ilosanoma.munfoorumi.com

(You dont have to die in your wilderness)

David Wilkerson
Kesäkuu 4, 2001
__________

Vähän aikaa sitten aloin suunnittelemaan kirjaa Jumalan pyhien kärsimyksistä.

Olen halunnut rohkaista kristittyjä Herran uskollisuudesta Hänen kansaansa kohtaan, heidän koettelemustensa keskellä. Siitä lähtien monet lukijat ovat kirjoittaneet minulle todistaen, kuinka Jumala on antanut heille armoa heidän kärsimystensä aikoina. Yksi nainen kirjoitti pitkäaikaisesta fyysisestä koettelemuksesta:

Kaksitoista vuotta sitten minun aviomieheni ja minä jäimme pois töistämme ja Jumala ajoi meidät kansakuntiin lähetystyötä tekeviksi evankelistoiksi. Tuona aikana me matkustimme useammassa kuin kolmessakymmenessä maassa. Usein me palvelimme kamalissa olosuhteissa, mutta Herra piti meidät aina terveinä ja armahti meitä yliluonnollisella voimalla.

Sitten viime maaliskuussa minuun hyökkäsi tuntematon tauti, joka on erittäin pahanlaatuinen. Me olimme nähneet tällaisen murheen koskettavan suuria joukkoja niitä ihmisiä, joita me palvelimme kaukaisissa maakunnissa. Se aiheuttaa tuskaa ja käsien turpoamista. Sen tuskallisen jänteideni turpoamisen tarkkaa syytä ei joukko erikoislääkäreitä voinut tunnistaa. He pelkästään raapivat päitään hämmentyneinä.

Minä huusin Jumalalle, mutta taivaat näyttivät äänettömiltä. Koko aikana minä en milloinkaan tuntenut Hänen läsnäoloaan lähelläni. Minulta meni yhdeksän yksinäistä kuukautta tuskan ja epävarmuuden erämaassa. 1999 Joulukuuhun mennessä tuska oli vaatinut veronsa minusta sekä fyysisesti että henkisesti. Olin uupunut ja pystyin tuskin nukkumaan. Ja olin kadottamassa hengellistä perustaani. Nuo olivat muutamia elämäni synkimpiä päiviä. En tiennyt, näkisinkö uutta vuosisataa.

Sitten yhtenä aamuna minä heräsin siihen, että kirkas auringonpaiste tulvi makuuhuoneeseeni. Huomasin, että olin nukkunut ensimmäistä kertaa läpi yön. Ensimmäinen ajatukseni oli, Minulla ei ole mitään kipua. Pelkäsin kertoa miehelleni. Odotin tuskan palaavan, mutta se ei palannut.

Minä havaitsin, että sillä aikaa, kun olin ollut nukkumassa, Jumala oli ollut työssä. Ja minä vaistosin, että Hän oli kertonut paholaiselle, Nyt riittää. Nyt on kulunut vuosi ja olen edelleen kaikesta tuskasta vapaa. Lääkärini tiedoissa on nämä sanat kirjoitettuina: Salaperäinen ihme. Minulla on enemmän voimaa kuin minulla on koskaan aikaisemmin ollut. Tulin erämaastani nojautuen minun rakkaan Jeesukseni käsivarsiin ja luottaen Hänen Sanaansa.

On uskoa elävöittävää lukea tämän kaltaisia todistuksia, kun uskovat tuovat esiin erämaastaan koettelemuksia, iloiten Jumalan uskollisuudesta. He puhuvat hirvittävästä tuskasta, koetuksista, onnettomuuksista, tragedioista, koettelemuksista, jotka eivät näytä loppuvan milloinkaan. Ensin heidän toivonsa kohotetaan, sitten heidät murskataan. He kokevat äkillisiä yliluonnollisen voiman puuskia, mutta sitten heidät hukuttaa kauhistuttava pelko. Ja nalkuttavat kysymykset tulvivat heidän mieliinsä: Miksi tämä onnettomuus on tullut ylleni? Tuomitseeko Jumala minua jostain menneestä synnistä? Miksi rukouksiini ei vastata? Minä olen paastonnut ja rukoillut, mutta en ole kuullut mitään. Miksi?

He ovat voineet vavista koettelemuksessaan, valmiina pyörtymään. Mutta kaiken sen läpi he säilyttivät uskonsa. Kuinka? He antoivat kärsimystensä ajaa heidät polvilleen. Tuloksena heidän luottamuksensa Herraan vain kasvoi. He tulivat erämaastaan mukanaan todistus Jumalan hyvyydestä ja voimasta johdattaa.

Minä kerron sinulle, että en ole milloinkaan kuullut niin paljosta kärsimyksestä Jumalan kansan keskuudessa. Vaimoni Gwen ja minä olemme olleet hämmästyneitä niistä kirjeistä, joita olemme lukeneet. Sanomme jatkuvasti toisillemme, Oletko ikinä lukenut mitään tällaista? Tämän ihmisen kärsimystä ei voi kuvitellakaan.

Ihmiset kuvailevat, kuinka heitä on lyöty hirvittävillä, elämää uhkaavilla taudeilla. Perheet ovat sekamelskassa, aviomiehet ja vaimot eroavat, lapset kapinoivat ja kääntyvät huumeisiin. Toiset kirjoittavat olevansa henkisessä tai hengellisessä erämaassa. He kohtaavat masennusta, pelkoa, kaikenlaisia huolia. Jotkut kantavat taloudellisia taakkoja ja velkavuoria. Ja nyt heidän stressinsä on ajanut heidät epätoivon erämaahan.

Eräs mies, joka menetti rakkaansa tragediassa, kirjoittaa, Vapisen joka kerta kun puhelin soi. Mietin, tuleeko lisää huonoja uutisia. Siihen ei tarvita kuin yksi puhelu.

Eräs jumalallinen nainen kirjoittaa sellaisen puhelun saamisesta. Hän sanoo, Me olemme vahva, Raamattu-uskoinen perhe, ja käymme kirkossa säännöllisesti. Koettelemuksemme aikana meidän kolme poikaamme olivat iältään 7, 3 ja 14 kuukautta. Kamala puhelinsoittoni tuli 25. elokuuta 1996. Mieheni oli pudonnut 35 jalkaa katolta, jota hän oli korjaamassa.

Hän tarvitsi leikkausta korjaamaan särkyneen reisiluun ja kyynärpään. Viimeinen asia, jonka hän sanoi minulle ennen toimenpidettä oli, Kerro pojille, että minä rakastan heitä ja näen teidät kaikki aamulla. Mutta leikkauksen aikana lääkäreillä oli ongelmia. Aamuun mennessä aviomieheni oli koomassa.

Uskoni kertoi minulle, että hän oli lepäämässä, ja että ajallaan hän olisi jälleen kanssamme. Mutta 13 päivää myöhemmin monien toimenpiteiden jälkeen, parhaaseen sairaalaan siirron jälkeen, osavaltion laajuisen rukousketjun jälkeen Herra otti aviomieheni kotiin.

Kaikki näytti menevän niin hyvin. Sitten, äkkiä, maailmamme murskautui. Jeesus ei milloinkaan sanonut, että kristittyjen ei tarvitsisi kohdata ahdistusta, vai sanoiko hän? Nyt kolmen pojan yksin kasvattamisessa se on tullut todistetuksi minulle.

Silti, tämän kautta, minun pojillani on tahto, jota ei voi verrata taivaaseen. Heillä ei ole ainoastaan Isä Jumala odottamassa taivaassa, vaan heillä on myös maallinen isä odottamassa siellä, ja se on muuttanut heidän elämänsä. Me ylistämme nyt Jumalaa siitä, että Hän on ottanut heidän pelastetun isänsä taivaaseen. Se on päämäärä meille kaikille jonain päivänä.

Tämä nainen toi myös esiin erämaastaan Jeesuksen käsivarsiin nojautumisen. Silti monet kristityt eivät näytä milloinkaan löytävän Jumalan lohdutusta, helpotusta ja voimaa. Minä kysynkin sinulta: Kuinka olet kohdannut erämaasi koettelemukset? Ehkä sinulla on juuri nyt menossa sellainen.

Ehkä sinun erämaasi on syvä masennus. Pelkäät joka päivä heräämistä, koska synkkä pilvi roikkuu jatkuvasti ylläsi. Jatkuva huutosi on, Herra, auta minua. En jaksa tätä yhtään enempää. Kun menet kirkkoon, teet parhaasi pukeutuaksesi hymyyn. Mutta syvällä, olet ollut ikään kuin helvetissä. Olet paastonnut, rukoillut, etsinyt Herraa päiviä, viikkoja, kuukausia. Mutta Jumala ei näytä vastaavan rukoukseesi.

Välillä me kaikki päädymme erämaahan. Voisin kirjoittaa kirjan siitä, kuinka monta erämaan kaltaista koettelemusta olen kestänyt elämäni aikana. Silti jotkut kristityt kieltäytyvät hyväksymästä, että erämaat tulevat väistämättömästi meille kaikille. He ajattelevat sellaisen puheen osoittavan uskon puutetta. Tiedän yhden paimenen kertoneen seurakunnalleen, Minun uskoni on tehnyt minut immuuniksi pahalle. Minä olen sitonut kaiken tuskan ja kaikki onnettomuudet Jeesuksen nimessä. Minä yksinkertaisesti kiellän ne kaikki.

Minä en toivo pahaa kenellekään, mutta epäilemättä tämä mies on menossa kohti erämaata. Hänen uskonsa ei yksinkertaisesti kulje kirjoituksen kanssa. Daavid kirjoittaa, Pelasta minut, Jumala, sillä vedet käyvät minun sieluuni asti. Minä olen vajonnut syvään, pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin, ja virta tulvii minun ylitseni. Minä olen väsynyt huutamisesta, minun kurkkuni kuivettuu, minun silmäni ovat rauenneet odottaessani Jumalaani (Psalmi 69:1-3).

Raamattu tekee sen selväksi: Jopa jumalallisimmat keskuudestamme kestävät syviä erämaan koettelemuksia. Kysymys kuuluu, kuinka me selviämme niissä? Voimme olla varmoja, että meidän erämaakokemuksemme tekee muutoksia meissä. Joka tapauksessa, ainoastaan erämaassa meidän uskomme laitetaan tuleen. Onko siis nykyinen koettelemuksesi muuttamassa sinua parempaan vai pahempaan?

Jatkuu..

Vakuutat, että sinulla on uskoa, mutta kuinka sait sen?

Mille perustukselle uskosi on rakennettu? Kirjoitus kertoo, että usko tulee kuulemisen kautta, ja että Jumalan Sana antaa meille hengelliset korvat niin, että kykenemme kuulemaan (katso Room. 10:17). No, tässä on sitä, mitä Raamattu sanoo erämaakokemuksista meidän elämissämme:

* Älä anna vetten vuon minua upottaa, syvyyden minua niellä... Vastaa minulle, Herra, sillä sinun armosi on hyvä... Älä peitä kasvojasi palvelijaltasi, sillä minä olen ahdistuksessa (Psalmi 69: 15-17). Selvästi murheen vedet täyttävät jumalallisten elämät.

* Sillä sinä, Jumala, olet koetellut meitä, olet sulattanut meitä, niinkuin hopea sulatetaan. Sinä veit meidät verkkoon, panit kuorman meidän lanteillemme... me jouduimme tuleen ja veteen (66: 10-12). Kuka vie meidät murheiden verkkoon? Jumala itse.

* Ennenkuin minut nöyryytettiin, minä eksyin, mutta nyt minä noudatan sinun sanaasi... Hyvä oli minulle, että minut nöyryytettiin: niin minä opin sinun käskysi (119:67, 71) Tämä tekee sen täysin selväksi: on hyvä meille jopa siunattua tulla nöyryytetyiksi.

Ajattele Psalmin kirjoittajan todistusta: Minä rakastan Herraa, sillä hän kuulee minun ääneni ja rukoukseni... Kuoleman paulat piirittivät minut, tuonelan ahdistukset kohtasivat minua; minä jouduin hätään ja murheeseen. Mutta minä huusin avukseni Herran nimeä: Oi Herra, pelasta minun sieluni! (Psalmi 116:1-4). Tässä oli sellainen uskollinen palvelija, joka rakasti Jumalaa ja jolla oli suuri usko. Silti hän kohtasi tuskan, surun ja kuoleman murheet.

Me löydämme tämän teeman läpi koko Raamatun. Jumalan Sana julistaa kovaäänisesti, että polku uskoon on läpi tulvien ja tulien: Meren halki kävi sinun tiesi, sinun polkusi läpi suurten vetten (Psalmi 77:19). Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle...Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan (Jes. 43:19). Jos vetten läpi kuljet, olen minä sinun kanssasi, jos virtojen läpi, eivät ne sinua upota; jos tulen läpi käyt, et sinä kärvenny, eikä liekki sinua polta (Jes. 43:2). Sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, tartun sinun oikeaan käteesi, minä sanon sinulle: Älä pelkää, minä autan sinua (Jes.41:13).

Tässä viimeisessä jakeessa on tärkeä avain: Jokaisessa kohtaamassamme erämaassa meidän Isämme pitää kiinni kädestämme. Silti vain ne, jotka kulkevat erämaan läpi, saavat tarttua tähän lohdutuksen käteen. Hän ojentaa sen niille, jotka ovat joutuneet murheen raivoavan virran viemäksi.

Eräs lukija postituslistaltamme on kirjoittanut voimallisen kirjan kärsimyksestä. Hänen nimensä on Esther Hunter ja kirja on nimeltään Suremisen ilo. Esther kirjoitti meille hiljattain eräästä rankasta koettelemuksesta, jonka hän kesti. Hän ja hänen aviomiehensä olivat lentäneet kotoaan Arkansasista Manitobaan, Kanadaan, hautaamaan Estherin 90-vuotiasta saarnaajaisää. Kaikki 12 tuon jumalallisen miehen lasta olivat tulleet kunnioittamaan hänen elämäänsä hänen poismenossaan. Estherin sisarukset ja heidän perheensä ahtautuivat viiteen autoon ajaakseen kotiin hautajaisista. Mutta matkan varrella tuli pahanlaatuinen lumimyrsky, kadottaen näkyvyyden tiellä. Myrskyn keskellä johtava auto joutui erilleen muista.

Esther ja hänen aviomiehensä ajoivat toisessa autossa. Edessään he näkivät, että oli tapahtunut kamala onnettomuus, jossa kaksi autoa oli murskaantunut kauheasti. Esther on sairaanhoitaja, joten hänen miehensä ajoi tien sivuun tarjotakseen apua. Kun he saapuivat paikalle, he huomasivat kauhukseen, että yksi autoista oli heidän kulkueensa johtava auto. Vastaantuleva auto oli yrittänyt ohittaa rekkaa lumimyrskyssä ja oli törmännyt siihen keula edellä. Esther katsoi tuhoutuneeseen autoon ja näki sisarensa, neljävuotiaan sisarenpoikansa ja kaksi hänen veljistään makaavan sisällä. Hän veti ulos hänen sisarenpoikansa, joka kiidätettiin sairaalaan. Sitten Esther veti ulos sisarensa, joka pian kuoli hänen käsivarsilleen. Hänen veljensä olivat valmiiksi kuolleet, kuoltuaan törmäyksessä.

Estherin pieni sisarenpoika selvisi tuosta kauheasta onnettomuudesta. Mutta kukaan perheestä ei voi milloinkaan unohtaa tuota sanoin kuvaamatonta tapahtumapaikkaa tuolla kylmällä, yksinäisellä tiellä. Samalla heidän isänsä lepäsi arkussa hautakammiossa. Ja heidän äitinsä, jolla oli Alzheimerin tauti, ei milloinkaan saanut tietää mitään tästä tragediasta. Kahden vuoden ajan Esther vaelsi surun ja hämmennyksen erämaan läpi. Hän oli jatkuvasti kyyneliä tulvillaan. Hän kantoi kysymyksiä, syyllisyyttä ja kamalaa mitä jos -taakkaa. Hän kulutti tunteja polvillaan rukoillen ja etsien Jumalan Sanaa. Hän oli epätoivoinen löytääkseen edes hiukan lohdutusta ja parannusta tuosta kamalasta murhenäytelmästä.

Yhtenä päivänä, kun Esther kulki joen varrella, hän poimi kiven. Hän raaputti siihen sanat, En jaksa kantaa tätä taakkaa. Ja hän huomasi, En saa syyttää itseäni enempää. Sitten hän heitti kiven veteen. Tuolla hetkellä Jumala nosti pois hänen taakkansa. Esther toi kauheasta erämaastaan esiin nojautumisen Jeesuksen käsivarsiin. Ja hänellä oli voimallinen todistus: Minun Isäni tekee kaiken hyvin. Rakastavan Isäni kanssa ei ole onnettomuuksia. Hän oli todella löytänyt ilon suremisestaan.

Jatkuu..

Jotkut kristityt haluavat repiä Jobin kirjan pois Raamatuistaan.

Jotkut uskovat eivät tule toimeen sen tosiasian kanssa, että Job oli vanhurskas, pyhä, rakastettu Jumalan mies, joka kärsi kauheita onnettomuuksia. Minä sanon noille kristityille: Meidän on mahdotonta tuntea todellista uskoa ellemme voi katsoa suoraan Jobin murheisiin ja sanoa, Jumala salli kaikkien noiden asioiden tapahtua Jobille tiettyä tarkoitusta varten. Kyllä, Jumala antoi luvan ottaa lapset Jobilta. Hän salli Jobin terveyden menetyksen, hänen omaisuuksiensa menetyksen, hänen maineensa menetyksen. Jobin niin sanotut ystävät häpäisivät häntä. Jopa hänen oma vaimonsa pilkkasi häntä. Ja hänen ruumiinsa kantoi kauheita kipuja.

Tämä mies eli sietämättömän tuskan ja sydänsurun kanssa. Katsokaa häntä hänen elämänsä raunioiden keskellä: tuntien itsensä hylätyksi, murheen murskaamana, taivaat näyttivät hylkivän hänen rukouksiaan. Job vietti synkkiä, unettomia öitä ja kamalia, tuskallisia päiviä. Hänen tuskansa oli niin suuri, että hän pyysi Herraa ottamaan hänen elämänsä. Silti, kaiken sen kautta, Jumala vieläkin rakasti häntä. Itse asiassa Job ei ollut milloinkaan niin kallisarvoinen Jumalan silmissä, kuin keskellä koettelemustaan.

Oli Jobin pahin hetki, kun Herra antoi hänelle elämää muuttavan ilmestyksen itsestään. Hän johdatti henkilökohtaisesti Jobin pois erämaastaan. Ja Job toi esiin lannistumattoman uskon, todistaen, Vaikka Hän tappaisi minut, silti minä luotan Häneen (Job 13:15).

Vastakohdaksi, jotkut uskovat tulevat pois erämaastaan katkerana ja vihaisena. Heidän koettelemuksensa muuttaa heidät epäileviksi, paatuneiksi, lohduttamattomiksi Jumalan halveksijoiksi. Siion sanoo: Herra on minut hyljännyt, Herra on minut unhottanut (Jes. 49:14).

Minä olen nähnyt kärsivien kristittyjen kääntyvän täysin Herraa vastaan, jota he kerran rakastivat. He syyttivät Jumalaa siitä, että Hän hylkäsi heidät silloin, kun he olisivat Häntä tarvinneet. Hetkessä he siis hylkäävät kaiken rukouksen. He laittavat syrjään Raamattunsa. Ja he eivät enää käy kirkossa. Sen sijaan he kantavat kamalaa vihaa ja suuttumusta Jumalaa vastaan.

Tunnen erään palvelijan, jonka uskon kaatoi kuolema hänen perheessään. Tämä mies oli ajatellut, että hänen uskonsa suojeli häntä kaikkia onnettomuuksia vastaan. Sitten, kun murhenäytelmä iski, hän järkyttyi. Ja hän kääntyi täysin Herraa vastaan. Hänen kovuutensa järkytti hänen ystäviäänkin. Hän sanoi heille, En halua enää ikinä kuulla mainittavan Jeesuksen nimeä!

Traagisesti, jotkut uskovat kuolevat erämaassaan. Tämä on sitä, mitä tapahtui Israelille. Lukuun ottamatta uskollisia Joosuaa ja Kaalebia, kokonainen israelilaisten sukupolvi kansa, joka oli ihmeellisesti johdatettu Egyptistä hävitettiin pois kauheassa, valtavassa erämaassa. He kuolivat täynnä epäilystä, surua, tuskaa ja kipua. Miksi? He kieltäytyivät luottamasta Jumalan vannomaan Sanaan, että Hän vartioi heitä heidän murheensa aikana.

Herra oli luvannut heille, Älkää säikähtykö älkääkä peljätkö heitä. Herra, teidän Jumalanne, joka käy teidän edellänne, taistelee itse teidän puolestanne... Herra, sinun Jumalasi, on kantanut sinua, niinkuin mies kantaa poikaansa... Joka kävi teidän edellänne tiellä katsoakseen teille leiripaikat... valaistakseen teille tien, jota teidän oli kuljettava (5Moos. 1:29-33). Silti, lukekaa, mitä tapahtui tuolle epäilevälle, paatuneelle sukupolvelle: Aika, joka kului... oli kolmekymmentä kahdeksan vuotta, kunnes hävisi koko se sukupolvi, kaikki sotakuntoiset miehet, leiristä, niinkuin Herra oli heille vannonut. Myös oli Herran käsi heitä vastaan hävittämässä heitä leiristä, viimeiseen mieheen asti (2:14-15). Jumala odotti, kunnes viimeinenkin oli kuollut, ennen kuin Hän puhui uudelleen Israelille: Kun kaikki sotakuntoiset miehet olivat kuolleet pois kansasta, puhui Herra (2:16-17). Mikä laittoi tämän sukupolven kuolemaan erämaahan? Ne olivat ne samat kaksi syytä, joiden tähden kristityt kuolevat omissa erämaissaan tänä päivänä:

Jatkuu..

1. He eivät milloinkaan hyväksyneet Jumalan rakkautta heitä kohtaan.

Läpi israelilaisten koettelemusten, Jumala yritti uudelleen ja uudelleen ohjata Hänen suurta rakkauttaan heille. Mutta he eivät tahtoneet hyväksyä sitä. He eivät yksinkertaisesti uskoneet, että heidän koetuksensa virtasivat Hänen rakkaudestaan. Sen sijaan ihmiset sanoivat uudelleen ja uudelleen, Jos Jumala rakastaa meitä, miksi Hän tahtoo tuoda meidät tänne erämaahan tappaakseen meidät? Miksi hän tahtoo meidän kärsivän niin?

Tässä me näemme kaiken epäuskon juuren: haluttomuus uskoa ja levätä Jumalan rakkaudessa lapsiaan kohtaan. Silti, koko syy, miksi Jumala valitsi Israelin olemaan Hänen kansansa, oli Hänen rakkautensa: Koska hän siis rakasti sinun isiäsi ja valitsi heidän jälkeläisensä itselleen... Ei Herra sentähden ole mielistynyt teihin ja valinnut teitä, että olisitte lukuisammat kaikkia muita kansoja... vaan sen tähden, että Herra rakasti teitä (5Moos. 4:37, 7:7-8). Israelille kerrottiin, Jumala ei valinnut teitä siksi, että teissä olisi jotain erityistä. Hän valitsi teidät yksinkertaisesti ja ainoastaan siksi, koska Hän rakasti teitä. Ajattele:

* Miksi Jumala ei halunnut antaa Bileamin kirota Israelia? Herra, sinun Jumalasi, muutti kirouksen sinulle siunaukseksi, sillä Herra, sinun Jumalasi, rakasti sinua (23:5).

* Miksi Jumala asetti Israelin pinteeseen Punaisella merellä? Hän halusi nähdä, haluaisivatko he luottaa heidän taivaallisen Isänsä rakkauteen. Hän ihmetteli, Minkälaisena Isänä minun kansani minua pitää? Uskovatko he todella, että minä rakastan heitä niin paljon, että en milloinkaan anna heidän langeta vihollisen käsiin? Lepäävätkö he minun raudanlujissa lupauksissani katsoakseen niitä kaikissa olosuhteissa? Eivätkö he tiedä, että minä en milloinkaan hylkää heitä, vaikka asiat näyttäisivät synkiltä ja toivottomilta?

* Miksi Jumala johdatti Israelin Maaran katkerille vesille? Vielä kerran, Hän tahtoi pusertaa kansastaan jotain todisteita, että he uskoivat Hänen rakkauteensa heitä kohtaan. Hän halusi tietää, luottaisivatko he siihen, että Hän sammuttaa heidän janonsa suuren rakkautensa tähden.

* Näemme vielä yhden kokeen, kun Israel oli luvatun maan lähellä. Kaksitoista miestä lähetettiin vakoilemaan maata. Mutta heistä kymmenen palasi pahan sanoman kanssa. He väittivät, että Israel ei ikinä kykenisi valloittamaan sitä maata, koska se oli täynnä jättiläisiä, linnoituksia, suuria kaupunkeja, joissa oli muurit - esteitä, jotka olivat liian pelottavia voitettaviksi.

Kuinka kansa reagoi tähän sanomaan? Jälleen kerran he huusivat pelossa ja epäuskossa: Emme me kykene käymään sen kansan kimppuun, sillä se on meitä voimakkaampi (4Moos. 13:31). He sanoivat siis, Vihollisemme ovat vahvempia kuin Jumalan rakkaus meitä kohtaan. He syyttivät Herraa heidän hylkäämisestään heidän tarpeessaan ja heidän omien suunnitelmiensa varaan jättämisestään. Ja he viettivät koko yön huutaen, Toivon olevani kuollut. Miksi Jumala on laittanut meidät sellaiseen toivottomaan tilanteeseen? Apostoli Stefanus sanoi näistä ihmisistä, että he kääntyivät sydämessänsä jälleen Egyptiin (Apt. 7:39).

Jälleen kerran me näemme, että jokaisessa kriisissä Herra vakuutti kansalleen, Minä olen rakastanut teitä uskollisesti. Silti, joka kerta, he sallivat esteidensä varjostaa heidän tietoaan siitä, että Jumala rakasti heitä. Ajattele: jos me uskomme, hyväksymme ja luotamme taivaallisen Isämme rakkauteen, mitä pelättävää meillä on? Minä olen oppinut, esimerkiksi, että jos todella lepään Jumalan rakkaudessa minua kohtaan, minulla ei ole pelkoa tulla petetyksi. Jos minä olen todella Hänen jos uskon, että Hän kantaa minua rakastavilla käsivarsillaan silloin Hän ei milloinkaan anna paholaisen tai minkään äänen johtaa minua harhaan. Eikä minun tarvitse pelätä äkillistä onnettomuutta tai lankeamista tai epävarmoja tulevaisuudennäkymiä.

Minun rakastava Isäni ei salli mitään tapahtua elämässäni, paitsi ne asiat, jotka Hän on päättänyt etukäteen, ja jotka ovat minun ja rakkaideni parhaaksi. Aivan sama, mitkä minun ongelmani ovat, Hän selvittää ne ja tekee tietä minulle. Rakkauden Jumala voi tehdä ihmeen toisensa jälkeen minun puolestani, jos minä vain tahdon luottaa Häneen. Tämä laittaa minut kohtaamaan kovia aikoja, tulisia koettelemuksia, jopa kuolemaa. Minä tiedän, että kaikessa tässä minun Herrani jakaa tuskani ja minun kyyneleeni ovat Hänelle kallisarvoisia kuin kulta. Hän ei salli koettelemusteni tuhota minua. Hän on aina uskollinen minua kohtaan valmistaakseen minulle pakotien.

Saatat ihmetellä, Mutta emmekö me sotke omia elämiämme huonoilla päätöksillämme? Emmekö tuo kaaosta yllemme, kun lähdemme pois Jumalan tahdosta? Mitä kaikista niistä tyhmistä asioista, joita me teemme, ja jotka kietovat meitä? Minä vakuutan sinulle: Jos yksinkertaisesti luotat Jumalan rakkauteen, kadut, ja riiput Hänessä kiinni, Hän selvittää kaikki sotkusi. Hän muuttaa tomumme kauneudeksi.

Jatkuu..

2. He eivät nähneet, että Jumala iloitsi heistä.

Jumalamme ei ainoastaan rakasta kansaansa, vaan iloitsee jokaisesta meistä. Hän saa suurta mielihyvää meistä. Ja Hän on todella siunattu vartioidessaan ja johdattaessaan meitä. Näen tällaisen vanhempien rakkauden vaimossani, Gwenissä, joka kerta kun joku lastenlapsistamme soittaa. Gwen kirkastuu kuin joulukuusi, kun joku meidän rakkaista pikkuisistamme on linjalla. Mikään ei saa häntä pois puhelimesta. Vaikka kertoisin hänelle, että presidentti on ulko-ovella, hän viittaisi minut pois ja jatkaisi puhumista.

Kuinka voisin milloinkaan syyttää taivaallista Isääni siitä, että Hän iloitsee minusta vähemmän kuin minä iloitsen omista jälkeläisistäni? Välillä lapseni ovat saaneet minut pettymään tekemällä sellaisia asioita, jotka ovat päinvastoin kuin se, mitä minä olen heille opettanut. Mutta en ole milloinkaan, kertaakaan, lakannut rakastamasta heitä tai iloitsemasta heistä. Jos siis minulla on sellainen rakkaus epätäydellisenä isänä, kuinka paljon enemmän meidän taivaallinen Isämme välittää meistä, Hänen lapsistaan?

Siksi tämä kohtaus Israelin vakoojien kanssa on mielestäni niin hämmentävä. Kerta toisensa jälkeen Jumala oli todistellut rakkauttaan kansalleen. Silti joka tilanteessa he kieltäytyivät hyväksymästä sitä. Lopulta Joosua ja Kaaleb seisoivat heidän keskellään ja huusivat, Jos Herra on meille suosiollinen, niin hän vie meidät siihen maahan ja antaa sen meille (4Moos. 14:8). Mikä yksinkertainen, mutta silti voimallinen julistus! He sanoivat, Herramme rakastaa meitä ja iloitsee meistä. Ja Hän aikoo voittaa jokaisen jättiläisen, koska Hän iloitsee siitä, että Hän tekee sen puolestamme. Siksi me emme saa katsoa esteisiimme. Meidän on pidettävä silmämme Herran suuressa rakkaudessa meitä kohtaan.

Kaikkialla läpi kirjoitusten me voimme lukea, että Jumala iloitsee meistä, Nuhteettomasti vaeltaviin hän mielistyy (Snl. 11:20). Oikeamielisten rukous on hänelle otollinen (15:8). He olivat minua väkevämmät... Herra tuli minun tuekseni. Hän toi minut avaraan paikkaan, hän vapautti minut, sillä hän oli mielistynyt minuun (Psalmi 18:17-19).

Tästä viimeisestä jakeesta me löydämme sen suuren totuuden, jonka Israel jätti väliin: Hän vapautti minut, sillä Hän oli mielistynyt minuun. Sillä ei ole merkitystä, kuinka vahva meidän vihollisemme voi olla ei merkitystä, kuinka järkyttävä on koettelemuksemme tai kuinka toivottomilta asiat näyttävät Jumalamme johdattaa meitä. Miksi? Koska Hän iloitsee meistä!

Jumala oli tehnyt rakkautensa Israelia kohtaan täysin selväksi. Siksi hän saattoi kysyä kansaltaan, Miksi sinä.. Israel, puhut: Minun tieni on Herralta salassa, minun oikeuteni on joutunut pois minun Jumalani huomasta? (Jes. 40:27). Hän sanoi, Kuinka voit sanoa, että en olisi nähnyt koettelemustasi? Kuinka voit uskoa, että minä en iloitsisi sinusta? Minä iloitsin palvelijastani Jobista läpi kaikkien hänen kamalien kokemustensa. Ja minä iloitsen sinusta juuri nyt keskellä sinun kovia aikojasi.

On ehdottoman välttämätöntä, että uskoisimme elävästi, lujasti, tänä päivänä että Jumala rakastaa meitä ja iloitsee meistä. Silloin me kykenemme hyväksymään, että jokainen olosuhde meidän elämässämme todistaa olennaisesti Isämme rakkaudesta meitä kohtaan. Tuomme erämaastamme esiin nojautumista Jeesuksen rakastaviin käsivarsiin. Ja Hän tuo ilon esiin murheessamme.

Rakas pyhä, älä katso kasautuviin laskuihisi. Äläkä yritä katsoa epävarmaan tulevaisuuteen. Sinun osasi on luottaa rakastavan Isäsi liiton lupauksiin ja turvautua Hänen suureen rakkauteensa sinua kohtaan. Tulet esiin voittajana, koska Hän pitelee sinua rakastavilla käsivarsillaan.