C.O.Rosenius Elämän leipää

[rita4]

KESÄKUUN 11 PÄIVÄNÄ.

Niin kuin Isä, joka elää, lähetti minut, ja minä elän Isän kautta, niin sekin, joka syö minua, elää minun kauttani. Joh. 6:57.

Meidän uuden ihmisemme varsinainen tuntomerkki, itse olentomme ydin, mistä meidät myös kutsutaan kristityiksi, on, että Kristus on tullut sydämiimme elämäksi ja elämäntarpeeksi. Kristus, ristiinnaulittu, syntimme sovittaja, vapahtaja, ystävä yli kaikkien ystäväin. Juuri se, että Vapahtaja sovintoarmossaan on meille tarpeellisin ja rakkain, todistaa meistä, että olemme kristittyjä, että olemme syöneet elämän leipää ja sitä enemmän isoamme. Juoneet, ja janoamme sitä enemmän.

Kun kristitty ajattelee, mikä erityisesti on hänen uuden elämänsä tunnusmerkki ja suurin omistus, niin on se, että hän on oppinut tuntemaan Vapahtajan ja on yhteydessä hänen kanssaan, että Kristus on tullut koko hänen elämänsä tarkoitukseksi, hänen alku- ja loppupyrinnökseen. Hänen uuden elämänsä aurinkona on Kristus, joka valaisee kaiken ja jonka ympäri kaikki liikkuu. Kristuksen löytäminen on hänen ilonsa, ja Kristuksen kadottaminen hänen surunsa. Sanalla sanoen: Kristus on hänen elämänsä. Siitä kristitty tunnetaan.

Tässä on nyt kaksi seikkaa erityisesti huomattava. Ensiksi, että Jumalan ystävyyden tarvitseminen on tullut uudeksi luonnoksemme. Sen sijaan, että ennen olimme välinpitämättömät Jumalasta ja hänen armostaan, ja meillä vain oli maallisia tarpeita ja toiveita: Mitä syömme? Mitä juomme? Nyt on päähuolemme ja kysymyksemme: Olenko Jumalan lapsi, onko minulla Jumalan ystävyys? Tämä on kuin uuden ihmisen hengityksenä tai sydämenlyönteinä.

Mutta huomaa, tämän täytyy olla suorastaan uusi luontosi - ei tilapäinen huolenpito, vaan kautta koko elämäsi jatkuva luonto, että ennen kaikkea muuta huolehdit Jumalan ystävyyden omistamista. Sinun lohdutuksesi, rauhasi, voimasi voivat olla hyvinkin vaihtelevat. Voipa tämä huolenpito Jumalan ystävyydestä satunnaisen huolettomuuden kautta keskeytyäkin. Mutta pian heräät yhä suurempaan huoleen. Että tämä huolenpito ylimalkaan syvimmin meitä liikuttaa, on erityisesti uudelle ihmiselle tunnusmerkillistä. Tämä ei ole ensinkään lihaa ja verta vaan suorastaan luontoamme vastaan sotiva.

Toinen seikka on, että huolehtiessasi Jumalan armosta sinun lohdutukseksesi on tullut yksin Kristus, Kristus, Hänen sovintoverensä ja hänen evankeliuminsa sana. Siinä on pakopaikkasi, siinä elämäsi, ravintosi ja ilosi. Tästä Kristus eniten puhui: joka minua syö - joka minun luokseni tulee - joka minun sanani kätkee - joka uskoo minuun. Voimakkaita, painavia sanoja Kristus sanoo tästä elinkysymyksestämme: joka minua syö. Minä olen elämän leipä. Minun lihani on oikea ruoka. Joka minua syö, hän on elävä iankaikkisesti. Tällaiset sanat osoittavat, että Kristus on uskovien elämäntarve, heidän elinehtonsa, heidän kaikki kaikessaan.

Näet uskonnolliseksi tulemisesi, niin että uskonto ja kirkolliset asiat ovat sydämelläsi, ei vielä todista sitä, että olet kristitty. Vaan huomaa, kuinka Kristus sanoo: joka minua syö, minua. Jolla on juuri Kristuksessa, hänen armossaan ja lunastuksessaan elämäntarpeensa. Yhtä vähän on totisen kristillisyyden todistus, jos kunnioitat Kristusta opettajanasi tai esikuvanasi, sen voi suruttomin kristillinen fariseus tehdä. Vaan tässä on kysymys siitä, että hänen sovituskuolemassaan on tullut jokapäiväiseksi tueksesi syntiä vastaan. Tämä vasta ilmaisee kristityn. Tämä on Ilmestyskirjan mukaan Jumalan merkitsemien tuntomerkiksi ja tunnusvirreksi. Sillä näitä paitsi ei kukaan voinut sitä virttä oppia. Virsi kuului: Karitsa, joka on teurastettu ja on lunastanut meidät Jumalalle verellään.

Tätä Lutherkin alinomaa toistaa esittäessään Gal.4:6 selityksessään Jumalan Hengen asumisen merkkejä sydämissämme: »Joka mielellään kuulee, puhuu, ajattelee ja kirjoittaa Kristuksesta, tietäköön, että sellainen ei tapahdu ihmistahdosta tai järjestä.» Jopa tämä on niin olennollista ja tunnusomaista uudessa ihmisessä, että jos vain tätä tapaan ihmisessä, sanon kohta: Siinä on kristitty. Samoin kuin nähdessäni ihmisen edessäni ja kuullessani hänen puheensa sanon: Tuo on joku ihminen. Jos nyt sellaisella kristityllä on jokin loukkaava vika ja heikkous, niin sanon: Vikaa, sairautta on hänessäkin, mutta kristitty hän on. Sillä on mahdotonta, että Kristus noin on jonkun elämäntarve, lohdutus ja elämä hänen olematta Kristuksen ystävä. Niin oleellista on tämä.

[rita4]

KESÄKUUN 13 PÄIVÄNÄ.

Omistaen, ei omaa laista saatavaa vaan siitä joka tulee Kristuksesta uskon kautta. Fil. 3:9.

Kun Paavali sanoo: »Jos yksi on kuollut kaikkien puolesta, niin ovat he kaikki kuolleet», niin voimme myös sanoa: Jos yksi on täyttänyt lain kaikkien puolesta, niin ovat he kaikki täyttäneet lain. Sanoohan apostoli selvästi, että Kristus on tehty lain alaiseksi, että hän lunastaisi lain alaiset. Yksi on täyttänyt lain kaikkien puolesta.

Jos siis tahdon olla kristitty, oikein uskoa ja kunnioittaa Poikaa, niin on minunkin vakavasti sanottava. Olen täydellisesti täyttänyt lain, olen aivan viaton, en tosin itsessäni, omassa persoonassani, vaan takaajani, välittäjäni, puolestapuhujani Kristuksen kautta. Olisin kerrassaan ansainnut tulla heitetyksi ulkoisimpaan pimeyteen, jollen minä kaikesta vaivastaan antaisi hänelle sitä kunniaa, että hänessä pidän itseni täydelleen vanhurskautettuna. Sillä jollen tätä uskoisi ja tunnustaisi, olisi tämä ikään kuin sanoisin: Ei hän olekaan oikein täyttänyt ottamaansa työtä, ei täydellisesti täyttänyt lakia ja syntien rangaistusta sovittanut. Tai ettei se todella tapahtunutkaan meidän puolestamme, vaan. että hänen tarvitsi se tehdä itsensä tähden. Ja mikä kristityn tunnustus tämä olisi!

Kuninkaan Poika, suuresta laupeudesta ja sydämellisestä myötätuntoisuudesta onnetonta palvelijaa kohtaan, joka hävitti kuninkaan omaisuuden ja suuresta velastaan on pantava vankeuteen, rupeaa tuon onnettoman sijaan, maksaa koko velan ja kärsii palvelijalle tuomitun rangaistuksen. Kuningas tämän välityksen hyväksyy. Kuinka silloin velkaa enää palvelijalta vaadittaisiin? Ja mitä kurja palvelija tekisi? Eikö hän sydämellisellä ilolla ja kiitollisuudella notkistuisi kuninkaan pojan jalkoihin ja sanoisi: Kaikki olet sinä hyvin tehnyt, mitä olet tehnyt, on kyllin ja riittää ikuisesti.

Eikö olisi synti ja häpeä kaiken muun synnin lisäksi, jos hän vieläkin ajattelisi ja sanoisi: Mutta enhän ole itse, omassa persoonassani kärsinyt rangaistustani enkä omilla varoillani velkaani maksanut, kuinka sitten voisin olla varma vankeuteen joutumisestani! Eikö tämä olisi samaa kuin jos sanoisi: Kuka tietää, onko luottamista siihen, mitä kuningas ja hänen poikansa on sanonut ja tehnyt?

Mutta onhan suoraan sanottu: »Mikä oli mahdotonta lain tehdä, sen Jumala teki, teki, kun lähetti oman Poikansa syntisen lihan kaltaisuudessa.» Edelleen: »Lain alaiseksi syntyneenä lunastamaan lain alaiset.» Siis: Jumala lähetti Poikansa lain alaiseksi syntyneenä tekemään sitä, mitä laki ei voinut tehdä. Hän oli siis meidän vankeudessamme lunastaakseen lain alaiset.

Eihän tämä ole mikään unelma tai tarina, vaan iankaikkinen, jumalallinen totuus, jonka koko Raamattu maailman alusta ovat ilmoittaneet pääasiana. Jumala antoi meille Poikansa välimieheksi ja Vapahtajaksi. Sanoohan hän itse laista: »Minä olen tullut lakia täyttämään. Minä pyhitän itseni heidän tähtensä, jotta hekin olisivat pyhitetyt totuudessa.»

»Katso, minä tulen. Minun tehtäväni on kirjassa säädettynä. Sinun tahtosi Jumalani, teen mielihalulla, ja sinun lakisi on sydämessäni.» Mitä tahdomme tähän lisätä? Tosin on kovin paljon, että Jumala itse lahjoittaa meille koko lain täyttämyksen. Mutta onhan Jumala kaikessa muussakin ollut meille kovin suuri, ihmeellinen ja käsittämätön. Mitä muuta on tehtävä, kun vain lapsina otettava vastaan ja kiitettävä ja sydämen ilolla ja vastarakkaudella viljeltävä tätä ihanaa vapautta ja lapsen kuuliaisuudella ja nöyryydellä rakastettava ja palveltava armollista Isäämme - tehtävä sitä hyvää, johon armon saamme.

Mutta ennen kaikkea on tiedettävä, että meidän vanhurskautemme Jumalan edessä on toisen töissä. Siitä syystä tämä vanhurskaus onkin olemassa ja vähentymättä, silloinkin kun olemme enimmin viheliäisiä. Ja se tekee, ettei syntiämme lueta meille. Mutta mitä meidän on tehtävä lain nuhdellessa meitä synnistä? Meidän on kohta myönnettävä lain olevan siinä oikeassa, ettei lihassamme ole mitään hyvää. Mutta samalla meidän on osoitettava sille Kristusta, meidän ainoata vanhurskauttamme ja sanottava: Tuo mies on sijassani tehnyt kaikki minun tehtäväni. Mene hänen, takausmieheni luokse, hän on lain alaiseksi syntynyt eikä itse ole syntiä tehnyt.

Mutta kuulet taas: Sinun itsesikin tulee olla hurskas ja tehdä hyvää, niin vastaa: Se on totta, ja kun on elämästäni puhe ja olen sitä tarvitsevain ihmisten parissa, muistuta minulle silloin sitä ja minä tahdon kernaasti sinua kuulla. Mutta kun on puhe vanhurskaudestani Jumalan edessä, silloin eivät kelpaa minun työni, vaan toisen, silloin eivät minun hurskauteni eikä syntini merkitse mitään, sillä aina olen hukassa, jos minut niiden mukaan tuomitaan. Vaan silloin minulla on toisen hurskaus, pyhyys, puhtaus ja hyvät työt, Jumalan pojan, lain alaiseksi syntyneen. Tässä asiassa tahdon mielelläni olla vain suuri syntinen itsessäni, että Kristus yksin olisi minun vanhurskauteni. Tässä sanon kuin Paavali: Omistaen, ei omaa laista saatavaa vanhurskautta, vaan sitä, joka tulee Kristuksen uskon kautta.

[rita4]

KESÄKUUN 15. PÄIVÄNÄ.

Varokaamme siis, koska lupaus pääsystä Hänen lepoonsa pysyy voimassaan, ettei vain havaittaisi kenenkään teistä jääneen taipaleelle. Hepr. 4:1

Tässä joku sanonee: Sitä paitsi minä juuri pelkään. Nyt minulla kyllä on armo uskoa, mutta kuinka voin loppuun asti pysyä vahvana? Näen, kuinka moni voi luopua ja hukkua! Vastaamme tähän Kristuksen sanoilla: »Minä olen se hyvä paimen. Ja minä tunnen omani, ja omani tuntevat minut. Minun lampaani kuulevat minun ääneni, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni.» Nämä sanat osoittavat, ettei kenenkään tarvitse epäillä pysymistään, ei kenenkään tarvitse hukkua. Ei ketään voida ryöstää hyvän Paimenen kädestä, ei ketään voida erottaa Jumalan rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa - suurempia vakuutuksia Raamattu ei anna.

Moni, joka ei tyydy olemaan alituisessa riippuvaisuudessa Kristuksesta, tahtoo kuitenkin kuulla vakuutusta siitä, ettei hän koskaan voi langeta. Mutta sellaista vakuutusta Raamattu ei anna, vaan päinvastoin se todistaa vastakohdasta ja varoittaa jokaista tästä vaarasta. Meidät jätetään siis alituiseen pelkoon itsemme suhteen ja alituiseen Herran armon tarpeeseen, ja tämä onkin meille mitä terveellisintä. Tätä Raamattukin selvin sanoin vaatii: Vaeltakaa pelossa tämä muukalaisuutenne aika. Iloitkaa vavisten. Varokaamme siis, koska lupaus päästä hänen lepoonsa vielä pysyy voimassaan, ettei vain havaittaisi kenenkään teistä jääneen taipaleelle.

Mikä on sitten lohdutuksemme Herrassa? Se, että Kristus, Jumalan Poika, joka antoi henkensä puolestamme, on myös paimenemme. Kun hänellä on sellainen rakkaus ja uskollisuus, että hän tähtemme on tullut ihmiseksi, tullut veljien kaltaiseksi, ollut kiusattuna kaikessa, kuten mekin ja lopulta antanut henkensä lammasten puolesta, mitä me emme häneltä silloin odottaisi? Kun hän vielä on kaikkivoipa Jumala, mikä vihollinen silloin voi vahingoittaa lammasta, joka lepää hänen olallaan, joka kuulee hänen ääntään ja turvautuu häneen! Tämä on lohdutuksemme, että hän, hyvä Paimen, on itse ruokkiva lampaansa, s.o. jatkuvasti evankeliumin sanalla ylläpitävä uskoamme, vahvistava ja elvyttävä lohdutusta ja iloa hänessä, rakkautta, kärsivällisyyttä ja toivoa.

Se on lohdutuksenne, että hän on etsivä kadonneen ja palauttava eksyneen, niin että vaikka olisimme eksyneetkin oikealta tieltä, hän ei kuitenkaan tahdo meitä hylätä, vaan tahtoo etsiä poissaolevan lampaan, huutaa ja houkutella sen takaisin ja, jos se uudelleen alkaa kuunnella hänen ääntään, panee hän sen hartioilleen iloiten. Edelleen, että hän sitoo haavoitetun, s.o. lohduttaa ja virvoittaa saatanan runteleman sielun ja korjaa sen rauhaan ja terveyteen. Hän vahvistaa heikot ja kokoaa karitsat, jotka eivät voi laumaa seurata, syliinsä ja kantaa ne helmassaan. lyhyesti, hoivaa kaikki lampaat niiden tarpeen mukaan.

Mutta eikö lammasten itsensäkin ole tässä jotakin tehtävä? Näistä Herra sanoo vain: »Lampaani kuulevat minun ääneni.» Tämähän on aivan samaa kuin: He turvaavat minuun, heillä on toivonsa vain minussa. Sillä me kuulemme sen ääntä, joka hädän hetkellä on toivomme. Mutta Paimenen äänen kuuleminen on sen vaarinottamista, kunnioittamista ja tottelemista sekä sen erottamista vieraista äänistä. Tätä vain tarvitaan. Sillä kaiken, mitä hyvä Paimen tekee suojelukseksemme, tekee hän äänellään. Kun vain tarkkaamme hänen ääntänsä, parantuu kaikki. Kaikki Saatanan kavalat hyökkäykset, kaikki lihan kiusaukset, kaikki maailman viettelykset, kaikki heikkoutemme, epäuskomme, kylmyytemme, kopeutemme - lyhyesti, kaikki paha parantuu vain kuulemalla hänen ääntänsä.

Ei kukaan kristitty ole niin luja, niin oppinut Jumalassa, niin uskova, niin vahva kristillisyydessään, ettei mikä tahansa paha voisi häntä vallata. Silloin kaikki riippuu siitä, antaako hän totuuden sanoille enemmän painavuuden kuin omille ajatuksilleen, luuloilleen ja tunteilleen ja antaa siten itseänsä ojentaa, rangaista ja lohduttaa - tämä on Paimenen äänen kuulemista. Silloin voi kaikki tulla autetuksi.

Näemme, etteivät Vapahtajan opetuslapset koskaan olleet päässeet sellaiseen täydellisyyteen ymmärryksessä, uskossa, valppaudessa ja lujuudessa, että he saattoivat siten ohjata itse itseään, uskoa ja käyttäytyä, niin kuin heidän piti, vaan päivittäin ilmeni suurempia tai pienempiä puutteellisuuksia. Mutta mikä vaikutti sen, että he sentään säilyivät ja kasvoivat armossa, oli vain, että he olivat lähellä Paimenta, että he sentään kuulivat hänen ääntänsä, antautuivat joka päivä hänen ojennettavikseen, varoitettavikseen, rangaistavikseen ja lohdutettavikseen. Sen kautta tuli taas kaikki hyväksi, ja niin he oppivat yhä enemmän ja enemmän, mitä heidän tarvitsi oppia.

Miksikä nimittäin Juudas raukka hukkui? Vain siksi, että hän ei kuunnellut Paimenen ääntä. Kun Perkele herätti hänen sydämessään pahan, hän ei huolinut Herran varoituksista. Kun omatunto kauhulla heräsi, hän ei antanut armon sanan lohduttaa itseään. Jos hän vain olisi totellut lempeän Paimenensa ääntä, olisi hankin voinut pelastua. Sen takia, niin kauan kuin vielä kuulemme Paimenen ääntä, rakastamme sanaa Kristuksesta ja vakavasti sitä viljelemme saamme siitä voimaa uskoon, rakkauteen ja jumalanpelkoon. Kun kuuntelemme uskollista ystävää, joka näkymättömänä seuraa meitä ja puhu sydämillemme, niin kauan ei mikään vihollisvoima voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä Herra on suurin kaikista, ja hän on juhlallisesti vakuuttanut: Kukaan ei ryöstä heitä minun kädestäni.

[rita4]

KESÄKUUN 18 PÄIVÄNÄ.

Kasvakaamme Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. 2 Piet. 3:18.

Tässä joku sanoo: Olenhan alkanut uskoa, mutta tunnen kuitenkin usein niin ääretöntä heikkoutta milloin yhdessä, milloin toisessa tapauksessa. Kuinka minä voin saavuttaa enemmän pyhitysvoimaa ja kasvamista? Kuinka onkaan surkeaa olla kaikessa riippuva Kristuksesta. Niin todella miettii vanha Aadam. Mutta mikä auttaa? Rasittuneelle, nöyrtyneelle, kuoletetulle, mutta Kristuksessa elpyneelle armolapselle on tämä kuitenkin ihanin turva. Tämän me kaikki myönnämme.

Monet ovat sen myös kokeneet - ovat kokeneet, että sama asia, mikä heille oli aivan mahdoton yhteen aikaan heidän mitä vakavimmin työskennellessään ja kamppaillessaan sen kanssa, kävi heille toisena aikana, jolloin Herra antoi uskoa, rauhaa, riemua ja voimaa, tavattoman helpoksi, sujui kuin itsestään. Kuitenkin unohdamme tämän yhä uudestaan ja uudestaan. Vanha, lähtemätön itsekkyys kohottaa meissä aina uudelleen käärmepäätään. Tahdomme itse jotakin koettaa, johonkin kyetä sanoen: Pitäisihän minunkin tehdä tuota ja tuota. Enhän voi uskoakaan näin heikkona ollen.

Emme tahdo uskoa, ettemme mitään muuta voi kuin vain syntiä tehdä. Ja tästä johtuu usein sanomatonta tuskaa, kiusauksia, pimeyttä, hairahduksia. Varsinkin, jos meillä sen ohessa on silmäimme edessä vallan toinen kuva kristitystä kuin Raamatun esittämä ja uneksimme muusta tiestä ja voimasta kuin Jumalan lupaamasta, nimittäin tasaisesta, jatkuvasta, ikään kuin omiin käsiimme luovutetusta voimasta uskon, rauhan ja lujuuden saavuttamiseksi. Kun silmäin edessä on sellainen tuulesta temmattu kristityn kuva eikä vielä koskaan ole löytänyt itsessään mitään vastinetta sille, silloin pian katkeroituu, napisee ja kieltää kaiken armon omalta kohdaltaan, kaiken Hengen työn.

Hämmennys ja epäilys lisääntyvät myös suuresti sen kautta, että huomaamatta rukouksessakin määräämme Jumalalle ajat ja mitat. Ajattelemme: Jumalahan on luvannut kuulla rukoukseni. Tämä nyt pyytämäni on varmasti hänen tahtonsa mukaista. Eihän hän voi tahtoa, että minä olisin niin heikko ja syntinen, aivan kuin paholaisen orja. Kun hän ei nyt kuule minua, näenhän minä, että hän on kokonaan minut hylännyt. Silloin pian käy niin, että lankeamme johonkin tyhmyyteen, että kiellämme Herran tai epäilemme.

Silloin olisi hyvä muistaa, kuinka Herra johtaa omiaan ihmeellisesti, kuinka esim. Paavali kolme kertaa rukoili Herralta vapahdusta saatanan enkelistä, mutta sai vastauksen: »Tyydy minun armooni, sillä minun voimani on heikoissa väkevä.» Minkä opetuksen apostoli tästä sai: »Sen takia minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, jotta Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan - sillä kun olen heikko, silloin olen väkevä.»

Huomaa: »Heikko ollessani olen vahva.» Siinä on kristityn vahvuuden salaisuus. Aivan kuin apostoli tahtoisi sanoa: Vahvuuteni ainoana esteenä on, että olen liian vahva itsessäni. Mitä enemmän heikkous minussa itsessäni tulee tuntuvaksi, sitä suuremman Jumalan voiman minä saan, sitä helpommin Jumala voi toimittaa minussa tahtonsa.

Toisella kohtaa apostoli kertoo yhtä suuresta hädästä: »Rasituksemme olivat ylenmääräiset, yli voimiemme, jopa niinkin, että olimme epätoivossa hengestämmekin, ja itse me jo mielessämme päätimme olevamme kuoleman omat, jottemme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka kuolleet herättää. Ja hän pelasti meidät tuosta suuresta surmasta ja yhä pelastaa.»

Tällä tavoin Jumalan on tultava ainoaksi toivoksemme, ettei meillä ole muuta turvaa kuin hän, joka voi kuolleet herättää. Silloin ihminen tuntuu hyvin säälittävältä, kun hänen on yksin Jumalaan luotettava! Jumalaan yksin ei käy luottaminen, arvelee hän. Sellaisia houkkia me olemme. Siksi tarvitsemme tätä harjoitusta, jos koskaan oikea usko ja lujuus meihin muodostuisi.

Lyhyesti: Mitä pikemmin joudumme epäilemään perinpohjin kaikkea omaa voimaamme, sitä pikemmin asiamme paranee. Me joudumme Herran käsiin, ja hänen laupeutensa on suuri. Silloin sanomme Herralle Kristukselle: Sinähän näet ja tiedät etten voi tehdä mitään, että minun ennemmin on tuhannesti mentävä helvettiin, kuin itsessäni voisin paremmin uskoa tai elää. Jos heität minut, niin syöksyn synnistä syntiin, epäilyksestä epäilykseen, tyhmyydestä toiseen.

Yksin sinuun minä toivon. Sinähän olet sanonut: »Ilman minua ette voi mitään.» »Minä, minä sen teen, nostan kannan ja pelastan.» Ja katso, silloin saamme kohta kokeakin sen. Sillä kun Kristus on vain saanut tulla kaikeksemme, silloin tulee kaivattu pelastus, rauha ja voima takaisin. Silloin me pysähdymme autuaasti ihmettelemään Herraa ja sanomme: Kuinka helposti se nyt kävikään ja ennen se oli minulle aivan mahdotonta. Nyt huomaan kaiken riippuvan Jumalan antamisesta.

[rita4]

KESÄKUUN 22 PÄIVÄNÄ.

Näin on Herra, Herra, Israelin Pyhä sanonut: »Kääntymällä ja alallanne olemalla te autuaiksi tulette, hiljaisuudessa ja toivossa te väkeviksi tulette. Jes. 30:15.

Mikä surkuteltava hätä ja vahinko onkaan, etteivät kaikki ihmiset tiedä, mitä heillä on Kristuksessa, mitä on hänen kuolemassaan tapahtunut! Totta on, että enimmät ovat suruttomia, nukkuvia, kevytmielisiä armon halveksijoita, joiden kadotus on oikeudenmukainen - he tulevat kerran »näkemään, ketä ovat pistäneet», ketä ovat halveksineet. Mutta te, jotka tunnette syntinne ja lain tuomion, mielellänne tahdotte palata Jumalan luo, mutta ette voi ettekä uskalla siksi, että niin paljossa puututte - kuulkaa te! Ei ole ihmeteltävää, että laki ja omatunto teitä tuomitsevat, sillä syntiä ei puutu. Ette saata tehdä, mitä teidän pitäisi, ei edes kyllin katua, ei rukoilla, rakastaa, ei valvoa eikä taistella, vaan kaikki lain vaatima puuttuu teiltä ja lain kieltämä - se kasvaa teissä yltäkylläisenä.

Mutta kuulettehan: kaiken tämän viheliäisen kelvottoman raihnaisuuden on Kristus ottanut kannettavakseen. Kristuksen joka ei synnistä mitään tiennyt, Jumala meidän edestämme teki synniksi - meidän edestämme - tehty synniksi! - jotta me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi. »Kristus on meidät lunastanut lain kirouksesta tullessaan kiroukseksi puolestamme.» Mitä hän tekisi enemmän? Eikö tämä riitä? Kuka tuomitsee sinut nyt, sinä ihminen!

Ei Jumala tuomitse sinua, sillä hän tyytyy täydellisesti siihen, mitä Kristus on tehnyt ja pyytää sinua heti tulemaan. Ei Vapahtaja tuomitse sinua. Hänhän on antanut verensä ja henkensä tehdäkseen sinut autuaaksi ja sanoo: »Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa.» Ei Henki sinua tuomitse, sillä hän kirkastaa vain Kristusta sieluille, kutsuu Karitsan häihin. Kuka siis sinut tuomitsee?

Epäusko sinut tuomitsee, saatana ja paha sydän, jotka sinussa synnyttävät epäuskoa ja tuomitsevat sinut sanoen, ettei Jeesuksen työ ole tarpeeksi. Kauhistu epäuskoa! Sinun on käsketty uskoa. Sinua uhkaa kuolema, jollet usko. Ano siis Jumalalta uskoa äläkä päästä häntä, ennen kuin hän on sydämeesi painanut: On kyllin, iankaikkisesti kyliin, niitä Jeesus on tehnyt ja kärsinyt. Joka viheliäisyydessään on saanut kaikkensa Kristuksessa, on pelastettu, hänellä on usko, hän on kristitty - hänellä on Kristus ja iankaikkinen elämä.

»Niin», sanoo moni, »tiedän kaiken tämän Kristuksesta, pidän sitä myös totena. Mutta en saa siitä mitään voimaa sydämeeni, se ei vaikuta sitä elämää, lohdutusta, rauhaa, iloa ja voimaa, jota sen tulisi.» Niin usea valittaa. Ja tosi on: Usko ei ole joka miehen asia. Monella on tieto Kristuksesta, historiallinen usko, mutta ei ole koskaan maistanut sitä suloista voimaa, mikä totiseen, elävään, omistavaan uskoon sisältyy.

Toiset taas ilmaisevat tällä valituksella vain tunteitten ja suloisten armontuntemusten, Vapahtajan rakkauden ja läsnäolon janoa. Heillä on todellinen usko, heillä on näet Kristuksessa ainoa lohdutuksensa ja tavaransa, kaikkensa kaikessa. He ovat myös uskon kautta saaneet uuden mielen ja osaavat tehdä erotuksen entisen lainalaisuuden aikansa ja nykyisen armon alaisuuden ajan välillä. Mutta he muistavat myös, mitä suloisia tunteita heillä alussa oli ja halajavat nyt niitä jälleen. Heidän olisi kerran mietittävä koko Raamatun puhuvan vain uskosta, uskosta Jeesukseen Kristukseen eikä koskaan tunteista.

Se puhuu uskosta itse sanaan ja riippumisesta siitä sellaisenaan, olkoot tunteet suloiset tai katkerat. Heidän tulisi muistaa, että heidän sentään on asettauduttava hyvän Vapahtajansa tahdon mukaan ja oltava tyytyväisiä, jos hän haluaa kätkeytyä ja koetella heidän uskoaan, kuten hän teki kananealaiselle vaimolle ja johdattaa mieleensä, kuinka sydämellinen ilo Herralle siitä koitui, että vaimo sentään uskoi: »Oi, vaimo! suuri on sinun uskosi, tapahtukoon sinulle tahtosi mukaan.» Niin hän sai myös maistaa ja nähdä, kuinka suloinen Herra oli. Valmistakaamme Vapahtajalle tämä ilo! Hänellä ei ole suurempaa iloa meistä, kuin että uskomme häneen.

Mutta todellinen uskominen, s.o. että kaikessa murheessa omasta itsestämme, kaikessa viheliäisyydessä, synnissä ja kiusauksessa, kuitenkin meidän todellinen lohdutuksemme, kiinnekohtamme, vanhurskautemme ja rauhamme lepäävät Kristuksessa, on aivan välttämätöntä. Saadaksemme tämän voiman sanasta, että Jumala, jolla on uskon lahja kädessään, meille antaisi todellisen ja elävän uskon, siihen erityisesti tarvitsemme, että hiljaa ja yksinkertaisesti tarkkaamme jotakin määrättyä Jumalan sanan kohtaa, jotakin ydinlausetta Kristuksesta, tutkimme sitä hiljaa, syvästi ja vakavuudella. Sillä usko tulee kuulemisesta. Monet menettävät Jumalan armon vain alituisesti kääntämällä ajatuksiaan edestakaisin, vaikkapa hengellisiin asioihin, eivätkä voi hetkeksikään pysyttää katsettaan hiljaa ristiinnaulittuun.

He eivät tahdo uskoa, mitä Raamattu kaikkialla todistaa, että kaikki, kaikki korjautuisi uskon kautta. Sen vuoksi heillä on niin monenmoista huolia, ettei sana koskaan ehdi painua heidän sydämiinsä ja vaikuttaa uskon elämää ja voimaa. Kohisevaa merta eivät auringon kuumimmatkaan säteet voi lämmittää, kun sen sijaan hiljainen vedenpinta pian tuntee sen valon ja lämmön. Niin on laita sydämenkin.

[rita4]

KESÄKUUN 23 PÄIVÄNÄ.

Ja Herra Jumala huusi Aadamia ja sanoi hänelle: »Missä olet?» 1 Moos. 3:9.

Tämä on ensimmäinen Jumalan kutsu syntiselle - tämä on ensimmäinen syntisen herätys parannukseen. Herra alkaa murtamalla hänet. Sillä sanoissa: »Missä olet?» on, kuten Luther huomauttaa, lain ääni omalletunnolle, tai lain sisällys ja tarkoitus saada syntinen vakuutetuksi langenneesta ja onnettomasta tilastaan. Ei yksikään olento ole Herralle näkymätön, vaan kaikki on paljastettua ja ilmeistä hänen silmissään. Kuitenkin Herra huutaa: »Aadam, missä olet? Tällä Herra tahtoo sanoa: »Nyt tulen kysymään sinua. Tule nyt ja vastaa minulle: Mitä on sinusta tullut? Missä on nyt ihana Jumalan kuva, jonka piti vallita maata. ja luuletko, etten näe sinua? Sinä piilottaudut kasvoiltani. mutta mihin aiot lähteä?» Tällainen sisällys oli Herran kysymyksellä. Siksi Aadam kohta tulikin esille ja rupesi puolustamaan itseään.

Katso nyt, tämän kutsuvan äänen, tämän huudon: Missä olet? on jokaisen syntisen Jumalalta kuultava. Tämä ensimmäinen esimerkki koskee kaikkia maailman aikoja ja kaikkia Aadamin lapsia. Ensinnäkin se on isällinen huuto uskoville heidän hairahduttuaan. Jo pienet lapset havaitsevat usein aikaisin, syntiä tehtyään, äänen sisimmässään: Mitä olet tehnyt? Näin niin kauan kuin hyvän Hengen ääntä ei ole hämmennetty eivätkä heidän korvansa kuuroutuneet turhuuden ja himojen kuohuissa.

Mutta olletikin jotakin kaikki uskovat kristityt joka päivä tuntevat - tuon loputtoman huudon: Missä olet? Kun he esim. ovat menettäneet mielenmalttinsa, tehneet syntiä ja hairahtuneet, heti he kuulevat tuskaisan huudon: Missä olet? Mitä olet tehnyt? Tai kun he joutuvat turhiin seuroihin, kun he heikkoudesta, ihmispelosta tai ihmisiä liehakoiden ottavat osaa turhamaiseen puheeseen ja jotenkin, sanoin tai teoin, kieltävät Herransa, heti heihin kohdistuu kuten Pietariin Vapahtajan läpitunkeva katse, joka heidän sisimpäänsä lausuu: Missä olet? Mitä oletkaan tehnyt? Tämä on kaikki Ystävän kolkutusta, jolla hän kehottaa meitä parannukseen. Se on kokemus, jota ei kaikella maailman kullalla voida maksaa. Voi onnetonta kristittyä, joka sisimpäänsä ei enää saa noita katseita, noita huutoja!

Toiseksi tämä on herätyksen huuto hengellisesti kuolleille, jotka elävät Jumalatta maailmassa. Keskellä synnin, turhuuden ja maallisten huvitusten paratiisia se usein huutaa heidän sisimpäänsä: Missä olet? Tilasi ei ole hyvä, tarvitset parannusta, kääntymystä. Kerran käännyttyään Herran puoleen tunnustavat he kauan ja usein kuulleensa tuon huudon ja Herran etsineen heitä. He tunnustavat sen usein häirinneen heidän syntioloaan erityisesti päivän viilentyessä, kun huvit ovat päättyneet. He tulevat yksinäisyyteen tai yön lepoon. Silloin kuuluu heidän sisimpäänsä huuto: Missä olet? Tai heidän kuullessaan sanaa, saarnaa ja ehtoollispöydässä astuessaan Jumalan kasvojen eteen usein ääni huutaa heidän synneistään, heidän tekemättä jääneestä parannuksestaan, kääntymyksen välttämättömyydessä: Missä olet? Aika kuluu, milloin kerrankin teet parannuksen?

Joka ei kokonaisessa kääntymyksessä ole palannut Jumalan luo, tietäköön, että kerran hänen kuitenkin, tahtoo tai ei, on tultava Jumalan kasvojen eteen. Kerran, aikaisemmin tai myöhemmin, ajassa tai iankaikkisuudessa on joka ainoa ihminen kuuleva huudon, joka käy läpi hänen luittensa ja ytimiensä: Missä olet? Mitä olet tehnyt? Sillä mahdotonta on yhdenkään syntisen välttää kaikkivoipaa, pyhää Jumalaa. Älä siis ole varma! Jumala viivyttää ehkä rangaistusta ja vaikenee, niin kuin hän ei ollenkaan näkisi syntejäsi, mutta kerran olet saava kuulla hänen äänensä.

Tämä koskee, kuten sanoimme, kaikkia maailman aikoja ja kaikkia Aadamin lapsia. jokaisen on tultava Herran eteen tilintekoon synneistään ajassa, tai kohtaa hän ne iankaikkisuudessa. Asia on senlaatuinen: Kaikki me olemme syntisiä - tässä ei ole mitään erotusta. Jos meidät sen mukaan tuomittaisiin, ei yksikään liha pelastuisi. Erotus on vain siinä, että muutamat piilottelevat Jumalan edessä, jäävät aina pois eivätkä tule armon ajan ollessa etsimään ja saamaan armoa.

Kristus sanoo: »Tuomio on tämä, että valo on tullut maailmaan, mutta ihmiset rakastivat enemmän pimeyttä kuin valoa. sillä heidän tekonsa olivat pahat.» Jos taas tulemme valoon, teemme Jumalalle tilin synneistämme, niin kaikki korjautuu, vaikkapa olisimme hirmuisimpia synnintekijöitä. Näin sanoo Herra - ja voisimmepa ne sanat sydämiimme painaa: »Niin tulkaa ja katsokaamme, kummalla oikeus on, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi. vaikka ne ovat tulipunaisia, niin ne tulevat villan kaltaisiksi.» Niin puhuu Kristus (Matt. 18), että kuninkaan kutsuessa palvelijansa tilille, yksi tuli esille, joka oli velkaa kymmenen tuhatta leiviskää ja sai heti langettuaan maahan rukoilemaan koko velan anteeksi. Näin Herra tahtoo tehdä meille kutsuessaan meitä tilintekoon.