Olemmeko kuulleet väärän evankeliumin?

[rita4]

Viimeisinä kuukausina olen havahtunut tämän hyvin vakavan kysymyksen äärelle: olenko kuullut väärän evankeliumin, olenko uskonut väärään evankeliumiin?

Olen huomannut omasta ja monien muiden ihmisten elämästä merkkejä, joita olen evankeliumin kirkkaan valon edessä säikähtänyt. Huomaan syyllisyyttä, pahoinvointia, piiloutumista, välinpitämättömyyttä, itsensä aliarviointia ja suorituskeskeisyyttä.

Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat luopuneet unelmistaan elää lähellä Jumalaa, olen itsekin ollut vähällä antaa periksi. Näen väsyneitä, loppuun ajettuja kuoria, jotka huutavat sisälleen elämää. Näen orjia, joiden selästä paistavat ruoskan jäljet ja hartioilla painavat raskaat vaatimusten valjaat.

Tämän kaiken keskellä olen kysynyt itseltäni: tunnemmeko oikean evankeliumin, olemmeko harhautuneet siinä kaikkein tärkeimmässä?

On surullista huomata, että kuulemme monesti puheita muutamasta askeleesta tai avaimesta kohti Jumalan täyteyttä ja ne puheet vetoavat meihin suuresti. Miksi?

Ne ruokkivat meissä sitä inhimillistä luuloa, että pystymme sittenkin kurottautumaan kohti taivasta, ihan vähän kun vielä puristamme. Nämä puheet, joita kuulemme nuortenpäivillä ja oikeastaan missä tahansa, antavat meille sen kuvan, että Jumalan mielisuosio ja kirkkaampi hengellinen vaellus on saavutettavissa tiettyjen tekojen kautta. Näitä tekoja saattavat olla rukous, raamatun lukeminen / totteleminen, synnin vastustaminen, palveleminen – oikeastaan lista jatkuu lähes loputtomiin.

Mikä tässä on niin väärää?

Tällaisena julistettu ”evankeliumi” vakuuttaa meille, että Jumalan hyväksyntä ja rakkaus ovat ainakin osittain saavutettavissa ihmisen oman toiminnan kautta. Murheellisena olen huomannut, että tuossa ilmapiirissä väsyneet antavat väsyttää itseään lisää, lyödyt kääntävät selkänsä uusille lyönneille, sidotut sidotaan yhä vahvemmin. Missä on evankeliumin vapauttava totuus?

Ymmärtääkseni evankeliumin valovoimaisuus perustuu siihen, että siinä Pyhä Jumala kurottautuu syntisen ihmisen puoleen ja vakuuttaa tälle lempeästi ikuista hyväksyntää ja rakkautta. Suuri Jumala sitoutuu pienen ihmisen arkielämään ja lupaa olla tämän kanssa kaikessa, hyvässä ja pahassa.

Vakuudeksi läsnäolostaan Jumala antaa oman Elämänsä ihmisen sisälle ja tämä Elämä alkaa elää omaa jumalallista suunnitelmaansa todeksi vajavaisessa ihmisessä. Eikö tämä ole se armon sanoma, joka on melkein liian vaikeaa uskoa? Mitä tähän voisi enää lisätä?

Jumalan antama kirkas evankeliumi – ilosanoma – sai aikaan valtavaa vastustusta jo Jeesuksen sitä julistaessa ja myös alkuseurakunnan aikana sitä koetettiin muuntaa toisenlaiseksi. Paavalin suuri huoli oli se, että evankeliumi säilyisi puhtaana, että se pysyisi edelleen ilman ehtoja Jumalan armon ilmestymänä syntiselle ihmiselle. Evankeliumia on koetettu kautta aikojen inhimillistää: on yritetty rakentaa omatekoisia siltoja ihmisen tekojen ja evankeliumissa ilmestyvän kirkkaan armon välille.

Paavali julisti, että oli olemassa vain yhdenlainen, Jumalan armoon perustuva evankeliumi, jota ei saisi mistään hinnasta muuttaa; sellainen evankeliumi veisi pois Kristuksesta.

Onko evankeliumi tänään puhdas, loistaako se kirkasta valoaan? Vapauttaako se syyllisyydestä ja taakoista Jumalan antamaan ilontäyteiseen elämään?

Murheellisena ajattelen, että meillä on tarjottavana muutettu sanoma. Se ei enää tule suoraan Jumalan rakkautta sykkivästä sydämestä, vaan on muutettu ehdollistetuksi ja ainakin piirun verran ihmiskeskeiseksi. Se ei enää ole sitä alkuperäistä, vain Jeesukseen työhön pohjautuvaa.

Emmekö haluaisi irrottautua kaikesta ihmiskeskeisyydestä ja lähteä matkalle löytämään sitä aitoa ja alkuperäistä armon sanomaa, joka omaa itsessään aivan käsittämättömän muutosvoiman? Voisimmeko löytää köyhyyden, heikkouden ja avuttomuuden; tulla riippuvaisiksi Hänestä, joka on meille jo aivan kaiken antanut?

Jaakko Pirttiaho

Ristin Voitto 26.4.2006 (Mielipide)