Tuossa aikaisemmin pohdin katkeruutta, joka on tosi kamala kaveri, jos sen antaa tulla juurtumaan sydämelleen:
tuhoamaan elämää ja ihmisuhteita ym, syystä tai toisesta. Mutta Kiitos Herralle, siitä
voi vapautua, jos todella sitä vain tahtoo.
Se on paljolti kuitenkin tahdon kysymys ja onko jo
kuin mieltynyt elämään katkeruutensa kanssa, niin että se on kuin oikeutettuakin..? Monet rypevät katkeruuden suossa, jonka juuria kasvaa koko ajan lisää ja pääjuuri, se, mistä se sai alkunsa on jo kaukana menneisyydessä, mutta sitä ei ole tahdottu, tai osattu edes alkaa repiä irti sydämen maaperästä. Ja valitettavasti se myöskin näkyy ja kuuluu, maistuu ulkopuolisellekin, kun ihminen, uskova elää katkeruuden juurikon vyöttämänä. Se on kurjaa katseltavaa, tai kuunneltavaa.. rasittavaakin.
Siinä on vain yksi asia tehtävissä sen jälkeen, kun
on tullut niin vahva halu päästä siitä irti, että: sen voi irroittaa vain oma halu vapautua siitä, päästä vapauteen, sekä yhtälailla haluten sekä opetellen; viedä asiaansa rukouksessa verisen Golgatan ristin juurelle kerta toisensa jälkeen, jotta;
Jeesus Kristus sen irrottaisi sieltä sydämen maaperästä aivan täydellisesti. Hän Voi sen tehdä, mutta
ensin toki pitää tulla itselle halu vapautua siitä, lopettaa toisten syyttäminen ja syyllistäminen, tuomitseminen, ym.. Sekä sanoisinko; Vääränkinlainen itsesäälissään rypeminen, niin siitä on samalla irrottauduttava ja noustava pois itsesäälin syövereistä. Sekin onnistuu vain ristin juurella rukoillen olemisella; Herramme avulla, sekä voimassa!
Olimmepa sitten syyttömiä, tai syyllisiä itsekin siihen, että se katkeruus pääsi alkamaan kasvamaan mielessämme, niin sillä ei sittenkään ole loppujen lopuksi niin suuri merkitys kuin voisi luulla. Enempikin näkisin sen, että:
kun syntyy sydämen halu antaa anteeksi, sopia, unohtaa ja mennä jo eteenkinpäin. Niin siitä vasta voi alkaa vapautuminen ja saada rauhakin sydämeensä takaisin asumaan, rauha Jumalan kanssa ja rauha ihmisten kanssa, rauha ja levollisuus sydämeensä. . Ehkä siitä, jonka takia on katkeroitunut, niin ehkei hänestä tule silti sydänystävää, mutta tulee ainakin vapaus siitä juurikosta, jonka juuret ovat usein hyvinkin vahvat ja paksut, ja joita ei saa irti useinkaan
enää omin voimin. Mutta Herramme avulla ja rukouksella, omalla parannuksenteon tärkeydelläkin siihen on hyvä pohja ja apu.
Oletko päättäväisesti vain rukoillut siitä vapautusta Herraltasi?
Älä luovuta, vaikka et heti onnistuisikaan vapautumaan siitä, koska se on usein pitkä ja kivuliaskin prosessi, mutta se kannattaa, voin vakuuttaa sen sinulle rakas ystäväni! Lopussa kiitos seisoo sanotaan ja tässä jos missä se pitää paikkansa. Pysy vain päättäväisesti; rukouksessa ja pysy Jeesukseen katsovana, uskovana, ristinsä juurella itsekin parannusta tekevänä, viipyvänä ja lue Sanaa, Raamattua. Niin huomaat miten se ajattelusi, tunteesi, ym pikku hiljaa, kuin salaa alkaa muuttua ja ilo palaa elämääsi.. Tiedän mistä puhun (
kokemus)
Mutta mielessäni on eräs toinenkin
kompastuskivi, joka vie uskomme helposti ns vaarallisille vesille ja se on;
kateus, ja ylpeys. Sillä, jos meillä on kateutta toista uskovaa kohtaan, kadehdimme hänen uskoaan, puheitaitojaan, tms.. Niin se kateus johtaa lopulta katkeruuteenkin ja saattaa laittaa meidät kuin kilpailemaan siitä: kuka on kunnon uskova ja kuka osaa olla paremmin, tai palavammin Herran käytössä. Tai sitten sen toisen uskon seuraaminen masentaa mielen ja saa meidät luovuttamaan ja emme
enää kuin jaksa, välitäkään
kilvoitella uskossamme, vaan lyömme kuin hanskat naulaan tyyliin;
"Mitä kannattaa, en kuitenkaan koskaan opi, osaa, pysty siihen, mitä tuo toinen osaa ja pystyy, ja on väkevästi Herran käytössä, tms?"
Mutta rakas uskova ystäväni; Älä katso toisiin, toiseen, älä kenenkään taitoihin, puhekykyyn, tms. Koska mistä sinä voit edes tietää: mitä sillä toisella on,... jota kadehdit, niin mitä vaikeuksia tms hänellä mahdollisesti on omassa elämässään, ongelmia, vaikeuksia, surua, kipua, tms.. Joka on vain saanut
ehkä hänet pysymään ristin juurella useammin ja sen myötä hänellä
ei enää ole muuta jäljellä elämässään, kuin yksin rakkaus ja turvautuminen yksin Jeesukseen Kristukseen! Ja hän saattaisi mielellään vaihtaa osia sinun kanssasi ja ottaa se elämä itselleen, minkä Herra on sinulle lahjoittanut, joka
ei ehkä olekaan niin vaikeaa ja raskasta, kuin miltä se sinusta itsestäsi tuntuu, tai: mitä se hänellä itsellään siellä arjessaan on..
Miksi siis kadehtia häntä?
Ei kannata, vaan käännä jo katseesi Golgataa kohti ja katso yksin Kristukseen Jeesukseen ja kiitä siitä, mitä Isä Jumala on sinun elämääsi
jo antanut ja tulee vielä antamaan
kin, kun tahdot elää täysillä, voimiesi mukaan tietty; uskoasi todeksi.
Sitten tuo ylpeys, kuinka helposti se nostaakaan päätään ja sitä kuin alkaa pian kuvitella ja toivoakin olevansa muita parempi ja pyhempi, hurskaampi, enempi Herran käytössäkin oleva, kuin tuo ? on. Katsomme jälleen ihmiseen, tai ihmisiin ja tahdomme olla jotain suurta ja parempaa, pyhempää, ym..
Eihän se sydän heti ole ylpeä, vaikka oiskin kateellinen jollekin toiselle, mutta voi, kuinka helposti ja nopeasti se ylpeydenhenki tulee esiin ja
jos sitä kuin ruokkii, tai ruokitaan muidenkin kautta: kehumisilla ja jatkuvalla korottamisella, tms.. Niin sieltä se
ylpeydensynti alkaa nostaa päätään, kerta kerralta yhä enemmän ja enemmän vain. Ja lopulta sitä jo kuvitteleekin olevansa niin hurskas ja pyhä, oikeamielinen, lähellä Herraakin eläväkin, sekä Raamatussa kiinni pysyvä, että:
Alkaa katsoa jotakin, tai joitakin kuin nenänvarttaan pitkin; halveksuen ja vältellen, erottautuen paremmaksi uskovaksi kuin joku muu, tai muut.. Se jos mikä on
Hyvin Vaarallinen tila uskovan sydämessä!
Me tiedämme mitä
Raamattu sanoo ylpeydestä ja se varoittaa meitä joka ainoaa ylpeyden synnin vaarallisuudesta. Se kun vie poispäin ristiltä, kun; on jo olevinaan, mukamas, niin hyvä uskova ilman ristiä, ilman veren pesuakin, ilman Raamatun Totuudessa pitäytymistä, ym ym.. (
tiedänhän jo mitä Raamattu sanoo, ja tiedän miten pitää uskovana elää, enkä enää tahdo tehdä syntiäkään, ja..) Ja huomioi tämä; "Kun ihmisen sydän ylpistyy,
alkaa hän luulla itseään jotenkin paremmaksi toisia, niinpä, ja kyllähän sielunvihollinen pitää kyllä siitä huolen, ettei sitä aluksi [i]edes välttämättä huomaa itse, vaan iloitsee vain hyvyydestään ja uskollisuudestaan, kun saa ja osaa olla ihmisten kanssa, jne.."[/i] Mutta ajan oloon se alkaa jo näkyä käytöksesä, ylimielisyytenä ja siten helposti karkottaa vain ihmisiä läheltään kauemmaksi... Ei hyvä, ei!
Mutta kun menee sinne verisen ristin juurelle, ja pyytää,että: Jeesus Kristus avaisi hengen silmämme näkemään itsestämme ja
vain itsestämme: Totuuden, niin kun sitä päättäväisesti rukoilee, koska haluaa olla vilpitön, Herran käytössäkin oleva, ym.. Niin uskallan sanoa, että, JOS siellä on ylpistymistä, vääränlaista ajattelua ja uskomista, tms, niin kyllähän Pyhä Henki alkaa sitä yhä enemmän näyttää ja avata sydämellemme ja joudumme näkemään;
"oman raadollisuutemme ja vajavaisuutemme, heikkoutemme ja ylpeytemme synnin, tai jotain muuta, jota on ensin hyvinkin vaikeaa edes uskoa sen olevan totta, vaan ajattelemme sen ajatuksen, puheen tulleenkin viholliselta, joka koittaa vain masentaa ja syyttää.. Mutta se on jo yksi merkki ylpeydestä, kun ei halua, tai pysty näkemään itsessään mitään väärää, sopimatonta.. Ja siitä on tehtävä parannus, suostuttava kuolettaan lihansa tahto, itsensä koroittaminen, ym!" Kiellämmekö yhä sen, siis että olemme tulleet ylpeiksi ja koviksi, rakkaudettomiksi ja että: meidän rakkautemme onkin
vain; esittämistä, esillä oloa, paikasta toiseen kulkemista, jotta voisimme sitten kertoa miten jälleen tälläkin kertaa Herra käytti minua ja sain olla käytössään ja nähdä sitä ja tätä, kun puhuin, tai jaoin traktaatteja, tms..

Nousiko hattuun?
Tai kun halutaan olla esillä, muita parempia ja koroitetaankin
vain omia tekemisiämme, puheitamme, menojamme, rukouksiamme, tms.. Mutta kas vain; emme koroitaakaan kaikessa Häntä, ja vain Häntä yksin, jolle kuitenkin loppujen lopuksi kuuluu KAIKKI kunnia, kiitos ja ylistys! Siispä; teimmepä sitten jotain, tai olimme tekemättä, niin kaikki kiitos ja kunnia kuuluu Yksin Herrallemme ja Jumalallemme, ei koskaan meille itsellemme, Ei! Elikkäs; Koroittakaamme ja kirkastakaamme yksin ja ainoastaan vain; Herraamme Jeesusta Kristusta, ja sanoisimme nöyrinä näin:
"Minä tein vain sen mihin olin kehotuksen saanut, mutta Herra antoi sanat, voiman, viisauden ja auttoi minua kertomaan evankeliumia sen mukaan kuin oli ja on Hänen tahtonsa. Enhän minä ole mitään, vain astia, savea, tomua, heikko ja vajaa.. Mutta Jeesus Kristus on se, jonka avulla ja voimassa, johdatuksessaan Henkensä kautta minäkin sain olla Hänen käytettävissään. Siksi annan kaiken kiitoksen kaikesta ja kunnian, ylistyksenkin vain Herralleni ja Vapahtajalleni Jeesukselle Kristukselle ja iloitsen, kun sain olla Hänen käytettävissään, tällaisenani !"
Sananl. 8:13 Herran pelko on pahan vihaamista. Kopeutta ja ylpeyttä, pahaa tietä ja kavalaa suuta minä vihaan.Ef. 4:
29 Mikään rietas puhe älköön suustanne lähtekö, vaan ainoastaan sellainen, mikä on rakentavaista ja tarpeellista ja on mieluista niille, jotka kuulevat.
30 Älkääkä saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä, joka on teille annettu sinetiksi lunastuksen päivään saakka.
31 Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä.
32 Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niinkuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut.