ollut koskettanut miehen sisintä. Hänessä ei näy mitään kiitollisuutta tai sydämen pehmenemistä. Ehkä hän oli laskenut sen varaan, että kuningas varmasti häntä armahtaisi. Ehkä hän ei ajatellutkaan joutuvansa maksamaan velkaansa. Ehkä hän lankesi maahan vain, koska niin piti käyttäytyä siinä tilanteessa.

Hänen laskelmansa kuitenkin lopulta pettivät.

Hänen oli nyt kärsittävä kuninkaan tuomio elämäntavastaan ja ratkaisuistaan, joilla hän oli hankkinut niin suuren velan, mutta hänen oli kärsittävä tuomio myös sydämensä kovuudesta, jota kuninkaan armollisuuskaan ei ollut pehmittänyt.

Vertauksensa lopuksi Jeesus sanoi: "Näin taivaallinen Isänikin tekee teille, ellette anna kukin veljellenne sydämestänne anteeksi." Siinä on tuo vaativa ja kovalta tuntuva sana "sydämestänne".

Meille voi käydä niin kuin kuninkaan palvelijalle. Pidämme Jumalan armoa ja anteeksiantoa niin itsestään selvyytenä, ettemme kauhistu syntiemme suuruutta emmekä pelkää Jumalan tuomiota. Puhe synnin kadottavuudesta ja pelastuksesta, joka on yksin Jeesuksessa, menee ohi sydämemme. Ne ovat meissä ehkä tietona, mutta ne eivät ole löytäneet kosketuspintaa sydämestämme. Siksi niillä ei ole todellista merkitystä meille. Siksi sydämessämme ei ole anteeksiantamusta toisia kohtaa. Mikä on silloin meidän tuomiomme?

Mitä meidän siis olisi tehtävä?

Ehkä olisi syytä pyytää, että Jumala antaisi meidän ymmärtää oman syntimme suuruuden ja hänen Poikansa kuoleman merkityksen syntiemme sovittajana, jotta saisimme kohdata Jeesuksen todellisena Pelastajanamme ja Vapahtajanamme. Vain Vapahtajan armahtavan katseen alla meistä voi tulla armollisia toisia kohtaan, niin että annamme heille sydämestämme anteeksi.

Isä meidän –rukouksessa taidetaan puhua samasta asiasta, kun pyydämme: "Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet."

Puhutaan siitä huomenna.

Jatkuu..

[rita4]

Niin kuin mekin anteeksi annamme

Monia on varmaan askarruttanut Isä meidän –rukouksen kohta: "Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet." Siitä saa sen käsityksen, että meidän anteeksiantomme on Jumalan anteeksiannon ehto. Mitä sinä siihen sanot?

Jos Jumalan anteeksiannolle asetetaan ehtoja, me kaikki tulemme saamaan Jumalalta murskaavan tuomion ilman armoa. Eilen puhuimme Jeesuksen vertauksesta kuninkaasta, joka antoi palvelijalleen anteeksi suunnattoman velan ilman mitään ehtoja. Se on kuva Jumalasta itsestään. Hän sanoo ihmiselle, joka pyytää häneltä anteeksiantoa: "25. Minä, minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi itseni tähden, enkä muista sinun syntejäsi." Tämä jae on kirjoitettuna profeetta Jesajan kirjan luvussa 43. Hän pyyhkii pois, niin kuin opettaja pyyhkii taulun. Hän tekee sen itsensä tähden. Hän ei sen jälkeen muista syntejämme. Niitä ei ole.

Jotenkin meidän anteeksiantomme kuitenkin liittyy tähän.

Meidän anteeksiantomme ei ole ehto tai syy Jumalan anteeksiannolle. Se on seuraus. Jeesus sanoi naisesta, joka oli saanut syntinsä anteeksi: "Hän on saanut monet syntinsä anteeksi – hänhän osoitti paljon rakkautta. Jolle taas annetaan vähän anteeksi, hän rakastaa vähän." (Luuk.7:47.) Anteeksiantomme tai sen puuttuminen osoittaa, olemmeko saaneet anteeksi paljon, vähän tai emme ollenkaan. Kysymys ei ole Jumalasta, joka on armollinen kuin kuningas palvelijalleen, vaan siitä, olemmeko tiedostaneet suunnattoman velkamme ja uskoneet sen anteeksi sydämen tasolla, Jumalan lupaukseen luottaen. Se tulee näkyviin elämän arjessa.

Entä, kun toiselta saamamme loukkaukset ja vääryydet tulevat yhä uudelleen mieleemme?

Sanomme mielellämme, ettemme millään voi antaa anteeksi, kun todellisuudessa emme tahdo antaa anteeksi. Meidän on pyydettävä Jumalalta, että hän taivuttaisi kovan sydämemme anteeksiantoon, niin kuin hän on antanut meille anteeksi. Hän vastaa aina aitoon ja rehelliseen pyyntöön. Niinpä voimme Jumalan armon avulla hänen edessään sanoa, että tahdomme antaa toiselle anteeksi, mutta se ei välttämättä poista katkeria muistoja tunnetasolla. Toisen lyömät haavat paranevat hitaasti. Sitten tulee aika, jolloin myös tunteemme sulavat anteeksiantoon. Se tulee Jumalalta. Alamme ajatella vainoojaamme Jumalan näkökulmasta. Ymmärrämme uudella tavalla hänen vaikeuksiaan, vammojaan, luonnettaan ja taustaansa. Kohtaamme myös oman sydämemme kovuuden ja rakkaudettomuuden. Meille alkaa selvitä ihmisen pahuus ja Jumalan rakkauden syvyys ja laajuus kaikkia kohtaan, häntä niin kuin meitä itseämmekin. Ymmärrämme, että meitä vahingoittanut ihminen on Golgatalla sovitettu niin mekin. Alamme huolehtia hänestä ihmisenä ja myös hänen pelastumisestaan. Rukous nousee taivaaseen hänen puolestaan, vaikka hänen asenteensa meitä kohtaan eivät olisikaan muuttuneet.

Olen kuullut monenlaisia kantoja siihen, ovatko kielteiset tunteemme syntiä vai eivät. Mitä sinä sanot?

Kielteiset tunteemme vahingoittavat meitä itseämme, koko elämäämme ja jopa terveyttämme. Ne vaikuttavat myös ihmissuhteisiimme, sillä toiset eivät jaksa loputtomasti kuunnella kaunaisia puheitamme. Ne tekevät meistä usein myös ärtyisiä tai masentuneita. Kun katsoo niiden vaikutuksia omassa ja toisten elämässä, on pakko todeta ne synnillisiksi.

Mistä niihin saa avun?

Ensiksikin tarvitsemme Jumalan armoa ja anteeksiantoa, yhä uudelleen. Toiseksi: Jumala tahtoo kirkastaa sydämellemme, kuinka paljon hän rakastaa meitä. Raamattu sanoo, että "Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämeemme meille annetun Pyhän Hengen kautta." Siinä anteeksiannossa ja rakkaudessa kirvelevät haavamme kasvavat umpeen ja kipeät muistot haalistuvat ja lakkaavat raastamasta meitä.

Me kuitenkin palaamme mielellämme menneisiin asioihin esimerkiksi, kun perheriidoissa haluamme oikein kipeästi loukata toista.

Mitä siitä tulisi, jos Jumala palaisi menneisiin asioihin? Mutta hän ei tee niin. Hän ei tahdo meidänkään nostavan esille sitä, mikä on anteeksiannettu. Niihin viittaaminen tai niistä syyttäminen yhä uudelleen osoittaa, ettemme ole niitä todellisesti anteeksi antaneetkaan. Olemme tahtoneet vain tallettaa ne kellariin tai ullakolle, josta ne on helppo tarvittaessa hakea esiin. Raamattu sanoo, että rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa.

Olisiko sinulla vielä jotakin muuta evästystä ihmisille, jotka kipuilevat näiden asioiden kanssa?

Jeesus käskee meidän myös tehdä hyvää vihamiehellemme (Luuk.6:27). Niin hänkin tekee antaessaan auringon paistaa erotuksetta kaikille ja sateen kastella yhtäläisesti kaikkien pellot. Monta kertaa saamme hyvää tekemällä paljon enemmän aikaan kuin vihaa kantamalla, mutta se vaatii nöyryyttä. Jeesus kehottaa myös siunaamaan niitä, jotka kiroavat meitä (Luuk.6:28).

Jeesuksen sanoihin kätkeytyy siunaus meille itsellemme. Kun Jeesus käskee meidän rakastaa vihamiestämme, hän näkee rakkauden ja anteeksiannon kauaskantoisen merkityksen meille ja läheisillemme.

Jatkuu..

[rita4]

Suostu sopimaan

Jeesus puhuu vuorisaarnassaan myös riitojen sopimisesta. Hän sanoo Matteuksen evankeliumin luvussa viisi: "23. Jos sinä olet viemässä lahjaasi alttarille ja muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, 24. jätä lahjasi siihen alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten uhraamaan lahjasi. 25. Suostu pian sopimaan riitapuolesi kanssa, kun vielä olet hänen kanssaan tiellä, ettei riitapuolesi vetäisi sinua tuomarin eteen, ja tuomari antaisi sinua vartijalle vankilaan pantavaksi. 26. Totisesti minä sanon sinulle: sieltä et pääse, ennen kuin maksat viimeisenkin kolikon."

Jospa kysyisin ensin, mitä lahjan vieminen alttarille tarkoittaa?

Kysymys oli eläimestä, jonka joku toi temppeliin uhrattavaksi syntiensä tähden. Ennen Jeesuksen kuolemaa Jumala oli antanut mahdollisuuden uhrata viaton eläin omasta puolestaan syntiensä anteeksisaamiseksi, sillä synnin rangaistus on kuolema.

Sitä voinee verrata ehtoolliselle tulemiseen?

Miksikäs ei, sillä tulemme ehtoolliselle nimenomaan saadaksemme syntimme anteeksi. Jeesushan sanoi viiniä liiton vereksi, joka annetaan syntien anteeksiantamiseksi.

Kun ihminen haluaa tulla erityisellä tavalla Jumalan eteen, hän ilmeisesti siinä tilanteessa muistaa parhaiten myös riita-asiansa.

Jumala antaa sanansa ja Henkensä muistuttaa meitä asioista, jotka eivät ole oikein hänen edessään. Sekin on hänen armoaan ja huolenpitoaan. Mielenkiintoista on, että Jeesus ei puhu meidän syyllisyydestämme, vaan siitä, että jollakin on jotakin meitä vastaan.

Jeesus sanoo myös: "Suostu – – sopimaan."

Sopiminen on vaikeaa meidän jokaisen luonnolle. Se edellyttää asioiden selvittämistä, anteeksipyytämistä ja anteeksiantamista. Harva haluaa ryhtyä asioiden selvittämiseen. Helpointa on esittää muodollinen anteeksipyyntö, mutta se ei pura solmua ihmisten väliltä. Sen sijaan, että välit korjaantuisivat, ne tavallisesti menevät entistä pahemmin lukkoon. Sama tulos on siitä pyynnöstä, jonka aloitamme: "Jos olen jotenkin loukannut sinua – –." Todellisuudessa emme silloin tunnusta tehneemme mitään väärää. Sanoillamme loukkaamme toista yhä enemmän.

Jos aiomme pyytää anteeksi omaa osuuttamme, se on tehtävä nöyrtymällä niin syvälle, että se vastaa loukkauksen tai vääryyden suuruutta. Ilman tätä nöyrtymistä anteeksipyyntömme ei tuo toivottua tulosta.

Välit eivät kuitenkaan näytä aina korjaantuvan.

Se on valitettavasti totta. Daavid teki parhaansa suhteessa kuningas Sauliin, joka vainosi häntä tappaakseen kilpailijansa. Daavid ei maksanut samalla mitalla takaisin, vaikka hänellä olisi ollut siihen mahdollisuus. Hän ei surmannut Saulia, vaan jätti hänet Jumalan käsiin. Daavidin armollisuus mursi Saulin, mutta Saulin kauniit sanat eivät vakuuttaneet Daavidia niin, että hän olisi lähtenyt Saulin mukana kotiinsa. Hän ei uskonut tilanteen pysyvään korjaantumiseen.

Jeesus kehottaa sopimaan pian.

Emmehän tiedä, paljonko meillä on aikaa. Jeesus ottaa kuvan elävästä elämästä painaakseen asian syvälle kuulijoidensa mieleen. Hän puhuu miehestä, joka on velkaa toiselle. Hänen tulisi kiirehtiä sopimaan velkojansa kanssa. Jos hän vitkuttelee, voi käydä niin, että toinen vetää hänet oikeuteen. Silloin ei ole enää jäljellä kuin yksi mahdollisuus, velkavankila, josta ei päässyt, ennen kuin koko velka oli maksettu. Koska tuloja ei ollut, ei ollut toivoakaan vapautumisesta, jollei joku sukulainen tai ystävä maksanut velkaa vangitun puolesta. Pääsääntöisesti tilanne oli toivoton.

Jeesus tahtoo sanoa meillekin: "Suostu pian sopimaan, ennen kuin on myöhäistä." Jeesus ei puhu vai maallisesta, vaan myös taivaallisesta oikeudesta. Jos asioita ei sovita tässä elämässä – mikäli meistä riippuu – ne tulevat esille viimeisellä tuomiolla ja saavat oikeudenmukaisen rangaistuksen. Jeesus tahtoo sanoa, että jos asiamme jäävät viimeisen tuomion käsittelyyn, joudumme maksamaan velkamme viimeistä kolikkoa myöten, eli tuomiomme on ikuinen. Rajan takana ei ole enää mitään sovitusta ja anteeksiantamusta. Tämä on varoitus riidan kummallekin osapuolelle. Me tarvitsemme anteeksiannon toisiltamme ja Jumalalta niin kauan kuin olemme vielä matkalla täällä maailmassa.

Entä jos kuolee niin, että jokin asia on sopimatta?

Paavali neuvoo efesolaisia: "26. Vihastukaa, mutta älkää tehkö syntiä. Älkää antako auringon laskea vihanne yli, 27. älkääkä antako Perkeleelle sijaa" (Ef. 4). Jeesus tahtoo meidän sopivan riitamme saman päivän puolella, vaikka tunnetasolla niistä ylitse pääseminen saattaakin viedä pitemmän ajan.

On kuitenkin todettava, että taivas ei aukea meille, vaikka juoksisimme päivät päästään tunnustamassa tekemiämme pahoja tekoja. Portin avaa vain ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus, ja siitä portista menevät vain ne, jotka panevat toivonsa hänen kuolemaansa. Vain hänen anteeksiantonsa antaa meille voiman sopimiseen ihmisten kanssa. Jos kuitenkin suljemme sydämemme, emmekä sovi lähimmäistemme kanssa, suljemme myös Jeesuksen ulkopuolelle.

Moni kysyy, mitä on tehtävä, jos riitakumppani on jo kuollut.

Silloin emme voi muuta kuin jättää asian Herran käsiin. Jos hän on muistuttanut meitä aikanaan, mutta emme ole tahtoneet nöyrtyä, on sisimpäämme jäänyt ikään kuin pistävä piikki. Jumala on armollinen ja antaa anteeksi, mutta kovuudestamme on jäänyt sieluumme jälki. Tilanne on toinen, jos emme aikanaan ymmärtäneet, mitä olisi pitänyt tehdä.

Jatkuu..

[rita4]

Ihmisten syy, Jumalan tahto

Raamatussa on monia kuvauksia henkilöistä, jotka ovat antaneet anteeksi, mutta on myös monenlaista kovuutta ja kostonhalua. Vanhassa testamentissa kerrotaan muun muassa miehestä, joka joutui kokemaan kovia omien veljiensä taholta, mutta joka kypsyi anteeksiantoon.

Tarkoitan Joosefia, joka nuorena miehenä käyttäytyi itsekeskeisesti ja typerästi veljiään kohtaan, ja sai päälleen heidän vihansa. Seurauksena oli perheen sisäinen murhenäytelmä, jolla oli pitkät vaikutukset.

Veljethän tahtoivat tappaa Joosefin.

Joku keksi kuitenkin, että he voisivat myydä hänet ohi kulkevalle karavaanille. Niin he uskoivat päässeensä Joosefista vuodattamatta hänen vertaan. Isälle uskoteltiin, että jokin peto oli raadellut Joosefin. Isä-Jaakob suri niin, ettei hän huolinut mistään lohdutuksesta. Veljiä jäi kaihertamaan huono omatunto, jota lisäsi isän suunnaton suru.

Rikkaan heimoruhtinaan hemmotellusta pojasta tuli orja.

Hänet osti Potifar, faaraon hoviherra ja henkivartijain päällikkö. Vähitellen hän kohosi Potifarin talon hoitajaksi. Kun hänen asemansa vakiintui ja hänen elämänsä helpottui, hän joutui uuteen koettelemukseen. Potifarin vaimo oli iskenyt silmänsä nuoreen mieheen, jolla Raamatun mukaan oli kaunis vartalo ja kauniit kasvot. Hän vaati Joosefia makaamaan kanssaan, mutta Joosef ei suostunut. Hänen sydämensä uskoa ja hänen elämänsä arvoja kuvaavat hänen sanansa Potifarin vaimolle: "Kuinka minä tekisin niin suuren pahanteon ja rikkoisin Jumalaa vastaan!" Loukattu nainen syytti Joosefia seksuaalisesta ahdistelusta ja Joosef joutui vankilaan.

Moni kyselee elämän vaikeuksien ja vastoinkäymisten keskellä, miksi Jumala sallii minulle tällaista jopa yhä uudelleen. Monet loukkaantuvat Jumalaan ja kääntävät hänelle selkänsä. Heidän mielestään Jumalan pitää antaa ihmiselle vain hyvää, siis sitä, mitä ihmiset kulloinkin pitävät hyvänä.

Kai Joosefillakin oli omat sisäiset taistelunsa. Hänkin oli vain ihminen. Kai hänelläkin oli hetkiä, jolloin hän muisteli kärsimäänsä pahaa. Luultavasti hänkin koki katkeruuden tuomaa pimeyttä. Ylipäänsä ihmetyttää, että hän selvisi henkisesti ja hengellisesti tästä koetuksesta ja säilytti lisäksi terveytensä. Se ei ole mahdollista muuten kuin Jumalan avulla. Ilmeistä myös on, että hän säilytti uskon Jumalaan, vaikka se oli varmaan monta kertaa kovalla koetteella.

Sitten Jumala käänsi jälleen hänen kohtalonsa.

Vankilassa hän oli osannut selittää faaraon juomanlaskijan unen. Kun faarao sitten näki merkillisen unen, jota kukaan ei osannut selittää, juomanlaskija muisti Joosefin. Antaen kunnian Jumalalle, Joosef kertoi unien puhuvan tulevista hyvistä vuosista ja niitä seuraavista katovuosista. Joosefista tuli mahtimies, jolle faarao uskoi varustautumisen vaikeisiin aikoihin. Se oli huima nousu pohjalta huipulle. Sellaista on ehkä vielä vaikeampi kestää kuin vaikeuksia.

Nälkä toi myös Joosefin veljet Egyptiin viljaa noutamaan.

Näin Joosef näki heidät yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta he eivät tunteneet häntä. Hänellä oli tilaisuus kostaa heille, maksaa samalla mitalla takaisin. Hän ei tehnyt niin. Kun he tulivat toisen kerran, Joosef ilmaisi itsensä heille. Saamme katsoa hänen sisimpäänsä kuunnellessamme hänen sanojaan veljilleen. Ne on talletettu 1. Mooseksen kirjan lukuun 45. "5. Mutta älkää nyt olko murheissanne älkääkä pahoitelko sitä, että olette myyneet minut tänne. Jumala on lähettänyt minut teidän edellänne pitääkseen teidät hengissä. 6. Kaksi vuotta on nyt nälänhätä ollut maassa, ja vielä on jäljellä viisi vuotta, joina ei kynnetä eikä korjata eloa. 7. Jumala lähetti minut teidän edellänne säilyttääkseen teille jälkeläisiä maan päällä ja pitääkseen teidät hengissä, pelastukseksi monille. 8. Ette siis te ole lähettäneet minua tänne, vaan Jumala. Hän asetti minut faraon neuvonantajaksi, koko hänen hovinsa herraksi ja koko Egyptin maan käskynhaltijaksi."

Siinä kovia kokenut mies lohduttaa niitä, jotka tahtoivat hänelle pahaa ja aiheuttivat hänelle paljon kärsimystä. Kuinka se on mahdollista?

Se oli Jumalan vaikutusta. Hän oli pitänyt kiinni Joosefista. Hän oli auttanut Joosefia näkemään, että hän, Jumala, oli kaiken takana. Mitään ei ollut tapahtunut sattumalta. Syy hänen kärsimyksiinsä oli hänen veljissään, mutta se, mitä he olivat hänelle tehneet, oli Jumalan tahto. Veljien syy, Jumalan tahto. Jumala oli lähettänyt hänet Egyptiin, jotta hän pitäisi isänsä perheen elossa.

Joosef katselee tässä elämänsä kulkua Jumalan näkökulmasta. Siihen hän oli kypsynyt vuosien saatossa. Kaikkea Jumala ei hänelle näyttänyt. Me tiedämme Raamatun pohjalta, että Jumalan suunnitelmana oli viedä Aabrahamin jälkeläiset vieraaseen maahan, jossa heidän oli määrä asua noin 400 vuotta. Mekään emme näe kaikkia Jumalan suunnitelmia ja tarkoituksia kärsiessämme toisten ihmisten tähden, mutta Jumala odottaa meidän luottavan häneen ja antavan anteeksi niille, jotka ovat tehneet meille paljon pahaa.