Olen syntynyt Savonrannalla, pienessä itäsuomalaisessa kunnassa, joka sijaitsee Savonlinnan ja Joensuun kaupunkien välimaastossa. Kotikunnassamme ei ole koskaan ollut suuria herätyksiä, eikä lapsuuden kotinikaan ollut erityisen uskonnollinen.
Isäni kuoli ollessani kolmen vuoden ikäinen. Äitini odotti silloin nuorempaa veljeäni, joka syntyikin muutamia kuukausia isäni kuoleman jälkeen. Noina ahtaina aikoina, heti sodan jälkeen, äitini ei kyennyt pitämään minua luonaan veljeni syntymän jälkeen, ja jouduin sukulaisten huostaan. Näissä olosuhteissa lapsuuteni oli hyvin ristiriitainen, enkä voi muistaa siitä paljoakaan. Mielikuvani tuolta ajalta ovat sekavia ja pelkojen sävyttämiä.
Ollessani viisi- tai kuusivuotias palasin takaisin äitini luo, ja elämä jatkui kohtalaisen normaaleissa merkeissä. Olin lapsuudessani usein kesäaikoina vierailemassa sukulaisten luona. Muistan tuolta ajalta, että serkuillani oli tapana rukoilla isänsä kanssa iltarukouksia. En ollut itse tottunut rukoilemaan, mutta tunsin rukouksen aikana selittämättömän rauhan tunteen koskettavan levotonta sisintäni. Opin silloin rukoilemaan lyhyitä iltarukouksia ja otin rukouksen jokailtaiseksi tavakseni. Olin silloin noin 10-vuotias.
Olin 13-vuotias, kun päätin kouluopintoni. Äitini oli avioitunut uudelleen, ja läksin isäpuoleni kanssa savottaan. Majoituimme metsäkämpällä. Tunsin tuona kesänä selittämätöntä heikkoutta, ja eräänä iltana rintaani alkoi pistää ankarasti. Menin vuoteelleni, vedin peiton päälleni ja ajattelin kauhuissani saaneeni keuhkotaudin. Tuona aikana keuhkotuberkuloosi oli vielä yleinen ja pelätty kansantauti.
Pelkäsin kuollakseni ja rukoilin tuskaisena Jumalaa parantamaan minut. Lupasin silloin, että annan elämäni ehdoitta Jumalalle, jos tulisin terveeksi. Samassa kipu katosi, ja nukahdin.
Tervehdyttyäni unohdin nopeasti lupaukseni. Jälkeenpäin ajatellen olisi mahdollista, että rintakipuni ja kuolemanpelkoni olivat olleet oman mielikuvitukseni tuotetta. Asia ei kuitenkaan ollut niin. Täytettyäni 18 vuotta menin töihin Imatran rautatehtaalle. Jouduin silloin lääkärin suorittamaan tulotarkastukseen, johon kuului muun muassa keuhkojen röntgenkuvaus. Keuhkojeni kuvaa tarkastellessaan lääkäri sanoi, että minulla oli ollut keuhkotuberkuloosi, mutta että se oli parantunut, eikä siitä ollut enää vaaraa.
Ollessani noin 16-vuotias tuli Savonrannalle helluntaievankelistoja Savonlinnasta. Siihen aikaan maaseudulla oli hyvin vähän virikkeitä, ja ihmiset lähtivät mielellään kuuntelemaan kitaraa soittavia ja laulavia puhujia. Kuuntelin mielelläni evankelistojen puheita ja tajusin heti, että he olivat toisesta maailmasta. He olivat uskovia, minä en.
Setäni tuli uskoon ollessani 17-vuotias. Hän muutti pian sen jälkeen Imatralle, jonne minäkin sitten seurasin häntä täytettyäni 18 vuotta. Kävin tuona aikana setäni kanssa helluntaiseurakunnan kokouksissa. Seurakunnan saarnaajana oli tuolloin myöhemmin hyvinkin tunnetuksi tullut Niilo Yli-Vainio. Menin pääsiäiskokoukseen, jossa Niilo saarnasi. Muistan, että hän oli innokas puhuja, joka heitti kesken saarnan pikkutakkinsa kuorolavalle. Niilon saarnatyyli oli niin lennokas, että puhujalle tuli hiki. En ollut kaikissa asioissa samaa mieltä puhujan kanssa, mutta totesin, että hän oli tosissaan.
Kokouksen jälkeen Niilo tuli kysymään, halusinko tulla uskoon. Harkitsin nopeasti tilannetta ja tulin siihen tulokseen, että olin vielä aivan liian nuori sellaiseen ratkaisuun. Niinpä sanoin vielä harkitsevani asiaa. Tämä oli tähänastisen elämäni suurin virhe. Tuon hetken jälkeen jäin välimaastoon. En ollut uskossa enkä löytänyt rauhaa maailmastakaan.
Vuodet kuluivat. Olin käynyt sotaväen ja palannut entiseen työhöni Imatralle. Levottomuus sisälläni kasvoi niin, että elämä tuntui kadottavan kokonaan merkityksensä. Ymmärsin, että jos ihmisenä olemisella oli jokin tarkoitus, sen täytyi liittyä Jumalaan, mutta minä en tuntenut Jumalaa.
Jumala, joka tekee kaiken oman päätöksensä mukaan, puhutteli minua uudelleen ollessani noin 23-vuotias. Kuulin sisimmässäni sanat: "On tullut aika toteuttaa lupaukset, jotka olet tehnyt Jumalalle." Tiesin, mistä oli kysymys.
Muutamien päivien kuluttua menin vieraisille uskovan setäni luo. Kohta sisälle tultuani hän kysyi, halusinko päästä taivaaseen. Hämmästyin, koska sedälläni ei ollut tapana kysellä minulta tällaisia asioita, vaikka olimme hänen kanssaan hyviä ystäviä ja olimme toistemme kanssa tekemisissä lähes päivittäin.
En voi ymmärtää setäni käytöstä muutoin kuin että Jumala vaikutti sen hänessä, sillä olin juuri silloin valmis vastaamaan myönteisesti esitettyyn kysymykseen. Minulle sanottiin: "Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut."
Polvistuin setäni kamarin lattialle ja annoin siinä lyhyessä rukouksessa itseni Jeesukselle. Sydämeeni tuli selittämätön ilon ja rauhan tunne. Tiesin, että olin löytänyt sen, mitä etsin ja mitä ilman en olisi voinut elää.
Tämä tapahtui vuonna 1964. Myöhemmässä elämässäni olen joutunut kokemaan sairautta, joka lopulta johti työkyvyttömyyteen ja eläkkeelle. Loppuun palamisen aiheuttama masennus oli raskas kantaa, enkä tiedä, kuinka olisin jaksanut uupumuksen keskellä, elleivät Jumalan rakkaus ja ystävien tuki olisi olleet kanssani ja kantaneet minua. Olen tästä kaikesta sanomattoman kiitollinen Jumalalle.
Juhani Karvinen
