Koti-ikävä sai rovasti Pekka Heiskasen kirjoittamaan runoja
Lähetetty: 13.02.2025 09:36Koti-ikävä sai rovasti Pekka Heiskasen kirjoittamaan runoja – itselleen ja toisille
Ihmisiä ja ilmiöitä 12.02.2025 13:00
Petri Vähäsarja
Elämä
Kuva: Petri Vähäsarja.
Pekka Heiskanen pitää uutta runokirjaansa testamenttina. Heiskanen on aina halunnut nähdä ja kohdata ihmisen. Itsessään, toisissa ja Jumalassa, joka tuli ihmiseksi.
Pekka Heiskanen asuu Lieksassa, mutta hän on käymässä Hämeenlinnassa, ukin hommissa.
Seuraamme Pekan vaimoa Sirpaa. Rovastin kulku on hidastunut.
– Tällaista Pinokkio-kävelyä, hän sanoo.
Sairaudet ovat tulleet. Sepelvaltimotauti ja kaksi punkkia. Punkit tekivät borrelioosin, josta kehkeytyi kasvohermohalvaus. Kävellessä huimaus on jatkuvaa.
Rovasti vaikuttaa kuitenkin hyväntuuliselta. Maassa on rauha.
Kahvila on kiva.
– Jotakin, missä on lihaa, Heiskanen tilaa.
Sivuhuoneessa Heiskanen pudottaa pöydälle pinon kirjoja. Muun muassa uusimman runokirjansa Kiitos yhteisestä tiestä.
Aloitetaan tärkeimmästä. Miten isovanhemman homma on mennyt?
– On kivaa laskea mäkeä 5-vuotiaan kanssa. Aina hän voittaa.
– Hänellä on liukkaampi pulkka, Pekka selittelee.
Sirpa Heiskanen liittyy keskusteluun.
– Meillä on kaksi poikaa, ja tämä lapsenlapsi on tyttö. Hän on minulle niin tärkeä. Välillä hän ei pysty soittamaan minulle, kun on niin ikävissään.
Pekka jäi eläkkeelle Suomen Raamattuopiston julistustyön johtajan tehtävästä vuonna 2017.
Sirpan mielestä Pekan oli vaikea jäädä eläkkeelle. Pekan mielestä se oli helppoa.
– Siitä on sen verran aikaa, että ei ole muistipalikassa hirveän hyvästi, Pekka pehmentää.
Veisuu osuu
Rovasti menee lapsuuteensa. Pohjoissavolainen isä oli ollut aktiivinen ”kylän huvisysteemeissä” ja suosittu naisten keskuudessa. Sodasta tuli sitten takaisin toisenlainen mies.
– Hänet löydettiin. Hänestä tuli nöyrä maan hiljainen. Puhui paljon muttei väittänyt. Joka sunnuntai kuunneltiin kotona jumalanpalvelus ja usein käytiin kirkossa.
Pekan äiti oli lapsuudessaan traumatisoitunut kahden kirkon yhteenotoista, kun hänen isänsä kääntyi ortodoksista luterilaiseksi.
– Äiti muuttui lievästi kyyniseksi isälle, kun mentiin Jumala-kysymyksiin. Mutta ei trauma meihin lapsiin siirtynyt.
Vanhainkodissa Pekan äidissä tapahtui käänne.
– Hänen kuolinvuoteellaan oli meitä lapsia paikalla. Hän vaipui välillä tiedostamattomaan ja palasi taas takaisin.
– Hän toisteli viimeisinä sanoinaan, että ”synnit saa uskoa anteeksi, se on totta”. Hätäilimme, kun kaikki lapset eivät olleet paikalla. Äiti sanoi, ettei se haittaa, taivaassa tavataan, Pekka kertoo.
Hän jatkaa tulleensa uskoon ”portaittain”. Isän kanssa Pekka kävi kirkossa ”kun ei hennonnut jäädä pois”. Joskus 1950-luvulla, kun Pekka oli kansakoulussa, hän kuunteli jumalanpalveluksessa kanttorin veisuuta.
– Hänen äänessään oli jotain, Pekka sanoo mutta katkaisee lauseen.
– Se oli adventtivirsi. ”Ei saavu mahtavasti hän joukoin korskehin, vaan vastustajat kaikki hän kaataa kuitenkin”. Tämä vanha kanttori veisasi Jeesuksen minulle. Sain kokea ruumiissani ja sielussani Jumalan rakkauden lämmön.
Isän viesti
Koko juttu täältä
Ihmisiä ja ilmiöitä 12.02.2025 13:00
Petri Vähäsarja
Elämä
Kuva: Petri Vähäsarja.
Pekka Heiskanen pitää uutta runokirjaansa testamenttina. Heiskanen on aina halunnut nähdä ja kohdata ihmisen. Itsessään, toisissa ja Jumalassa, joka tuli ihmiseksi.
Pekka Heiskanen asuu Lieksassa, mutta hän on käymässä Hämeenlinnassa, ukin hommissa.
Seuraamme Pekan vaimoa Sirpaa. Rovastin kulku on hidastunut.
– Tällaista Pinokkio-kävelyä, hän sanoo.
Sairaudet ovat tulleet. Sepelvaltimotauti ja kaksi punkkia. Punkit tekivät borrelioosin, josta kehkeytyi kasvohermohalvaus. Kävellessä huimaus on jatkuvaa.
Rovasti vaikuttaa kuitenkin hyväntuuliselta. Maassa on rauha.
Kahvila on kiva.
– Jotakin, missä on lihaa, Heiskanen tilaa.
Sivuhuoneessa Heiskanen pudottaa pöydälle pinon kirjoja. Muun muassa uusimman runokirjansa Kiitos yhteisestä tiestä.
Aloitetaan tärkeimmästä. Miten isovanhemman homma on mennyt?
– On kivaa laskea mäkeä 5-vuotiaan kanssa. Aina hän voittaa.
– Hänellä on liukkaampi pulkka, Pekka selittelee.
Sirpa Heiskanen liittyy keskusteluun.
– Meillä on kaksi poikaa, ja tämä lapsenlapsi on tyttö. Hän on minulle niin tärkeä. Välillä hän ei pysty soittamaan minulle, kun on niin ikävissään.
Pekka jäi eläkkeelle Suomen Raamattuopiston julistustyön johtajan tehtävästä vuonna 2017.
Sirpan mielestä Pekan oli vaikea jäädä eläkkeelle. Pekan mielestä se oli helppoa.
– Siitä on sen verran aikaa, että ei ole muistipalikassa hirveän hyvästi, Pekka pehmentää.
Veisuu osuu
Rovasti menee lapsuuteensa. Pohjoissavolainen isä oli ollut aktiivinen ”kylän huvisysteemeissä” ja suosittu naisten keskuudessa. Sodasta tuli sitten takaisin toisenlainen mies.
– Hänet löydettiin. Hänestä tuli nöyrä maan hiljainen. Puhui paljon muttei väittänyt. Joka sunnuntai kuunneltiin kotona jumalanpalvelus ja usein käytiin kirkossa.
Pekan äiti oli lapsuudessaan traumatisoitunut kahden kirkon yhteenotoista, kun hänen isänsä kääntyi ortodoksista luterilaiseksi.
– Äiti muuttui lievästi kyyniseksi isälle, kun mentiin Jumala-kysymyksiin. Mutta ei trauma meihin lapsiin siirtynyt.
Vanhainkodissa Pekan äidissä tapahtui käänne.
– Hänen kuolinvuoteellaan oli meitä lapsia paikalla. Hän vaipui välillä tiedostamattomaan ja palasi taas takaisin.
– Hän toisteli viimeisinä sanoinaan, että ”synnit saa uskoa anteeksi, se on totta”. Hätäilimme, kun kaikki lapset eivät olleet paikalla. Äiti sanoi, ettei se haittaa, taivaassa tavataan, Pekka kertoo.
Hän jatkaa tulleensa uskoon ”portaittain”. Isän kanssa Pekka kävi kirkossa ”kun ei hennonnut jäädä pois”. Joskus 1950-luvulla, kun Pekka oli kansakoulussa, hän kuunteli jumalanpalveluksessa kanttorin veisuuta.
– Hänen äänessään oli jotain, Pekka sanoo mutta katkaisee lauseen.
– Se oli adventtivirsi. ”Ei saavu mahtavasti hän joukoin korskehin, vaan vastustajat kaikki hän kaataa kuitenkin”. Tämä vanha kanttori veisasi Jeesuksen minulle. Sain kokea ruumiissani ja sielussani Jumalan rakkauden lämmön.
Isän viesti
Koko juttu täältä