Jos et jaksa enempää niin odota Jeesusta siinä missä olet
Per-olof Malk
Johanneksen evankeliumin 5. luvun alussa kerrotaan eräästä juutalaisten juhlasta Jerusalemissa. Juhlan keskuspaikka oli temppeli, jossa juutalaiskansan hengellinen parhaimmisto, kirjanoppineet, Raamatun tuntijat ja opettajat, fariseukset ja muut arvovaltaiset ihmiset kulkivat värikkäissä puvuissaan ja keskustelivat syvällisesti Vanhan testamentin teksteistä.
Jeesuskin oli lähtenyt noille juhlille. Mutta näyttää siltä, että hän ei kauaa viipynyt tuossa kunnianarvoisassa juhlaseurassa, koska hän pian ilmaantui Jerusalemissa sijainneen Betesda-nimisen vesialtaan äärelle. Altaan ympärillä oli maassa ”suuri joukko”, ehkä kymmeniä tai satoja sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Kansan keskuudessa eli uskomus, että se, joka ehtii altaan veteen ensimmäisenä, kun sen vesi kuohahti, paranisi taudistaan.
Jeesus tiesi, että tämän altaan äärellä ei juhlittu, täällä ei kuljettu hienoista kankaista tehdyissä koristeellisissa puvuissa eikä täällä keskusteltu henkevästi Raamatusta tai mistään muustakaan. Hän tiesi (niin kuin toki tiesivät fariseukset ja kirjanoppineet ja koko juhliva kansakin), että tämän altaan luona makasi likaisissa ryysyissään nälkäisiä, voimansa menettäneitä, sietämättömistä kivuista kärsiviä, sokeutuneita, raajarikkoja ja halvaantuneita toisen luokan kansalaisia, Jumalan valtakunnan ulkopuolelle jätettyjä tavallisia ihmisiä tavattoman suurissa vaikeuksissa.
Mikä vastakohta ja näky tämä ryysyisten joukko olikaan temppelin juhlavaatteisten ihmisten jälkeen! Pesemättömiä sairaita kurjissa rievuissa pahan hajun keskellä.
Tätä joukkoa katsellessaan Jeesuksen silmät osuivat mieheen, joka oli sairastanut 38 vuotta, siis lähes koko elämänsä ajan, sillä ihmisten keskimääräinen elinikä tuon ajan Palestiinassa oli noin 45 vuotta. Inhimillisesti katsottuna mies oli menettänyt koko elämänsä. Miksi hän oli syntynytkään, kun elämä oli ollut tällaista, ei ainoastaan täysin turhaa, vaan jatkuvaa kärsimystä? Hänellä ei koskaan ollut ollut mitään merkitystä kenenkään silmissä. Jo ennen lähestyvää kuolemaansa hän oli ”ei mitään”, unohdettu.
Ilmeisesti hänen tilanteensa oli kaikkein kurjin noiden maassa makaavien joukossa, sillä Jeesus meni ja puhutteli häntä. Jeesukselle oli ja hänellä on aina kyky löytää joukosta se, jonka elämäntilanne on kaikkein ahdistavin. Muistathan sinä sen kun itse joudut elämässäsi suurempaan hätään kuin ennen.
Jotkut ovat arvelleet, että mies tuotiin altaan luo aamuisin odottamaan veden mahdollista kuohahtamista ja että hänet haettiin iltaisin pois. Näin saattaa olla, vaikka miehen sanat puhuvat toista. ”Minulla ei ole ketään”, olivat hänen ensimmäiset sanansa Jeesukselle. Jos oli olemassa tällainen tuoja, joka auttoi miehen aamuisin altaalle ja vei hänet illalla pois, niin eikö tämä auttaja olisi myös viipynyt joskus miehen luona koko päivän, että hän olisi päässyt veteen, kun vesi kuohahti?
Mutta luultavasti miehellä ei ollut ketään päivisin eikä aamuisin eikä iltaisin.
Mies eli elämäänsä yksin.
Yksinäisyys oli sairauden ohella päällimmäinen tuska hänen elämässään, sillä hän ei voinut liikkua ilman toisten apua. Ja liikkumista olisi tarvittu paranemiseen.
Mitä hän siinä päivisin mietti? Minulla ei ole ketään ihmistä, ei lähimmäistä, ei Jumalaa, ”ei ketään”. Hän ei voinut jakaa
taakkojaan kenenkään kanssa – kun ei ollut ketään. Kukaan ei kuunnellut häntä – ei ollut ketään. Hän ei saanut apua mihinkään – ei ollut ketään. Ja mitä hänen sairauteensa tuli, ”aina joku toinen ehtii ennen minua, kun vesi kuohahtaa”, hän sanoi Jeesukselle. Toivon kipinä syttyi joka kerta kun vesi altaassa kuohahti. Ja toivon kipinä sammui yhä uudelleen kun hän ei päässyt veden ääreen.
Hän siis lienee ollut tämän kurjan joukon kurjin, kaikkein huonoimmassa asemassa, ehkä yksinäisin ja hylätyin. Ja tätä hän oli kokenut 38 vuotta.
Jeesus ei alkanut kysellä miehen vointia. Parin lyhyen lauseen sananvaihdon jälkeen Jeesus sanoi miehelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.”
Juuri tällainen on Jeesus. Juuri tämän takia me puhumme hänestä. Juuri tämän tähden me keskitymme häneen. Hän kyllä jättää ne, jotka tulevat toimeen omillaan ja jotka kokevat olevansa selviytyjiä. Hän jättää suuret juhlat ja kansankokoukset. Hän jättää ne, joiden on vaikea ymmärtää heikkoutta ja tappioita ja sairautta ja syntielämää ja hylätyksi tulleita ja vanhoja. Hän ei karta minkäänlaisia ryysyjä, olivat ne sitten pesemättömiä ja kuluneita vaatteita tai ihmissydämen ryysyjä, rikkinäisiä ihmissuhteita, hylättynä olemista, suunnatonta heikkoutta ja surua elämän tähden.
Rauhallisesti hän menee niiden luokse, jotka eivät selviydy omin avuin, joiden voimat ovat loppuneet kesken, joiden terveys on kadonnut, joiden toivo on sammunut, häpeä tahrannut, jotka ovat toisten tuomitsemia.
Tällaiseksi Johannes kuvaa Jeesuksen, ja Johannes halusi, että Vapahtaja myös aina muistettaisiin tällaisena. Olihan Herra itse sanonut: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat” ja ”Ihmisen Poika on tullut etsimään sitä, mikä on kadonnut”.
Kirjassaan ”Haavoittunut parantaja” Henry Nouwen kertoo Talmudissa olevasta legendasta, jossa kuvataan, miten rabbi Joshua Ben Levi kerran tuli profeetta Elian luo ja kysyi profeetalta: ”Milloin Messias tulee?”
Elia vastasi: Mene kysymään häneltä itseltään.
– Missä hän on?, kysyi rabbi.
– Istuu kaupungin portilla.
– Mistä minä tunnen hänet?
– Hän istuu köyhien keskellä ja kaikki ovat täynnä haavoja. Toiset käärivät kaikki haavansa auki kerralla ja sitten sitovat ne uudestaan kääreisiin. Mutta tämä yksi käärii yhden haavan auki kerrallaan ja sitoo sen uudelleen ennen kuin avaa uuden haavan. Samalla hän puhelee itsekseen. ”Ehkä minua vielä tarvitaan. Siltä varalta minun on aina oltava valmiina enkä voi kääriä kaikkia haavoja auki kerralla. Kun minua tarvitaan, en saa viivytellä hetkeäkään.”
”Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava...”, kuvaa profeetta Jesaja Messiasta. Profeetan sanat sopivat hyvin Talmudin legendaan. Mutta niin sopii myös Johanneksen 5. luvun alku. Jeesus ei ole siellä, missä selviytyjät ovat vaan hän menee sinne, missä tappion kärsineet ovat. Pyhällä kädellään hän koskee saastaisiin, rikkomuksiinsa vajonneisiin, hengellisestikin liikuntakyvyttömiin ja parantumattomiin. Sanalla sanoen niistä, jotka eivät omissa ja muitten silmissä ole mitään, Jeesus poimii helmet Jumalan valtakuntaan.
Usein Jeesuksen hyvyyteen kuuluu armollinen kutsu ”Tulkaa... tulkaa minun luokseni, minä annan...” Kertomus Betesdan altaan ääreltä osoittaa, että silloin kun joku ei enää kykene edes tulemaan, silloin Jeesus menee hänen luokseen. ”Minä tulen” hän sanoo tänäänkin.
Johanneksen evankeliumin 5. luvun alussa kerrotaan eräästä juutalaisten juhlasta Jerusalemissa. Juhlan keskuspaikka oli temppeli, jossa juutalaiskansan hengellinen parhaimmisto, kirjanoppineet, Raamatun tuntijat ja opettajat, fariseukset ja muut arvovaltaiset ihmiset kulkivat värikkäissä puvuissaan ja keskustelivat syvällisesti Vanhan testamentin teksteistä.
Jeesuskin oli lähtenyt noille juhlille. Mutta näyttää siltä, että hän ei kauaa viipynyt tuossa kunnianarvoisassa juhlaseurassa, koska hän pian ilmaantui Jerusalemissa sijainneen Betesda-nimisen vesialtaan äärelle. Altaan ympärillä oli maassa ”suuri joukko”, ehkä kymmeniä tai satoja sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Kansan keskuudessa eli uskomus, että se, joka ehtii altaan veteen ensimmäisenä, kun sen vesi kuohahti, paranisi taudistaan.
Jeesus tiesi, että tämän altaan äärellä ei juhlittu, täällä ei kuljettu hienoista kankaista tehdyissä koristeellisissa puvuissa eikä täällä keskusteltu henkevästi Raamatusta tai mistään muustakaan. Hän tiesi (niin kuin toki tiesivät fariseukset ja kirjanoppineet ja koko juhliva kansakin), että tämän altaan luona makasi likaisissa ryysyissään nälkäisiä, voimansa menettäneitä, sietämättömistä kivuista kärsiviä, sokeutuneita, raajarikkoja ja halvaantuneita toisen luokan kansalaisia, Jumalan valtakunnan ulkopuolelle jätettyjä tavallisia ihmisiä tavattoman suurissa vaikeuksissa.
Mikä vastakohta ja näky tämä ryysyisten joukko olikaan temppelin juhlavaatteisten ihmisten jälkeen! Pesemättömiä sairaita kurjissa rievuissa pahan hajun keskellä.
Tätä joukkoa katsellessaan Jeesuksen silmät osuivat mieheen, joka oli sairastanut 38 vuotta, siis lähes koko elämänsä ajan, sillä ihmisten keskimääräinen elinikä tuon ajan Palestiinassa oli noin 45 vuotta. Inhimillisesti katsottuna mies oli menettänyt koko elämänsä. Miksi hän oli syntynytkään, kun elämä oli ollut tällaista, ei ainoastaan täysin turhaa, vaan jatkuvaa kärsimystä? Hänellä ei koskaan ollut ollut mitään merkitystä kenenkään silmissä. Jo ennen lähestyvää kuolemaansa hän oli ”ei mitään”, unohdettu.
Ilmeisesti hänen tilanteensa oli kaikkein kurjin noiden maassa makaavien joukossa, sillä Jeesus meni ja puhutteli häntä. Jeesukselle oli ja hänellä on aina kyky löytää joukosta se, jonka elämäntilanne on kaikkein ahdistavin. Muistathan sinä sen kun itse joudut elämässäsi suurempaan hätään kuin ennen.
Jotkut ovat arvelleet, että mies tuotiin altaan luo aamuisin odottamaan veden mahdollista kuohahtamista ja että hänet haettiin iltaisin pois. Näin saattaa olla, vaikka miehen sanat puhuvat toista. ”Minulla ei ole ketään”, olivat hänen ensimmäiset sanansa Jeesukselle. Jos oli olemassa tällainen tuoja, joka auttoi miehen aamuisin altaalle ja vei hänet illalla pois, niin eikö tämä auttaja olisi myös viipynyt joskus miehen luona koko päivän, että hän olisi päässyt veteen, kun vesi kuohahti?
Mutta luultavasti miehellä ei ollut ketään päivisin eikä aamuisin eikä iltaisin.
Mies eli elämäänsä yksin.
Yksinäisyys oli sairauden ohella päällimmäinen tuska hänen elämässään, sillä hän ei voinut liikkua ilman toisten apua. Ja liikkumista olisi tarvittu paranemiseen.
Mitä hän siinä päivisin mietti? Minulla ei ole ketään ihmistä, ei lähimmäistä, ei Jumalaa, ”ei ketään”. Hän ei voinut jakaa
taakkojaan kenenkään kanssa – kun ei ollut ketään. Kukaan ei kuunnellut häntä – ei ollut ketään. Hän ei saanut apua mihinkään – ei ollut ketään. Ja mitä hänen sairauteensa tuli, ”aina joku toinen ehtii ennen minua, kun vesi kuohahtaa”, hän sanoi Jeesukselle. Toivon kipinä syttyi joka kerta kun vesi altaassa kuohahti. Ja toivon kipinä sammui yhä uudelleen kun hän ei päässyt veden ääreen.
Hän siis lienee ollut tämän kurjan joukon kurjin, kaikkein huonoimmassa asemassa, ehkä yksinäisin ja hylätyin. Ja tätä hän oli kokenut 38 vuotta.
Jeesus ei alkanut kysellä miehen vointia. Parin lyhyen lauseen sananvaihdon jälkeen Jeesus sanoi miehelle: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.”
Juuri tällainen on Jeesus. Juuri tämän takia me puhumme hänestä. Juuri tämän tähden me keskitymme häneen. Hän kyllä jättää ne, jotka tulevat toimeen omillaan ja jotka kokevat olevansa selviytyjiä. Hän jättää suuret juhlat ja kansankokoukset. Hän jättää ne, joiden on vaikea ymmärtää heikkoutta ja tappioita ja sairautta ja syntielämää ja hylätyksi tulleita ja vanhoja. Hän ei karta minkäänlaisia ryysyjä, olivat ne sitten pesemättömiä ja kuluneita vaatteita tai ihmissydämen ryysyjä, rikkinäisiä ihmissuhteita, hylättynä olemista, suunnatonta heikkoutta ja surua elämän tähden.
Rauhallisesti hän menee niiden luokse, jotka eivät selviydy omin avuin, joiden voimat ovat loppuneet kesken, joiden terveys on kadonnut, joiden toivo on sammunut, häpeä tahrannut, jotka ovat toisten tuomitsemia.
Tällaiseksi Johannes kuvaa Jeesuksen, ja Johannes halusi, että Vapahtaja myös aina muistettaisiin tällaisena. Olihan Herra itse sanonut: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat” ja ”Ihmisen Poika on tullut etsimään sitä, mikä on kadonnut”.
Kirjassaan ”Haavoittunut parantaja” Henry Nouwen kertoo Talmudissa olevasta legendasta, jossa kuvataan, miten rabbi Joshua Ben Levi kerran tuli profeetta Elian luo ja kysyi profeetalta: ”Milloin Messias tulee?”
Elia vastasi: Mene kysymään häneltä itseltään.
– Missä hän on?, kysyi rabbi.
– Istuu kaupungin portilla.
– Mistä minä tunnen hänet?
– Hän istuu köyhien keskellä ja kaikki ovat täynnä haavoja. Toiset käärivät kaikki haavansa auki kerralla ja sitten sitovat ne uudestaan kääreisiin. Mutta tämä yksi käärii yhden haavan auki kerrallaan ja sitoo sen uudelleen ennen kuin avaa uuden haavan. Samalla hän puhelee itsekseen. ”Ehkä minua vielä tarvitaan. Siltä varalta minun on aina oltava valmiina enkä voi kääriä kaikkia haavoja auki kerralla. Kun minua tarvitaan, en saa viivytellä hetkeäkään.”
”Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava...”, kuvaa profeetta Jesaja Messiasta. Profeetan sanat sopivat hyvin Talmudin legendaan. Mutta niin sopii myös Johanneksen 5. luvun alku. Jeesus ei ole siellä, missä selviytyjät ovat vaan hän menee sinne, missä tappion kärsineet ovat. Pyhällä kädellään hän koskee saastaisiin, rikkomuksiinsa vajonneisiin, hengellisestikin liikuntakyvyttömiin ja parantumattomiin. Sanalla sanoen niistä, jotka eivät omissa ja muitten silmissä ole mitään, Jeesus poimii helmet Jumalan valtakuntaan.
Usein Jeesuksen hyvyyteen kuuluu armollinen kutsu ”Tulkaa... tulkaa minun luokseni, minä annan...” Kertomus Betesdan altaan ääreltä osoittaa, että silloin kun joku ei enää kykene edes tulemaan, silloin Jeesus menee hänen luokseen. ”Minä tulen” hän sanoo tänäänkin.