Seurakunnasta eroamisen raamatullisia perusteita

[rita4]

Tapani Kärnä

Seurakunnasta ei tulisi erota mistä syystä tahansa. Uskovat ovat pakotettuja tekemään tämän raskaan ratkaisun neljässä erilaisessa tapauksessa. Eroamisen tulee tapahtua, jos seurakunnassa suositaan syntiä tai jos siellä kannetaan yhteistä iestä jumalattomien kanssa. Ero on väistämätön, jos seurakunnassa ihminen on asettunut Jumalan paikalle tai jos seurakunnan oppi poikkeaa ratkaisevasti Raamatusta.

Seurakunnassa suositaan syntiä

Uskova ei voi enää omantunnon syistä kuulua seurakuntaan, jos siellä suositaan parannusta tekemättömiä synnin harjoittajia. Silloin siellä hyväksytään se, että yhteisö koostuu sekä jumalattomista että uskovista.

Tämä on hengellistä haureutta, jonka keskeltä Herra käskee lähtemään pois (2 Kor. 6:14–18). Tätä ilmaisua käytetään myös Ilm. 18:1–4:ssä. Samasta luvusta selviää, minkä vuoksi hengelliseen haureuteen antaudutaan.

Näin voi tapahtua kunnian tavoittelun vuoksi. Paikka auringossa on tärkeä! ”Niin paljon kuin hän on itselleen kunniaa ja hekumaa hankkinut.” (Ilm.18:7)

Toiseksi tämä voi tapahtua aineellisen edun tavoittelun vuoksi. ”Joka oli puettu pellavaan ja purppuraan ja helakanpunaan ja koristettu kullalla ja jalokivillä ja helmillä, kun semmoinen rikkaus...” (Ilm. 18:16)

Kolmanneksi halutaan kontrolloida ja hallita ihmissieluja ja kerskua tilastoilla (Gal. 4:17; 6:12–13; vrt. 2 Kor. 1:24).

Kun jumalattomia ei enää voida tai tahdota erottaa seurakunnasta, kun uskosta osattomien ja uskovaisten yhdistelmää ei voida enää hajottaa, silloin se elää hengellisessä haureudessa. Silloin kuuluu Herran käsky: ”Erotkaa heistä!” (2 Kor. 6:14–18)

Yhteistä iestä jumalattomien kanssa

On aika erota seurakunnasta, kun lihasta syntyneiden kanssa kannetaan yhteistä iestä. Kun uskovaisten ja uskosta osattomien toiminnallista ja hengellistä yhdistelmää ei voida enää horjuttaa, lankeemus on syvä.

Kun antaudutaan kantamaan yhteistä teologista, toiminnallista ja hengellistä iestä uskottomien kanssa ja kun tästä lankeemuksesta ei ole halua nousta eikä särkeä iestä, haureus on paisunut siihen mittaan, että ero on väistämätön (2 Kor. 6:17–18).

Ratkaisevaa on, antautuuko seurakunta kantamaan yhteistä iestä uskottomien kanssa. Jos se antautuu, silloin seurakunta joutuu tekemään yhä pitemmälle meneviä teologisia ja käytännöllisiä kompromisseja. Esimerkiksi se joutuu tunnustamaan epäraamatulliset yhteisöt ”seurakunniksi”, jotta se voisi hyväksyä seurakuntien yhteyden. Tosiasiassa on kysymys hengellisestä haureudesta.

Keiden kanssa olet yhteistyössä?

Kirkkojen ekumenian vaikutus on tunkeutunut myös niin sanottuihin evankelikaalisiin suuntiin. ”Toisarvoiset erimielisyydet” on muka pantava syrjään ja käytännön tilanteiden vaatimuksesta on muka ryhdyttävä yhteistyöhön jopa niiden kanssa, jotka ovat perusopeissa harhaantuneet totuudesta ja sanovat pysyvänsä vain Kristuksessa.

Pioneeritilanteissa koetaan tosin yhteisen vihollisen edessä keskinäistä kohtalonyhteyttä, mutta silloinkin meillä on Jumalalta lupa toimia yhdessä vain niiden kanssa, jotka tekevät työtä ja elävät Raamatun Sanan mukaan.

”Mutta kun Jumalan ja Benjaminin vastustajat kuulivat, että pakkosiirtolaiset rakensivat temppeliä Herralle, Israelin Jumalalle, astuivat he Serubbaabelin ja perhekuntapäämiesten luo ja sanoivat heille: ’Me tahdomme rakentaa yhdessä teidän kanssanne, sillä me etsimme teidän Jumalaanne, niin kuin tekin, ja hänelle me olemme uhranneet Eesarhaddonin, ’Assurin kuninkaan, päivistä asti, hänen, joka toi meidät tänne.’ Mutta Serubbaabel ja Jeesua ja muut Israelin perhekuntapäämiehet sanoivat heille: ’Ei sovi teidän ja meidän yhdessä rakentaa temppeliä meidän Jumalallemme, vaan me yksin rakennamme Herralle, Israelin Jumalalle.” (Esra 4:1–3)

Tämä ei ollut hengellistä korskeutta vaan nöyrää uskollisuutta Herralle, joka tiesi, että neuvottelemaan pyrkivät (Neh. 6:7) ja ”teidän Jumalanne” etsijät olivat tosiasiassa vihollisia!

Ihminen Kristuksen paikalla

Luvallinen seurakunnasta eroamisen syy on se, että joku ihminen tai pienryhmä on anastanut seurakunnan johtajan aseman, joka kuuluu yksinomaan Kristukselle (3 Joh. 9-10).

Kyseessä on nikolaiittain oppi, joka syrjäyttää Kristuksen ja asettaa ihmisen Jumalan kansan hallitsijaksi (Ilm. 2:6, 15). Hallitsijana saattaa olla joku voimakas yksilö tai johtajaksi järjestäytynyt hallitus tai jokin muu komitea. Seurakunnan vanhimmat ovat Jumalan asettamia seurakunnan paimenia ja johtajia, joiden Ylipaimenena toimii Jeesus Kristus itse.

Yhteisö, jonka tosiasiallisena Päänä ei ole Kristus, ei voi olla Kristuksen seurakunta. Jos koko lauma on tämän tilanteen hyväksynyt ja siihen alistunut, se on luopiolauma, ei seurakunta. Siitä on erottava ja liityttävä taistelevien pyhien yhteyteen (Ilm. 2:12–17).

Oppi poikkeaa Raamatusta

Uskovien ainoana vaihtoehtona on erota seurakunnasta, jos seurakunnan oppi perusasioista ja pyhityselämästä poikkeaa selvästi Raamatun ilmoituksesta.

Eroamiseen on kuitenkin oikeutus vasta silloin, kun harhaoppi on levinnyt koko seurakuntaan. Jos ydinjoukko kuitenkin on kilvoittelevaa ja oikeaan oppiin pitäytyvää, on opetuksesta kiusaantuneen käytävä taistelijoiden rinnalle tunnustamaan Sanan mukaista linjaa.

Tästä on esimerkkinä Ilm. 2:18–29: ”Mutta teille muille, joilla ei ole tätä oppia, teille, jotka ette ole tulleet tuntemaan, niin kuin he sanovat, saatanan syvyyksiä, minä sanon; en minä pane teidän päällenne muuta kuormaa; pitäkää vain, mitä teillä on, siihen asti kuin minä tulen.” Vaikka Iisebelin oppi rehottaa luopioiden keskuudessa!

Kuitenkin, jos seurakunta vastalauseitta hyväksyy harhaopit, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin erota luopioseurakunnasta. Nykyaika suhtautuu tosin vähätellen niihin, jotka intoilevat oikean opin puolesta. Herra näyttää kuitenkin pitävän raamatullista oppia hengellisyyden puntarina. Siksi emme tohdi kevyesti suhtautua vaeltamiseen oikean opin mukaan. Oikealla opilla tarkoitan Jumalan sana sanalta innoittamaa, virheetöntä Raamatun sanomaa sen alkutekstille uskollisessa muodossa.

Verellä ansaittu seurakunta

Eroamiseen velvoittavat syyt ovat näin järkyttävän vakavat. Eroon johtavan ratkaisun tulee siis nousta perusteellisesta Sanan tutkimisesta elämän Herran edessä. Tulee olla luja vakaumus siitä, että Herra ei tunnusta laumaa omakseen vaan että siitä on tullut hengellinen portto.

Mutta jos seurakunta – puutteineen ja raadollisuuksineen – kuitenkin haluaa seurata Herraa Jeesusta Kristusta, noudattaa Raamatun Sanaa ja suosimatta syntiä keskuudessaan pyrkii pyhitykseen, sellaisesta seurakunnasta ei Herra anna lupaa erota (Ilm. 2:23–25) vaan päinvastoin antaa käskyn:

”Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme, niin kuin muutamien on tapana, vaan kehottakaamme toisiamme, sitä enemmän, kuta enemmän näette tuon päivän lähestyvän.” (Hebr. 10: 24–25)

Onhan tällöin kysymyksessä Herran oma seurakunta, jonka hän omalla verellään on itselleen ansainnut. Seurakunta ei silloin ole lahko tai ihmisjohtoinen kultti, vaan se on elävä yhteisö, jonka Pää ja Johtaja on Jeesus. Vain tällainen seurakunta on Jumalasta syntyneiden uskovien ihmisten seurakunta.