NÄIN MINÄ TULIN USKOON

[rita4]

Simo Pasanen

Synnyin ja kasvoin työmiehen perheessä, Ida ja Johannes Pasasen neljän lapsen vanhimpana. Elämä oli köyhää toisen maailmansodan aikana ja vielä sodan jälkeisinä vuosinakin. Voi sanoa, että melkein kaikesta oli puutetta, ruoasta, vaatteista ja rahasta. Sota ja sotavelat rankaisivat Suomen kansaa raskaalla kädellä.

Kansakoulu oli Äänekoskella sotasairaalana, naisopettajat sairaanhoitajina, osa lottina armeijan palveluksessa. Useimmat mies opettajat olivat sotatantereella niin kuin muidenkin perheiden isät ja aikamiespojat.

Poikkeustila johti siihen, että koulunkäynti jäi lapsilta ja nuorilta heppoiseksi ja vaillinaiseksi. Rintamalta tuotiin kaatuneita sankarivainajia haudattaviksi kunnialaukausten saattelemina. Luterilaisen valtiokirkon papit rukoilivat vihollisjoukoille kostoa ja omille joukoille menestystä. Ei niin pahaa, ettei hyvääkin. Ahdingon ja kärsimyksen keskellä, kuten jälkeenkin, Suomen kansan sydämen tila ja maaperä oli otollista Jumalan Sanan ja evankeliumin kylvösiemenelle.

Nuoren miehen työura aukeaa varhain

Kaksitoistavuotiaana, kun koululaisilla alkoi kesäloma, juoksin laivarantaan uittoyhtiön miesten sekaan heittelemään tervaiseen keluuveneeseen puominlenkkejä. Miesten pomo tuli paikalle ja kyseli: ”Kenes poika sinä olet ja mitä varten tänne olet tullut?” Vastasin: ”Olen Pasasen Jussin poika, olen tullut töihin, minut on luvattu!” Pomomies oli itse luvannut: ”Kun, Simo, kasvat isoksi pojaksi, niin kyllä sinä töihin pääset!”

Sain olla kesäkuukaudet Kymin Uitto-yhtiön palveluksessa. Ensimmäinen tilipussi saapui, mikä mahtava tunne! Jotakin samantapaista koetaan evankelistana ollessa, kun rukoillen johdellaan pelastusta etsivä synnin tuskistaan pelastuksen iloon.

Olin jo neljätoistavuotias, kun, vaikka pienen vilpin avulla, valehtelemalla vuotta vanhemmaksi itseni, onnistuin pääsemään valtiolle Posti- ja lennätinlaitoksen palvelukseen. Tämän onnenpotkun koin syksyllä vuonna 1945

Uskoontulo

Alpo Auvisen Sinikka-puoliso kehotteli Simo-poikaa hengelliseen tilaisuuteen. Sinikka teki töitä toimistovirkailijana puhelinkansliassa, missä aina joskus tapasimme ja puhelimme. Olin siihen asti ollut täysin pimennossa hengellisiin asioihin nähden, vaikka omasta mielestäni en ollut mikään rökälesyntinen. En tupakoinut enkä juonut.

Sinikan aviomies Alpo Auvinen ajeli kymmenpyöräistä amerikkalaista ”Kempsua” eli GMC:tä raskaan kuorma-auton kuljettajana. Hän palveli Wärtsilä-yhtiötä päivisin ja joskus kovastikin väsyneenä iltaisin ja viikonloppuisin kantoi vastuuta hengellisistä tilaisuuksista, joita hän järjesteli palokunnan- ja työväentalolle sekä koululle ja lisäksi Äänekosken ja Suolahden kauppaloiden ympäristökylien koteihin.

Eräänä sunnuntaina, viikko jälkeen loppiaisen vuonna 1949, kun olin 17-vuotias, olin minua nuoremman sisareni Anna-Liisan kanssa hengellisessä herätyskokouksessa, jossa oli vierailevana puhujana Akseli Puhakainen Jyväskylästä.

Niin sanottujen helluntaiuskovien pieni joukko kokoontui jälkitilaisuuteen köyhän yksinhuoltajaäidin kotiin rukoilemaan taivastietä etsivien puolesta. Perheen isä oli työlaitoksessa, mutta äiti oli rehellinen, vilpitön uskovainen Jumalan lapsi.

Vaatimattoman asunnon keittiön lattialle polvistuneena rukoilin: ”Jos, Jumala, olet olemassa, niin ilmaise itsesi ja vastaa minulle.” Rehellisesti sanoen päätin kokeilla uskonasioita, onko totta se, mitä minulle sanottiin: ”Anova saa, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan.”

Tuosta hetkestä ja ratkaisusta on aikaa yli 62 vuotta, eikä ole ollut katumista yhtenäkään päivänä siitä, että kokeilin uskonasioita ja taivastietä. Suosittelen sitä toisille, ja itsekin aion jatkaa perille asti kirkkauden maahan. Kahdeksankymppisellä ei ole taivaskotiin enää pitkä matka.