Roomalaiskatolinen pelastusoppi on levinnyt protestanttisuut
Lähetetty: 13.12.2025 18:00Roomalaiskatolinen pelastusoppi on levinnyt protestanttisuuteen
Per-Olof Malk
Kristittyjen kesken on maailmassa jatkuvaa erimielisyyttä siitä, onko Jumalan lapsi samalla kertaa kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas – kuten uskonpuhdistuksen ajoista lähtien protestanttisissa kirkoissa opetettiin – vai onko Jumalan lapsi osittain syntinen ja osittain jo vanhurskas, kuten roomalaiskatolilaiset opettavat.
Roomalaiskatolilaiset ja ne protestantit, jotka myöhemmin ovat omaksuneet katolisen pelastusopin, sanovat, että uskonpuhdistajien oppi on järjetön. Mitä ihmistä hyödyttää, jos Jumala lausuu jotakin taivaassa, mutta mitään ei tapahdu ihmisessä.
Roomalaiskatolilaisten suuressa kirkolliskokouksessa Trentossa sanottiin katolisen uskon käsityksestä 1547 mm. näin:
”Meidän ja protestanttien oppien ero on tässä kirkkaasti näkyvissä, sillä katolisen kirkon mukaan vanhurskauttaminen vaikuttaa sielun olemukseen niin, että sielun laatu muuttuu todellisesti hurskaaksi ja pyhäksi... Protestanttien oppi on surkea, koska se jättää syntisen syntiseksi ja ainoastaan peittää hänen syntinsä... Protestanttisuus perustuu itsepetokseen...”
Halveksunta uskonpuhdistajien pelastusoppia kohtaan oli niin syvää, että mainitussa kirkolliskokouksessa kirjattiin myös tällainen lausuma:
”Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskautetuksi joko niin, että hänen hyväkseen ainoastaan luetaan Kristuksen vanhurskaus, tai että hänelle vain annetaan synnit anteeksi ilman, että häneltä ei vaadita yhteistyötä Jumalan kanssa ja tekoja armon saamiseksi... sellainen ihminen olkoon kirottu.”
Uskonpuhdistuksen opetukseen pitäytyvät protestantit, jotka jo kauan ovat olleet protestanttien joukossa vähemmistönä, sanovat, että Jumalan lapsi on elämänsä loppuun asti niin syntinen, että hän joutuu kadotukseen ellei Jumala armahda häntä joka päivä ja viimeisellä tuomiolla. Pelastus riippuu yksinomaan uskosta, yksin Kristuksesta, yksin Jumalan tahdosta ja hänen pelastavasta työstään.
Näkemysero johtuu siitä, että Saksassa ja Sveitsissä toimineita uskonpuhdistajia ahdisti ennen muuta kysymys, miten syntinen ihminen voi pelastua, kun Jumala on niin sanomattoman pyhä, itse asiassa saavuttamattoman pyhä eikä taivaaseen pääse mitään epäpyhää.
Jumalan lain vesittäminen olisi ollut mahdollista; siihen olivat fariseukset aikanaan turvautuneet. Uskonpuhdistajille ei tällainen ongelman ratkaisu tullut mieleen; ei liioin omien ja muiden syntien katsominen ”läpi sormien”.
Kun uskonpuhdistajat katselivat ihmisen pelastumisen mahdollisuutta pyhän Jumalan edessä, he näkivät, että kaikki riippui siitä, mitä Jumala tahtoi ja mitä Jumala teki. Koko Vanha testamentti osoitti tämän. Sukupolvesta toiseen juutalaiset olivat tahtoneet pelastua ja he olivat tehneet voitavansa pelastuakseen, mutta parhaimmillaankin he olivat Paavalin kaltaisia, joka sanoi olleensa ”lain vanhurskauteen nähden nuhteeton”, mutta silti pelastuksesta tietämätön. Samaan hengenvetoon apostoli totesikin, ettei hänen nuhteettomuutensa Jumalan lain suhteen estänyt häntä vainoamasta kristittyjä. Kaiken hyvän tehtyään Paavali oli yhä syntinen.
Samalla tavalla jokainen ihminen on pysyvästi ja loppuun asti syntinen ja siksi kadotettu. Lakia noudattaneen Paavalin lailla jokainen ihminen tarvitsee Jumalaa pelastajakseen, miten paljon hyvää hän elämässään sitten on tehnytkin.
Kun Jumala pelastaa, syntyy Jumalan ja ihmisen välille sellainen suhde, jossa Jumala lukee Poikansa Kristuksen sijaiskuoleman ihmisen hyväksi. Näin Jumala vapauttaa armoa pyytävän ihmisen kadotuksesta. Tämä oli uskonpuhdistajille niin suuri asia, etteivät he voineet kuvitella minkään muun olevan tätä suurempaa.
Tällaiselle opetukselle ja tällaiselle uskolle roomalaiskatolilaiset eivät antaneet mitään arvoa. Tyrmistyttävää on, että Jumalan pelastustyötä pidettiin niin tyhjänpäiväisenä, että siitä rohjettiin avoimesti puhua ja kirjoittaa pilkaten.
Katoliset teologit opettivat: Kun Jumala pelastaa, hän antaa syntiselle armon, jonka avulla ihminen muuttuu syntisestä hurskaaksi. Samalla tavalla he sanovat edelleen. Samaan käsitykseen ovat aikojen kuluessa tulleet monet protestantitkin, vaikka he ovat pysyneet protestanttisissa kirkoissaan. Elämme siksi nykyisin hämmentävää katolisen protestanttisuuden aikaa kirkoissa ja kirkkokunnissa ympäri maailmaa.
Kristittyjen kesken ilmenevä erimielisyys pelastuksesta ei siis tule esille vain protestanttisten kirkkojen ja katolisen kirkon välisissä suhteissa, vaan yhtä lailla protestanttisten kristittyjen kesken. Roomalaiskatolisen pelastusopin omaksuneet protestantit eivät pidä yksinomaan Jumalaa ja hänen tekojaan riittävinä pelastuksessa. Jumalan rinnalla tarkataan ihmistä ja hänen tekojaan ja elämäänsä.
Kun jossakin Jumalan lapsessa nähdään elämän muutoksen merkkejä, raitistumista, tupakoinnin lopettamista, ihmissuhteiden korjautumista jne. niin uskotaan, että nämä merkit osoittavat kuinka asianomainen kristitty on raivannut Jumalalle kelvollisen alueen sydämeensä ja on nyt osittain jo hurskas. Tätä puhdistettua tilaa laajentamalla ihmissydämessä vielä oleva syntinen osa pienenee ja hurskas osa kasvaa kunnes sydämestä lopulta kaikki paha on saatu peratuksi pois ja ihminen kelpaa Jumalalle sellaisenaan.
Mutta Jumalan kaikkinäkevän katseen alla ihminen ei muutu Jumalalle kelpaavaksi luopumalla synneistä. Synneistä luopuminen on tietysti mitä toivottavinta. Se helpottaa usein lähimmäistenkin elämää. Ja jos tähän liittyy palvelu toisten ihmisten hyväksi, voi ihmisestä tulla lohduttaja ja tuki monelle. Tällaiseen toisten palvelemiseen on kaikkien hyvä pyrkiä. Raamatussa on kirjoitettu paljon siitä, miten Jumala toivoo lastensa elävän.
Mutta jumalattomuus, jonka tähden meidät tuomitaan, on meidän jokaisessa solussamme niin kuin se oli apostoli Paavalissa vaikka hän oli elänyt nuhteettomasti ja saavuttanut hurskaan ja arvovaltaisen aseman juutalaisten keskuudessa.
Raamattu osoittaa, että nekin, jotka tekevät hyvää, ovat elämänsä loppuun asti Jumalan mittapuiden mukaan taivaaseen kelvottomia. Me emme tästä voi päättää emmekä tätä voi säätää. Jumala on niin pyhä ettei kukaan häneen yllä. Jokainen on siksi loppuun asti sen varassa, että hän, Jumala, pelastaa häneen turvautuvan Poikansa Jeesuksen Kristuksen sovitustyön perusteella.
Per-Olof Malk
Kristittyjen kesken on maailmassa jatkuvaa erimielisyyttä siitä, onko Jumalan lapsi samalla kertaa kokonaan syntinen ja kokonaan vanhurskas – kuten uskonpuhdistuksen ajoista lähtien protestanttisissa kirkoissa opetettiin – vai onko Jumalan lapsi osittain syntinen ja osittain jo vanhurskas, kuten roomalaiskatolilaiset opettavat.
Roomalaiskatolilaiset ja ne protestantit, jotka myöhemmin ovat omaksuneet katolisen pelastusopin, sanovat, että uskonpuhdistajien oppi on järjetön. Mitä ihmistä hyödyttää, jos Jumala lausuu jotakin taivaassa, mutta mitään ei tapahdu ihmisessä.
Roomalaiskatolilaisten suuressa kirkolliskokouksessa Trentossa sanottiin katolisen uskon käsityksestä 1547 mm. näin:
”Meidän ja protestanttien oppien ero on tässä kirkkaasti näkyvissä, sillä katolisen kirkon mukaan vanhurskauttaminen vaikuttaa sielun olemukseen niin, että sielun laatu muuttuu todellisesti hurskaaksi ja pyhäksi... Protestanttien oppi on surkea, koska se jättää syntisen syntiseksi ja ainoastaan peittää hänen syntinsä... Protestanttisuus perustuu itsepetokseen...”
Halveksunta uskonpuhdistajien pelastusoppia kohtaan oli niin syvää, että mainitussa kirkolliskokouksessa kirjattiin myös tällainen lausuma:
”Jos joku sanoo ihmisen tulevan vanhurskautetuksi joko niin, että hänen hyväkseen ainoastaan luetaan Kristuksen vanhurskaus, tai että hänelle vain annetaan synnit anteeksi ilman, että häneltä ei vaadita yhteistyötä Jumalan kanssa ja tekoja armon saamiseksi... sellainen ihminen olkoon kirottu.”
Uskonpuhdistuksen opetukseen pitäytyvät protestantit, jotka jo kauan ovat olleet protestanttien joukossa vähemmistönä, sanovat, että Jumalan lapsi on elämänsä loppuun asti niin syntinen, että hän joutuu kadotukseen ellei Jumala armahda häntä joka päivä ja viimeisellä tuomiolla. Pelastus riippuu yksinomaan uskosta, yksin Kristuksesta, yksin Jumalan tahdosta ja hänen pelastavasta työstään.
Näkemysero johtuu siitä, että Saksassa ja Sveitsissä toimineita uskonpuhdistajia ahdisti ennen muuta kysymys, miten syntinen ihminen voi pelastua, kun Jumala on niin sanomattoman pyhä, itse asiassa saavuttamattoman pyhä eikä taivaaseen pääse mitään epäpyhää.
Jumalan lain vesittäminen olisi ollut mahdollista; siihen olivat fariseukset aikanaan turvautuneet. Uskonpuhdistajille ei tällainen ongelman ratkaisu tullut mieleen; ei liioin omien ja muiden syntien katsominen ”läpi sormien”.
Kun uskonpuhdistajat katselivat ihmisen pelastumisen mahdollisuutta pyhän Jumalan edessä, he näkivät, että kaikki riippui siitä, mitä Jumala tahtoi ja mitä Jumala teki. Koko Vanha testamentti osoitti tämän. Sukupolvesta toiseen juutalaiset olivat tahtoneet pelastua ja he olivat tehneet voitavansa pelastuakseen, mutta parhaimmillaankin he olivat Paavalin kaltaisia, joka sanoi olleensa ”lain vanhurskauteen nähden nuhteeton”, mutta silti pelastuksesta tietämätön. Samaan hengenvetoon apostoli totesikin, ettei hänen nuhteettomuutensa Jumalan lain suhteen estänyt häntä vainoamasta kristittyjä. Kaiken hyvän tehtyään Paavali oli yhä syntinen.
Samalla tavalla jokainen ihminen on pysyvästi ja loppuun asti syntinen ja siksi kadotettu. Lakia noudattaneen Paavalin lailla jokainen ihminen tarvitsee Jumalaa pelastajakseen, miten paljon hyvää hän elämässään sitten on tehnytkin.
Kun Jumala pelastaa, syntyy Jumalan ja ihmisen välille sellainen suhde, jossa Jumala lukee Poikansa Kristuksen sijaiskuoleman ihmisen hyväksi. Näin Jumala vapauttaa armoa pyytävän ihmisen kadotuksesta. Tämä oli uskonpuhdistajille niin suuri asia, etteivät he voineet kuvitella minkään muun olevan tätä suurempaa.
Tällaiselle opetukselle ja tällaiselle uskolle roomalaiskatolilaiset eivät antaneet mitään arvoa. Tyrmistyttävää on, että Jumalan pelastustyötä pidettiin niin tyhjänpäiväisenä, että siitä rohjettiin avoimesti puhua ja kirjoittaa pilkaten.
Katoliset teologit opettivat: Kun Jumala pelastaa, hän antaa syntiselle armon, jonka avulla ihminen muuttuu syntisestä hurskaaksi. Samalla tavalla he sanovat edelleen. Samaan käsitykseen ovat aikojen kuluessa tulleet monet protestantitkin, vaikka he ovat pysyneet protestanttisissa kirkoissaan. Elämme siksi nykyisin hämmentävää katolisen protestanttisuuden aikaa kirkoissa ja kirkkokunnissa ympäri maailmaa.
Kristittyjen kesken ilmenevä erimielisyys pelastuksesta ei siis tule esille vain protestanttisten kirkkojen ja katolisen kirkon välisissä suhteissa, vaan yhtä lailla protestanttisten kristittyjen kesken. Roomalaiskatolisen pelastusopin omaksuneet protestantit eivät pidä yksinomaan Jumalaa ja hänen tekojaan riittävinä pelastuksessa. Jumalan rinnalla tarkataan ihmistä ja hänen tekojaan ja elämäänsä.
Kun jossakin Jumalan lapsessa nähdään elämän muutoksen merkkejä, raitistumista, tupakoinnin lopettamista, ihmissuhteiden korjautumista jne. niin uskotaan, että nämä merkit osoittavat kuinka asianomainen kristitty on raivannut Jumalalle kelvollisen alueen sydämeensä ja on nyt osittain jo hurskas. Tätä puhdistettua tilaa laajentamalla ihmissydämessä vielä oleva syntinen osa pienenee ja hurskas osa kasvaa kunnes sydämestä lopulta kaikki paha on saatu peratuksi pois ja ihminen kelpaa Jumalalle sellaisenaan.
Mutta Jumalan kaikkinäkevän katseen alla ihminen ei muutu Jumalalle kelpaavaksi luopumalla synneistä. Synneistä luopuminen on tietysti mitä toivottavinta. Se helpottaa usein lähimmäistenkin elämää. Ja jos tähän liittyy palvelu toisten ihmisten hyväksi, voi ihmisestä tulla lohduttaja ja tuki monelle. Tällaiseen toisten palvelemiseen on kaikkien hyvä pyrkiä. Raamatussa on kirjoitettu paljon siitä, miten Jumala toivoo lastensa elävän.
Mutta jumalattomuus, jonka tähden meidät tuomitaan, on meidän jokaisessa solussamme niin kuin se oli apostoli Paavalissa vaikka hän oli elänyt nuhteettomasti ja saavuttanut hurskaan ja arvovaltaisen aseman juutalaisten keskuudessa.
Raamattu osoittaa, että nekin, jotka tekevät hyvää, ovat elämänsä loppuun asti Jumalan mittapuiden mukaan taivaaseen kelvottomia. Me emme tästä voi päättää emmekä tätä voi säätää. Jumala on niin pyhä ettei kukaan häneen yllä. Jokainen on siksi loppuun asti sen varassa, että hän, Jumala, pelastaa häneen turvautuvan Poikansa Jeesuksen Kristuksen sovitustyön perusteella.
