Evankeliumi riittää, loppuun saakka

[rita4]

28.04.2016 12:43
Leif Nummela
Leif Nummela on Uusi Tie -lehden päätoimittaja.

Hyvä ystäväni kuoli. Sairaus oli saanut yliotteen, ja viimeiset päivät hän oli äärimmäisen heikko. Kommunikaatio tämän maailman kanssa oli loppunut lähes kokonaan. Työtoveri istui sairasvuoteen äärellä, pyyhki kasvoja viileäl­lä liinalla ja piti kädestä. Hän halusi vielä kerran lukea ystäväni mielikohdan Raamatusta: ”Sillä vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot, mutta minun armoni ei sinusta väisty, eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.” (Jes. 54:10)

Kyyneleet ilmestyivät ystäväni silmiin. Ensimmäinen heikko merkki jonkinlaisen tajunnan olemassaolosta. Ja samalla viimeinen. Jumalan sana oli löytänyt tiensä tajunnan syvimpiin kerroksiin. Neljäkymmentäviisi minuuttia myöhemmin hän oli siirtynyt iankaikkisuuteen, Jumalansa luokse. Hän lähti tästä elämästä sen evankeliumin varassa, jonka varassa hän oli elänytkin ja jolla hän oli lohduttanut monia muita.

Ystävälläni ei elämänsä lopussa ollut mahdollisuutta tehdä ainoatakaan hyvää tekoa, ei minkäänlaisia suorituksia, ei mitään omia ansioita. Hän oli lähtiessään yhtä heikko ja muista riippuvainen kuin syntyessään. Juuri tässä täydellisen heikkouden tilassa evankeliumi tuli hänen luokseen, ulkopuolelta. Se läpäisi tajunnan pintakerroksen ja kosketti sydämen syvyydessä. Ihana evankeliumi.

Se vakuutti Jumalan armon horjumattomuutta ja pysyvyyttä. Se todisti Jumalan rakkauden uskollisuudesta ja huolenpidosta, elämän ensimmäisistä henkäyksistä elämän viimeisiin hetkiin saakka. Ystäväni lähti iankaikkisuuteen ilman omia ansioita mutta kaikki Kristuksen ansiot hyväkseen luettuna. Hän lähti kykenemättömänä edes rukoilemaan mutta Kristuksen rukousten saattelemana. Hän oli eläessään tietoinen synneistään ja heikkouksistaan, mutta hän kuoli Kristuksen anteeksiantamuksen täydessä turvassa. ”Kaikki sinun syntisi on Kristuksen nimessä ja veressä anteeksi annettu”. Hän oli lukemattomia kertoja kertonut sen muille. Nyt hän kuoli itse, tämän täydellisen, ansaitsemattoman anteeksiantamuksen varassa.

Evankeliumi on maailman paras uutinen syntiselle, epäonnistuneelle, langenneelle ja heikolle. Sille, joka tietää olevansa kerta kaikkiaan taivaskelvoton, riittämätön ja ansioton. Evankeliumi ei kiristä eikä vaadi. Se antaa levon ja rauhan ja synnyttää kiitollisuutta.

Haluan vielä tavata ystäväni. Raamatun mukaan se on mahdollista. Kun Jeesus oli hankkimassa ystävälleni – ja meille kaikille – taivaspaikan ristillä, viereisellä ristillä kuoleva pyysi Jeesusta muistamaan häntä. Jeesus vastasi hänelle: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.” Tälläkään miehellä ei ollut mitään omia ansioita, pahoja tekoja kylläkin. Mutta hän oli löytänyt sen yhden ainoan, mitä taivaaseen pääsemiseen vaaditaan: Jeesuksen.

[rita4]

Lueskelin näitä juttuja ja tämä nousi esille. Siis, aivan mahtavaa ja laittaa sanattomaksi, jopa meikäläisen, mutta ah, kuitenkin niin ääretön kiitollisuus ja ilo nousee samalla taivaisiin, sinne Isän eteen, kun saa turvata ja luottaa Jumalamme armoon ja anteeksiantoon; viimeiseen hengen vetoomme asti. Ja kun omat voimat ja keinot loppuvat, niin Herran armo riittää sekä kantaa, auttaa, vahvistaa ja lohduttaa.

Emme omistaneet mitään kun synnyimme, vain Isän muovailema ihmisruumis pukunamme ja sama on kun kuolemme, emme voi viedä täältä yhtään mitään ansioita tai omaisuutta, tms,... ei kerta kaikkiaan yhtään mitään mukanamme kun aika täyttyy ja viimeinen elämämme sekuntti koittaa. Silloin ei kysytäkään; mitä omistimme, mitä harrastimme, miten elimme elämäämme, tms.. Ei! Vaan kysytäänkin, että: Onko Jeesus Kristus saanut tulla sydämemme Herraksi ja Vapahtajaksi, puhdistamaan meidän syntisen sydämemme verellään, sekä uudestisynnyttämään meidät elävään uskoon?

Kaikki jää tänne, kivut ja murheetkin, kun sydän on pestynä puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja synnin tahroistakin Herramme Jeesuksen Kristuksen kalliissa maahan vuotaneessa sovinto veressään, joka vuoti minun, sinun, meidän kaikkien syntien takia kerran Golgatan keskimäisellä ristillä ja josta jo silloin säteili armo ja rakkaus, sääli ja anteeksiantonsa.

Välillä meinaa ihan tosissaan masentaa, kun ei enää pysty ulkoileen pakkasella, eikä tekeen sormillaan juuri mitään, selkäkin kramppaa ja on vaikka ja mitä vaivaa ja särkyä, kipua, huonoa oloa, huimausta ym. Lihaa on kuoletettu, mutta silti se vaan välillä tuo inhottava lihanmieli nostaa päätään ja varsinkin kun joutuu kokemaan sellaista käytöstä, jota ei koe ansaitsevansa. Mutta on vain vietävä ristille joka ikinen päivä se oma liha ja suuttumuskin, loukkaukset ja hylkäämiset, persoonani ala-arviointi, ym.. Vain siten voi jaksaa uuteen päivään ja turvata Herraan, olla edessään polvillaan, vaikka ei kärsiskään polvistua kipujen takia.. Kai se sitten on sitä elämää isolla Eellä?!

Mietin tänään, kun näin ambulanssin menevän kiireellä kohti oulua, niin muistin oman matkani lanssissa kesällä -87 Ja kun kuolema meinasi ottaa osansa ja olisin silloin kuollut uskosta osattomana ja joutunut kadotukseen, vaikka pidinkin itseäni uskovana, jota en sitten kuitenkaan ollutkaan, vaan saatana huijasi minua valheillaan ja menin täysillä sen halpaan..Olin vain uskonnollinen, en uskova ja siinä on vinha ero. Mutta aikani ei ollut vielä silloin ns täysi ja Jumala suuressa rakkaudessaan antoi minun jäädä henkiin, vaikka letkut kurkussani ja nenässäni, sekä teholla viettämäni aika sai aikaan varmastikin useampiakin nykyään minulla olevia vaivoja... Silti; voisinko olla kiitollisempi siitä kaikesta, henkeni pelastamisesta ja henkiin jäämisestä Isälle? En voisi! Vaan sydämeni kiittää Häntä, kun antoi minulle jatkoaikaa ja mahdollisuuden 2v myöhemmin tulla uskoonkin. Vaikka kova oli henkien taistelu silloin sydämessäni, mutta Herran Henki voitti; Kiitos siitä ainiaan Jeesukselleni!

Oletko sinä rakas ystäväni sairas ja masentunutkin kenties? Olethan jo antanut sydämesi Herrallesi. Kaikki eivät koskaan edes parane, mutta minulle on alkanut kuin aueta se ymmärrys; miten tärkeää kaikesta huolimatta on sielun pelastus ja pääsy kerran kotiin taivaaseenkin, jossa ei enää ole murhetta, ei tuskaa, ei kipua, vaan kaikki tämä ajallinen on muuttunut aivan kuin uudeksi, on uusi luomus Kristuksessa ja taivaallisissa. Se antaa voimaa jaksaa ja kestää, mennä päivän matka kerrallaan eteenpäin. Tärkeintähän on kaikessa kuitenkin se, että: Jeesus Kristus on sydämiemme Herra ja Vapahtaja ja jos ei vielä ole, niin nyt on jo hyvä aika tehdä valinta, jotta pääsee myöskin kerran taivaan iloon. Mikään muu kun ei pelasta taivaaseen ja anna sydämeemme rauhaa, lepoa, vaikka se oiskin kuinka hengelliseltäkin kuulostava, kuin yksin ja ainoastaan vain; Jeesus Kristus, Jumalan aino syntyinen Poika, meidän Herramme ja Vapahtajamme! Hän on: Tie taivaaseen, totuus, eli Raamatun Sana ja elämä, jossa on turvallista sairaanakin jatkaa matkaa..Hän, Jeesuksemme antaa kyllä voimaa jaksaaksemme ja Pyhän Henkensä oppaaksemmekin. Jumalan Sananhan on ilosanomaa.. toivontie joka yksin kotiin asti vie.