Danielle Miettinen
– Kiitos Herralle, että myös burjaatit saavat lukea Vapahtajasta omalla kielellään, Anitta Lepomaa iloitsee. Kuva: Saija Tiilikainen.
Anitta Lepomaa rakastui nuorena venäjän kieleen ja kulttuuriin. Myöhemmin sydämen vei burjaattipastori ja hänen kansansa. Parikymmentä vuotta lähetystyössä Siperiassa on saanut uuden käänteen Lepomaan jäätyä vuosi sitten leskeksi. Joulu Ulan-Udessa on täynnä kaipausta ja kiitollisuutta.
1980-luvun lopulla Suomessa oli kova pula venäjän kielen kääntäjistä. Espoolainen Anitta Lepomaa oli opiskellut venäjää vasta lukiossa, mutta kääntäjänkoulutukseen pääsi ilman kielen osaamistakin, jos testi osoitti kielellistä lahjakkuutta.
Tuore ylioppilas onnistui kokeessa ja istui pian Helsingin yliopiston Kouvolan kääntäjänkoulutuslaitoksessa kuuntelemassa ”Kalina Kultahampaan” ja muiden syntyperäisten opettajien jännittäviä luentoja.
Opinnot imaisivat venäläisen kulttuurin maailmaan. Harjoittelujaksot itänaapurissa synnyttivät ystävyyksiä, joista osa on säilynyt näihin päiviin asti.
Suorittaessaan kieliharjoittelua Moskovan Pushkin-instituutissa Lepomaa asui samassa huoneessa suomalaisen naisen kanssa, joka halusi raamatunkäännöstyöhön.
– Hän valmistautui kääntämään Raamattua marin kielelle. En tiennyt, että sellainen voi olla jonkun työtä.
Lapsena tyttökerhossa ja pyhäkoulussa vahvistunut usko sai kyselemään, mikä mahtoi olla Jumalan ajatus hänen omasta tulevaisuudestaan.
Tulkkina Venäjällä
Kiirastorstaina 1990 poliisi soitti ovikelloa. Eräs kalastaja oli löytänyt jäihin pudonneen isän hukkuneena. Pohdinnat elämän suunnasta saivat uutta vakavuutta.
– Mietin, menenkö vaan töihin, perustan perheen ja siinä se, vai voisiko olla jotain enemmän.
Neuvostoliiton hajottua suomalaiset rynnistivät saarnamatkoille itärajan taakse, ja Lepomaata pyydettiin usein tulkiksi. Niillä reissuilla hän alkoi ajatella, että ehkä hänestäkin voisi tulla lähetystyöntekijä.
Näköalat laajenivat, kun Siperian vankiloita kiertävä pastori Yrjö Niemi pyysi häntä tulkikseen Krasnojarskiin ja Irkutskin alueen rajoille.
– Siellä tuntui, että olen maailman ääressä, tämän takana ei ole enää mitään.
Vuohesta mittaa
Vuonna 2001 tuli jälleen tärkeä puhelu. Soittaja oli Kylväjän lähetyssihteeri Urpo Kyyhkynen, joka valmistautui työmatkalle Burjatiaan. Hän pyysi Lepomaata ja Marja Niemeä (nyk. Liedenpohja) mukaansa tulkeiksi.
– Baikaljärven itäpuoli oli kiehtova paikka, erilainen kuin kaikki muut.
Retkellä järven kauniissa maisemissa Lepomaa seurasi burjaattipastori Vladimir Nikiforovin leikkiä vuohen kanssa.
– Vladimir tarttui vuohta sarvista ja otti eläimestä mittaa. Olihan siinä vetovoimaa. Lähtiessäni kotimatkalle hän pyysi minua kirjoittamaan.
Suomessa alkoi lähettäjärenkaan kokoaminen, ja seuraavan talven pakkasilla Vladimir oli kirjeystäväänsä vastassa lentoasemalla.
– Vuoden päästä menimme naimisiin. Meillä oli 15 vuotta ikäeroa, mutta ei sitä huomannut. Avioliitto oli molemmille ensimmäinen, joten opettelu kuului asiaan.
Koko juttu täältä
