Outi Lepistö: Häpeänappi voi viedä tuskauniversumiin
Lähetetty: 18.03.2025 11:29elämäntaito 18.03.2025 09:11
Sari Savela
Elämä
Syvä arvottomuus ja kelpaamattomuus leimaavat ihmistä, jonka minuus on kietoutunut häpeään. Mutta häpeän kahleista voi vapautua, sanoo Outi Lepistö.
”Äiti seisoo kylpyhuoneen peilin edessä meikkaamassa.
Hänellä on kaunis kukallinen paita päällä. Tuntuu siltä, että kukat voisivat milloin vain tipahtaa lattialle, niin aidon näköisiä ne ovat.
Kunpa voisin koskettaa niitä. Haistella. Ottaa käteen ja silittää terälehtiä.
Kangas kahahtaa kauniisti, kun äiti liikahtaa.
Pesukoneen päällä on pieni radio, josta soi musiikki. En ymmärrä sanoja, mutta näen, että äiti naputtaa jalalla tahtia.
Hivutan itseni kynnykselle. – Äiti, sanon ääni värähtäen. – Äiti!
Äiti ei hievahdakaan, jatkaa vain meikkaamista.
Hätäännys valtaa mieleni. Miksi äiti ei vastaa? Olenko niin paha, niin inhottava, niin hirveä? – Äiti. Ääneni on paksu, siinä on alkavaa itkua ja hätää.
Ojennan käteni ja tartun äidin housun lahkeeseen. Haluan tuntea äidin tuoksun, ihon, kosketuksen.
Äiti sävähtää ja vetäisee jalkansa pois. Käännähtää ja vihaa äänessään sanoo: – Älä koske minuun, nämä vaatteet eivät saa mennä pilalle.
Äidin katse on sulkeutunut, välinpitämätön. Tumma. Kylmä.
Kyyneleet tulvahtavat silmiini ja sumentavat näkökentän. Äidin ääriviivat muuttuvat suttuisiksi. Pilalle! Tajuan vain, että minun kosketukseni saa kaiken pilalle.”
Häpeään hylätty
Outi Lepistön kirja Muuri kuvaa persoonaa sitovaa häpeää. Kirjan päähenkilö Emilia kasvaa kodissa, jossa ei tule nähdyksi ja kuulluksi. Kiintymyssuhde äitiin on välttelevä ja koulussa Emiliaa kiusataan.
”Tytöt ovat taitavia.
Kukaan ei kiusaa näkyvästi. Mutta halveksunta näkyy jokaisessa katseessa, joka verhotaan heti, jos joku aikuinen on paikalla. Pilkallisissa ilmeissä, jotka sekunnin murto-osassa vaihtuvat säteilevään hymyyn.
Opettajat eivät huomaa mitään. Tytöt hymyilevät heille aurinkoisesti ja ilmeilevät toisilleen vain selän takana.
Kaikki häpeävät minua.”
Syvä arvottomuus ja kelpaamattomuus kietoutuvat osaksi Emilian identiteettiään. Häpeällinen ihminen. Halveksittava. Tyhjä kuori ja sen alla salaisuus. Sitä salaisuutta on varjeltava kaikin keinoin, jotta ei paljastu olevansa vääränlainen. Ja salailusta alkavat ongelmat.
– Häpeäidentiteetti syntyy hylkäämiskokemuksista. Sen ei tarvitse olla konkreettista hylkäämistä. Lapsi voi kokea hylkäämistä, jos hän ei tule hyväksytyksi ja ihailluksi omana itsenään, Outi Lepistö kertoo.
Lapsen ja vanhemman välistä suhdetta kutsutaan kiintymyssuhteeksi. Kun lapsi voi kiintyä turvallisesti vanhempaansa, hän kokee, että vanhempi on saatavilla ja auttaa ja lohduttaa häntä tarvittaessa. Turvattomassa, välttelevässä tai ristiriitaisessa kiintymyssuhteessa tätä kokemusta ei muodostu.
Epämääräinen ahdistus
Vanhempien alkoholismi tai mielenterveysongelmat ovat tyypillisiä häpeäidentiteetin synnyttäjiä, mutta myös perheissä, joissa esimerkiksi työ menee liiaksi lapsen ja lapsen tarpeiden edelle, lapsi voi kokea olevansa näkymätön. Näkymättömyys synnyttää tunteen, että on vääränlainen ja häpeällinen.
Varhaislapsuus on kehityksellisesti erityisen herkkää aikaa. Silloin koettu hylkääminen on kaikkein haitallisinta, sillä pieni lapsi on suojaton. Hänellä ei ole vielä sanoja käsitellä asiaa, eikä tietoisia muistoja synny. Myöhemmin elämässä turvaton varhaislapsuus voi tuntua epämääräisenä ahdistuksena, josta ei saa kiinni. Ihminen kokee olevansa ulkopuolinen ja väärässä paikassa.
Häpeäidentiteetti on eri asia kuin häpeä tunteena. Häpeä on tärkeä ja suojaava tunne. Kun on tehnyt jotain väärää tai häpeällistä, on luonnollista tuntea häpeää. Häpeä kohdistuu tekoon tai käyttäytymiseen. Kun se kohdistuu minuuteen, on kyse häpeäidentiteetistä.
Sisäinen myllerrys ei näy ulospäin
Koko hyvä kirjoitus Täältä
Sari Savela
Elämä
Syvä arvottomuus ja kelpaamattomuus leimaavat ihmistä, jonka minuus on kietoutunut häpeään. Mutta häpeän kahleista voi vapautua, sanoo Outi Lepistö.
”Äiti seisoo kylpyhuoneen peilin edessä meikkaamassa.
Hänellä on kaunis kukallinen paita päällä. Tuntuu siltä, että kukat voisivat milloin vain tipahtaa lattialle, niin aidon näköisiä ne ovat.
Kunpa voisin koskettaa niitä. Haistella. Ottaa käteen ja silittää terälehtiä.
Kangas kahahtaa kauniisti, kun äiti liikahtaa.
Pesukoneen päällä on pieni radio, josta soi musiikki. En ymmärrä sanoja, mutta näen, että äiti naputtaa jalalla tahtia.
Hivutan itseni kynnykselle. – Äiti, sanon ääni värähtäen. – Äiti!
Äiti ei hievahdakaan, jatkaa vain meikkaamista.
Hätäännys valtaa mieleni. Miksi äiti ei vastaa? Olenko niin paha, niin inhottava, niin hirveä? – Äiti. Ääneni on paksu, siinä on alkavaa itkua ja hätää.
Ojennan käteni ja tartun äidin housun lahkeeseen. Haluan tuntea äidin tuoksun, ihon, kosketuksen.
Äiti sävähtää ja vetäisee jalkansa pois. Käännähtää ja vihaa äänessään sanoo: – Älä koske minuun, nämä vaatteet eivät saa mennä pilalle.
Äidin katse on sulkeutunut, välinpitämätön. Tumma. Kylmä.
Kyyneleet tulvahtavat silmiini ja sumentavat näkökentän. Äidin ääriviivat muuttuvat suttuisiksi. Pilalle! Tajuan vain, että minun kosketukseni saa kaiken pilalle.”
Häpeään hylätty
Outi Lepistön kirja Muuri kuvaa persoonaa sitovaa häpeää. Kirjan päähenkilö Emilia kasvaa kodissa, jossa ei tule nähdyksi ja kuulluksi. Kiintymyssuhde äitiin on välttelevä ja koulussa Emiliaa kiusataan.
”Tytöt ovat taitavia.
Kukaan ei kiusaa näkyvästi. Mutta halveksunta näkyy jokaisessa katseessa, joka verhotaan heti, jos joku aikuinen on paikalla. Pilkallisissa ilmeissä, jotka sekunnin murto-osassa vaihtuvat säteilevään hymyyn.
Opettajat eivät huomaa mitään. Tytöt hymyilevät heille aurinkoisesti ja ilmeilevät toisilleen vain selän takana.
Kaikki häpeävät minua.”
Syvä arvottomuus ja kelpaamattomuus kietoutuvat osaksi Emilian identiteettiään. Häpeällinen ihminen. Halveksittava. Tyhjä kuori ja sen alla salaisuus. Sitä salaisuutta on varjeltava kaikin keinoin, jotta ei paljastu olevansa vääränlainen. Ja salailusta alkavat ongelmat.
– Häpeäidentiteetti syntyy hylkäämiskokemuksista. Sen ei tarvitse olla konkreettista hylkäämistä. Lapsi voi kokea hylkäämistä, jos hän ei tule hyväksytyksi ja ihailluksi omana itsenään, Outi Lepistö kertoo.
Lapsen ja vanhemman välistä suhdetta kutsutaan kiintymyssuhteeksi. Kun lapsi voi kiintyä turvallisesti vanhempaansa, hän kokee, että vanhempi on saatavilla ja auttaa ja lohduttaa häntä tarvittaessa. Turvattomassa, välttelevässä tai ristiriitaisessa kiintymyssuhteessa tätä kokemusta ei muodostu.
Epämääräinen ahdistus
Vanhempien alkoholismi tai mielenterveysongelmat ovat tyypillisiä häpeäidentiteetin synnyttäjiä, mutta myös perheissä, joissa esimerkiksi työ menee liiaksi lapsen ja lapsen tarpeiden edelle, lapsi voi kokea olevansa näkymätön. Näkymättömyys synnyttää tunteen, että on vääränlainen ja häpeällinen.
Varhaislapsuus on kehityksellisesti erityisen herkkää aikaa. Silloin koettu hylkääminen on kaikkein haitallisinta, sillä pieni lapsi on suojaton. Hänellä ei ole vielä sanoja käsitellä asiaa, eikä tietoisia muistoja synny. Myöhemmin elämässä turvaton varhaislapsuus voi tuntua epämääräisenä ahdistuksena, josta ei saa kiinni. Ihminen kokee olevansa ulkopuolinen ja väärässä paikassa.
Häpeäidentiteetti on eri asia kuin häpeä tunteena. Häpeä on tärkeä ja suojaava tunne. Kun on tehnyt jotain väärää tai häpeällistä, on luonnollista tuntea häpeää. Häpeä kohdistuu tekoon tai käyttäytymiseen. Kun se kohdistuu minuuteen, on kyse häpeäidentiteetistä.
Sisäinen myllerrys ei näy ulospäin
Koko hyvä kirjoitus Täältä