HAAVAT RINNASSA

[rita4]

Antti Sainio

Sodissa moni on haavoittunut, ja ne haavat saattavat vaivata koko elämän ajan. Voi olla sokeutta, käsi-tai jalkapuolta, eikä niille voida tehdä mitään. Ne ovat sotamuistoja, ja niiden kanssa on elettävä. Mutta mitä ovat haavat, joista Sakarja 13:6 kirjoittaa:"Mitä ovat nuo haavat rinnassasi?", vastaa hän: 'ne lyötiin minun ystäväni huoneessa."'

Ystävän lyömät

Uskovina olemme varmaan saaneet iskuja maailman taholta, eivätkä ne ole pahoja, sillä me kuuluvat matkaeväisiin. Mutta noiden toisten haavojen aiheuttaja on ystävä.

Olen kokenut tällaiset ystävän huoneessa lyödyt haavat, jotka ovat pahempia kuin maailman lyömät. Psalmi 55 sanoo: "Minun ystäväni ja uskottuni , joka kanssa me elimme suloisessa sovussa, yhdessä vaelsimme Jumalan huoneeseen juhlakansan kohinassa," Yhtäkkiä kuitenkin sanotaan: "Sinulla ei ole enää mitään osaa tänne!"

Olin perustanut vankilatyön osaston juhannusjuhlien konferenssitelttaan ja hoitelin sitä muiden kanssa. Mutta sitten erään kerran, kun taas menin tuohon rakkaaksi tulleeseen osastoon, niin tuo ystävä, jonka kanssa olin todella vaeltanut monet seurakunnat ja vankilat, oli kuin poliisiasennossa ja sanoi;"Sinulla ei ole mitään asiaa tänne!"

Syynä oli se, että olin ollut puhumassa erään Helluntaiherätykseen kuulumattoman uskonveljeni järjestämässä kokouksessa. Sinne en olisi saanut mennä. Ulos mennessäni toinen veli vahvisti saman sanoman. Niistä lyönneistä sain sellaisen haavan, joka vihoitteli pitkään. Yritin kaikkeni saadakseni rauhan, mutta ei! Sitten kirjoitin näille ystäville kirjeen: "Anna anteeksi, kun olen nämä vuodet kantanut kaunaa sinua kohtaan." Kun tämän tein, sydämeeni tuli rauha ja ilo.

Veljekset sovussa

Vielä oli eräs veli, joka tarvitsi perheelleen elämiseen rahaa lainaksi, kun hän meni muualle töihin. Takaisinmaksusta sovittiin, mutta mitä tapahtuikaan? Hän soitti minulle ja kiroten haukkui minua, eikä velan maksusta ollut mitään puhetta. Sekin oli ystävän lyönti, mutta kirjoitin hänelle anteeksipyyntö kirjeen. Kului kai vuosia, kunnes hän soitti ja puolestaan pyysi anteeksi.

Oli kolmaskin tapaus, jonka aiheutti ylistyslaulu. Perustamani lauluryhmä alkoi laulaa ylistyslauluja vankiloissa ja muuallakin. Kun esitin toivomuksen, ettei uskosta osattomille vangeille laulettaisi ylistyslauluja, niin sain palautteen: "Emme sitten enää laula sinun kanssasi." Vuosien kuluttua tämäkin asia sovittiin, sain taas laulaa ja vastaanotto oli hyvä kuten ennen.

Lukittu Sana

Riennä haavoitettu sielu, riennä ristin luo! Raamattumme sanoo, että on hyvä, kun veljet elävät sovussa. On ihana asia, jos näin saa olla. Mutta niinä aikoina, jolloin minulla ei ollut anteeksiantoa, Raamattu sulkeutui. Pyhä Henki ei avannut Sanaa. Vaikka olin jotenkin työssä mukana, niin mitään saarnaa en pystynyt pitämään, koska kuten sanoin, Pyhä Henki lukitsi Sanan!

On puhuttu verkkojen puhdistamisesta. Edellä mainitut asiat olivat minun evankeliointiverkossani roskia, eivätkä tallaiseen verkkoon arvokalat ui! Seurakunnatkin kituvat, kun ei ole armoa ja anteeksiantoa. On totuus, että jos yksikin jäsen on sairas, haavoitettu, niin koko seurakunta kärsii, sillä seurakunta on Kristuksen ruumis maan päällä. Tällaiseen epäpuhtaaseen verkkoon uivat sitten roskakalat eli vieraat opit ja sanomat. Usein käy niin, että uskova lähtee valheihmeen perään luullen saavansa jotain uutta.

Elämme lopun aikaa, ja Raamattu sanoo, että viimeisinä aikoina moniaat luopuvat uskosta ja noudattavat villitseviä henkiä ja jopa riivaajien oppeja. Niihin kuuluu jopa, että manataan vainajahenkiä ja kysellään heiltä asioita.

Pidetään verkot puhtaana!

[rita4]

Niin.. kuinka monilla onkaan ystävien lyömät haavat rinnassaan? Se on ehkä kaikkein kamalinta, kun uskoutuu ja luottaa ihmiseen ja sitten se ihminen käyttäytyykin niin että jää jäljelle vain kirvelevä sydän ja arvet rintaan. On jo suoranainen ihme, jos siinä kohdassa ei tule tilalle anteeksi antamattomuus ja katkeruus, kaunaisuus..

Maailman ihmiset lyövät haavoja rintaan, mutta jotenkin sitä oppii ajattelemaan, ettei ne tee sitä tarkoituksella, koka ovat pimeyden ruhtinaan omia ja toimivat sen ehdoilla ja käskyjä noudattaen. Vaikka nekin tokin sattuu ja kirveltää, tulee jopa halu kostaa, tai antaa takasin samalla mitalla, niin kun hetken malttaa mielensä ja on rukouksessa, niin kas vain, se usein meneekin ohi ja on enää vain tympeä mieli, mutta loppuu halu kostaa, annella takasin..On vain kuin maltettava mieli. Helppoako? No ei todellakaan ole, mutta olemme voittajan puolella, siis me saamme myöskin avun kiukkuumme ja loukattuna olemiseemme Herralta, niin ettemme toimi niin kuin maailma toimii.Ristin luota löytyy apu ja voima, johdatus toimia oikein, jne..

Mutta kun tulemme siihen.... kun lyönnit tulevatkin uskovan/Herran oman puolelta, niin sitä onkin jo vaikeampaa sulattaa, kun meidänhän pitäisi olla siskoja ja veljiä Kristuksessa Jeesuksessa ja pyrkiä rauhaan, anteeksi antoon, sovintoon ja toisensa huomioimiseen/kunnioittamiseen. Sitä kuin pohtii silloin sitä, miten hän saattoikin toimia, tai puhua noin, vaikka olimme ystäviä ja olimme rukoilleet toistemme puolesta ja tukeneet toisiamme vaikeina aikoina, niin sitten tuleekin kuin rapaa silmille ja mainekin pilataan toisten silmissä valheilla, niin pysy siinä sitten rauhallisena, anteeksi antavana ja siunaavana..Ei mahdotonta, mutta erittäin vaikeaa, koska se haava sattuu moninkertaisesti sydämessä, jonka sai, kun luotti ystävään ja uskoi yhteiseen tulevaisuuteen Herran työssä, jne..

Joskus niitä lyöntejä voi saada, kun toinen haluaa kuin päteä, tai on kade, tai muuten vain uskossaan hiukka väärillä poluilla harhaileva.. Eikä suostu neuvoon, ohjaamiseen, nuhteluunkaan.. Se aina satuttaa, kun joku sanoo uskostamme totuuden ja emme halua sitä uskoa, kuulla, koska olemme kuin tuudittautuneet ajatukseen; "Kaikki hyvin, ei mitään hätää!" Mutta silloinkaan ei pidä lähteä anteleen takasin, vaan pyrkiä mahdollisimman pian kiirehtimään: verisen ristin juurelle neuvotteluun ja rukoukseen Jeesuksen kanssa, niin että se asia kuin höltyy, syytös vaimenee ja saa pyytää Herraa näyttämään totuuden, sekä antamaan voimaa, että pystyy antaan anteeksi ja unohtaan.

Minä en ole mikään sanomaan toisille, mutta puhun siitä mitä itse olen kokenut omassa elämässäni ja voin siksi puhua vain omalta kohdaltani, en toisten, tai ollen jotain fiksumpaa, viisaampaa, hurskaampaa, tms..Ei kiitos! Mutta uskon, että moni kipuilee samojen asioiden ja ajatustenkin kanssa ja siihen on Raamatunkin mukaan apu löydettävisä ainostaan; Jeesuksen jalkojen juuresta rukoillen ja voimaa ja apua, johdatusta oikeaan pyytäen..Mutta tahdommeko sitä? Kas siinäpä se onkin, kun ei halutakaan nöyrtyä, kuolla lihalle..On siis hyvä mennä itseensä ja miettiä sitä: Mikä on Herran tahto juuri tässä kohtaa..

Mark. 11:25-26
Ja kun te seisotte ja rukoilette, niin antakaa anteeksi, jos kenellä teistä on jotakin toistansa vastaan, että myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaisi teille anteeksi teidän rikkomuksenne." Mutta jos te ette anna anteeksi, niin ei Isännekään, joka on taivaissa, anna anteeksi teidän rikkomuksianne.

[rita4]

Tuo otsikko alkoi puhutella minua; Haavat rinnassa!

Tuossa katseltiin alfa kanavalta erään miehen haastattelua, kun hänen tyttärensä oli tehnyt aikoinaan (7v sitten) itsemurhan ja hän siinä käsitteli sitä armon ym varassa. Niin se kimmoitti keskustelun mieheni kanssa ja hän alkoi puhua siitä, kun itse olin aivan itsemurhan partaalla edellisen mieheni kanssa loppuvuosia yhdessä asuessamme.

Tuli puhetta siitä, miten se ajatus, lopettaa kaikki, kun ei jaksa enää, ei nää valoa, ei muutosta, ei..Niin se on kuin verkko, tai häkki, ja lopulta siitä tulee sellainen kierre, josta ei omin voimin pääse enää ulos, valoon. Se kaikki iski kuin päin kasvojani, ja ne kaikki tunteet, ym mitä silloin koin ja kävin läpi nousivat mieleeni, kuin olisin ne ihan vasta kokenut, vaikka siitä onkin jo 17-20v Muistin sen valtavan epätoivon, yksinäisyyden, kun kellekään ei voinut puhua, kukaan ei ymmärätnyt; miltä musta tuntui ja mitä jouduin kestään siinä avioliitossa, mieheni suvun kautta, kyläläisten kautta jne..En halunnut ajatella eroa, se oli tabu, ettei erota, kun on kerran avioon menty. Mutta..

Mietin, kun se mies kertoi miten tyttärensä jätti monta pientä lasta taakseen kun päätyi oman käden oikeuteen lähteä täältä ajasta. Mieheni sitä kauhisteli, kun ei edes lapsistaan välittäny.. Niin muistin sen karmaisevan tunteen, kun olin jo niin piipussa ja mieleni pimeä, vaikka... munhan piti olla onnellinen, kun olen uskossa ja mulla oli 4 ihanaa lasta ja sain olla elukoiden kanssa tekemisissä, josta olin aina tykännyt, jne..Mutta kun ihminen menee siihen tilaan, että hautoo itsemurhaa, niin täytyy myöntää, ettei siinä enää silloin jaksa välittää edes lapsistaankaan ja niiden surusta, kun äiti lähtee pois, ikuisesti.

Montakohan vuotta elinkään siinä piinassa ja en päässyt kokouksiinkaan ja .. Mieheni kulki naisissaan ja hakkasi, olin lattiarättinsä, nyrkin ja hellan välissä ja..Lapset pelkäsivät, ja isommat olivat jo muuttaneet pois kotoa. Vanhimmat lapseni eivät joutuneet näkemään sitä kaikkein pahinta aikaa, vaan vain nuorimmat pojat. Vaikeaahan se aina oli sen miehen kanssa perhe-elämä, mutta ne viimeiset avioliitto vuotemme olivat katastrofaalisia. Ja onkin vain suuri Jumalan IHME, että: jäin eloon ja sain voimia jättää sen kaiken taakseni; lähteä nuorimmaisteni kanssa kaupungille asumaan ja... Mutta vieläkin 18v eromme jälkeen se kaikki joskus vielä satuttaa ja repii haavoja auki. Nyt ne ei enää onneksi satu niin paljoa kuin aikoinaan vielä satutti.

Tiedän kokemuksesta, ettei siinä auta toisten sanat, kun ihminen menee niin syvälle epätoivoon ja pimeyteen, että alkaa hautoa itsemurhaa. Moni osaa peittää sen muilta ihmisiltä, niin kuin minäkin sen taidokkaasti tein. Kaikki on aina hyvin jos kysytään, vaikka sydän huutaa tuskassa ja kuin haavat vuotaisivat kohta kuiviin rinnassa. Vahvinkaan ihminen ei voi olla turvassa sellaiselta mahdollisuudelta, että; elämä menisi niin kerta kaikkiaan lukkoon, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi tuntuu jäävän vain pois lähteminen. Olen aina ollut kuin naaras tiikeri lasteni puolustaja ja silti menin vaiheeseen, jolloin en tuntenut enää mitään edes lapsianikaan kohtaan, olin ja elin täydellisessä pimeydessä.

Mutta kiitos Herralle, joka oli siinä hirvittävässä tuskassani läsnä, vaikka ei sitä todellakaan tuntunut, että: Jumala kuulisi rukouksiani, tai haluaisi auttaa minua. En haluaisi sellaista kenellekään toiselle, en kenellekään..Voimmeko siis sanoa, ettei Jumala myöskin salli avioeroa? En missään tapauksessa ole avioeron kannattaja, ei! Mutta kun elämä menee siihen pisteeseen, kuin se minullakin meni ja jossa koitin vain jaksaa ja kestää, kärsiä, koska olin ajatellut, että: " Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako!" En hae porsaanreikiä, enkä puolustaudu, siilä haavat on yhä, enkä koskaan pääse niistä eroon kokonaan täällä ajassa. Mutta haluan uskoa, että, jos Isä olisi ollut ratkaisuani vastaan, niin tuskin hän olisi antanut minulle työtehtävääkään elovainioillaan..

Eipä tuo elämäni nytkään sen jälkeenkään ole ollut mitään ruusuilla tanssimista, ei todellakaan, mutta kaikella sittenkin on merkityksensä ja minua kasvatetaan ja siinä tarvitaan... mihin minua kasvatetaan yhä, lja oppuun asti, niin siinä selvästikin tarvitaan Täydellistä antautumista Herran käyttöön ja ristinsä juurella parannusta tehden, veren pesua rukoillen päivittäin. Jotta osaisin ja pystyn olemaan käytössään (Jeesukseni), kun sen aika koittaa ja vaikeuksissa ym eläviä tulee kysymään neuvoa, et miten selvitä, ym.. Silloin näistäkin vaikeuksistani ym saattaa hyvinkin olla vielä hyötyäkin, kun olen ne käynyt läpi Herrani avulla ja voimassa, niin saatan osata hiukan edes ohjata etsimään sitä ainoaa ja oikeaa Auttajaa, jonka avulla minä itsekin selvisin, jäin henkiin, ja osaan jo pikkasen edes nauttiakin elämästäni, ainakin joskus.

Me tarvitsemme jokainen korvan, joka jaksaa kuunnella, sanomatta sanaakaan: vain hiljaa rukoillen, siunaten... Sekä olkapään, joka on turvallinen, käden, josta pitää kiinni ja paljon nenäliinoja, jotta saa itkeä tuskansa pois.

1. Piet. 2:24 joka "itse kantoi meidän syntimme" ruumiissansa ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle; ja hänen "haavainsa kautta te olette paratut".

Kun sielu äänetönnä itkee, Kaarneet

Mestarin kädessä, Kaarneet