Kristinusko ilman Kristusta
Per-Olof Malk
Ajatus kristinuskosta ilman Kristusta voi kuulostaa mahdottomuudelta, mutta saatamme olla lähempänä sellaista kristinuskoa kuin luulemmekaan. Viime vuoden lopulla ilmentyneessä kirjassaan "Kristukseton kristikunta" Michael Horton toteaa, että kristinusko, josta Kristus puuttuu, leviää, kun saarnoissa keskitytään moraalisiin kysymyksiin ja elämäntapaneuvoihin eikä ristin teologiaan, sanomaan Kristuksesta sijaiskärsijänämme.
Kukaan ei tunne itseään vaivautuneeksi, jos puhut Jeesuksesta, joka auttaa sinua lähimmäissuhteissasi tai parantaa hyvinvointiasi... Mutta jos alat puhua elämän suurimmasta kriisistä, synnistä, jonka Jeesus kantoi ristillä, jotta avuttomat synnintekijät voisivat uskoa ja panna luottamuksensa häneen eikä itseensä, silloin menetät kuulijoiden mielenkiinnon.
Hortonin kirjaa pidetään yhtenä voimakkaimmista viime aikoina esitetyistä vetoomuksista palata takaisin ristin ja evankeliumin äärelle. Kiihkottomin sanakääntein hän osoittaa, että me olemme vaihtaneet aarteistamme kalleimman itsekeskeiseen elämän laadun parantamiseen ja lukemattomiin aktiviteetteihin, toimintamuotoihin ja loputtomaan tekemiseen...
Saman asian ilmaisi puoli vuosisataa sitten Donald G. Barnhouse todetessaan, että sielunvihollisen ei tarvitse heittää kristittyjen eteen kuin joukon hyviä hengellisiä haasteita, aktioita ja muita toimintamuotoja saattaakseen uskovien huomion pois Kristuksesta. Tai jos tarvitaan, hän voi kiinnittää tunnontarkkojen kristittyjen huomion haluihinsa, tunteisiinsa, kokemuksiinsa, moraalisiin velvoitteisiin, ja niillä hän ainakin saa huomion vedetyksi pois Kristuksesta muihin asioihin.
Monien kirkkojen ja kirkkokuntien päähuolena on nykyisin se, että ne menettävät jäseniä. Mutta missä kannetaan huolta siitä, että me menetämme ristiinnaulitun Kristuksen? Kristillisissä yhteisöissä ennemminkin kannetaan huolta siitä, miten pysyä ajanmukaisina, hyväksyttyinä, ihmisten toiveet täyttävinä ja mahdollisimman vähän maailmaa loukkaavina.
Poikkeuksia on. Mutta sitä mukaa kun ongelmamme ei enää ole syyllisyydestä pääseminen vaan kuinka parantaa elämä tässä maailmassa, me emme enää tarvitse Sovittajaa, vaan elämäntaitojen neuvojia, jotka opettavat meitä saamaan irti elämästä enemmän. Ja kirkot tarvitsevat kokoustapojensa uudistuksia, musiikkinsa uudistusta, ihmisten toivomia toimintamuotoja.
Seuraus tästä on ollut, että osa kirkkojen toiminnoista muistuttaa kovasti niitä toimintoja, joita ns. maalliset järjestöt sekä yhteiskunta jo ennestään tekevät. Lähetystyökin on osittain samanlaista kuin valtioiden ja sekulaarien avustusjärjestöjen työ.
Erityisesti evankelisen kristillisyyden sanotaan tällä hetkellä kukoistavan, kun sen menestystä mitataan samanlaisilla mittareilla kuin liike-elämän, poliittisten puolueiden ja viestintävälineiden menestystä mitataan.
Mutta mikä on tämän kukoistavan kristillisyyden sisältö? Kristukseton kristillisyys ilman pyhän Jumalan tuntemista, ilman ihmisten syntien tuntemista ja ilman Kristusta ristille naulittuna sovittajanamme ja tuomiomme sijaiskärsijänä.
Ajatus kristinuskosta ilman Kristusta voi kuulostaa mahdottomuudelta, mutta saatamme olla lähempänä sellaista kristinuskoa kuin luulemmekaan. Viime vuoden lopulla ilmentyneessä kirjassaan "Kristukseton kristikunta" Michael Horton toteaa, että kristinusko, josta Kristus puuttuu, leviää, kun saarnoissa keskitytään moraalisiin kysymyksiin ja elämäntapaneuvoihin eikä ristin teologiaan, sanomaan Kristuksesta sijaiskärsijänämme.
Kukaan ei tunne itseään vaivautuneeksi, jos puhut Jeesuksesta, joka auttaa sinua lähimmäissuhteissasi tai parantaa hyvinvointiasi... Mutta jos alat puhua elämän suurimmasta kriisistä, synnistä, jonka Jeesus kantoi ristillä, jotta avuttomat synnintekijät voisivat uskoa ja panna luottamuksensa häneen eikä itseensä, silloin menetät kuulijoiden mielenkiinnon.
Hortonin kirjaa pidetään yhtenä voimakkaimmista viime aikoina esitetyistä vetoomuksista palata takaisin ristin ja evankeliumin äärelle. Kiihkottomin sanakääntein hän osoittaa, että me olemme vaihtaneet aarteistamme kalleimman itsekeskeiseen elämän laadun parantamiseen ja lukemattomiin aktiviteetteihin, toimintamuotoihin ja loputtomaan tekemiseen...
Saman asian ilmaisi puoli vuosisataa sitten Donald G. Barnhouse todetessaan, että sielunvihollisen ei tarvitse heittää kristittyjen eteen kuin joukon hyviä hengellisiä haasteita, aktioita ja muita toimintamuotoja saattaakseen uskovien huomion pois Kristuksesta. Tai jos tarvitaan, hän voi kiinnittää tunnontarkkojen kristittyjen huomion haluihinsa, tunteisiinsa, kokemuksiinsa, moraalisiin velvoitteisiin, ja niillä hän ainakin saa huomion vedetyksi pois Kristuksesta muihin asioihin.
Monien kirkkojen ja kirkkokuntien päähuolena on nykyisin se, että ne menettävät jäseniä. Mutta missä kannetaan huolta siitä, että me menetämme ristiinnaulitun Kristuksen? Kristillisissä yhteisöissä ennemminkin kannetaan huolta siitä, miten pysyä ajanmukaisina, hyväksyttyinä, ihmisten toiveet täyttävinä ja mahdollisimman vähän maailmaa loukkaavina.
Poikkeuksia on. Mutta sitä mukaa kun ongelmamme ei enää ole syyllisyydestä pääseminen vaan kuinka parantaa elämä tässä maailmassa, me emme enää tarvitse Sovittajaa, vaan elämäntaitojen neuvojia, jotka opettavat meitä saamaan irti elämästä enemmän. Ja kirkot tarvitsevat kokoustapojensa uudistuksia, musiikkinsa uudistusta, ihmisten toivomia toimintamuotoja.
Seuraus tästä on ollut, että osa kirkkojen toiminnoista muistuttaa kovasti niitä toimintoja, joita ns. maalliset järjestöt sekä yhteiskunta jo ennestään tekevät. Lähetystyökin on osittain samanlaista kuin valtioiden ja sekulaarien avustusjärjestöjen työ.
Erityisesti evankelisen kristillisyyden sanotaan tällä hetkellä kukoistavan, kun sen menestystä mitataan samanlaisilla mittareilla kuin liike-elämän, poliittisten puolueiden ja viestintävälineiden menestystä mitataan.
Mutta mikä on tämän kukoistavan kristillisyyden sisältö? Kristukseton kristillisyys ilman pyhän Jumalan tuntemista, ilman ihmisten syntien tuntemista ja ilman Kristusta ristille naulittuna sovittajanamme ja tuomiomme sijaiskärsijänä.