Huomaan ajattelevani useaankin kertaan päivässä; uskovien yhteyden tilaa ja halua olla yhtä kaikkien Jeesuksen seuraajien kanssa, tai sitten haluttomuutta olla ystävällinen ja yhtä, kunnioittaa ja arvostaa toista uskovaa; riippumatta sen toisen persoonasta, tms... Voisi ajatella, että se on itsestäänselvyys, että halutaan pitää yhtä, kunnioittaa toista enemmän kuin itseään ja pitää sitä toista tasa-arvoisena uskovana itseään ajatellen.. Mutta onko se noin? Minusta ei ole, vaan on kuin luokkaeroja, kuppikuntia, ja vain niiden kanssa yhtä olemista, jotka hyväksyvät tietynlaisen miten sen nyt sanoisin.. mielistelyn ja lepsuudenkin uskon asioissa. Ei ollakaan yhtä, vaikka yhteyttä niin kovasti koroitetaan ja kehutaankin. Mutta todellisuudessa: Ei ole mitään uskovien arvostamista, tai yhteyttä, vaan on arvostelua, valheita, tuomitsemista ym ikävää, joka saa aikaan erkaantumista toisista uskovista, ja toisten mustamaalaamista. Ja itsensä koroittamista ja korostamista, paremmaksi luokittelua.
Elämme aivan takuulla lopun aikoja ja Jeesuksen takasin tulo noutamaan Omiaan on tosi lähellä. Nyt on aika tehdä työtä, tai ainakin lähteä elovainioille työhön ja kertomaan ilosanomaa, evankeliumia Raamatun totuuden mukaan; ei ihmistä peläten vaan uskaltaen rohkeasti tuoda totuuden esiin. Ja sanon heti, etten tarkoita, että minä siihen oisin ollut hyvä, tai kelvollinen, ahkera;
Ei! Sillä; juuri tänään viimeksi jouduin tajuaan raadollisuteni, heikkouteni, tai Herrani ensimmäiseksi laittamisen meneen kuin vesi hanhen selästä ohitse ja tuskastuin itseeni, kun käytin tilaisuuteni puhua evankeliumia ihan muuhun puhumiseen ja kun puhun kyllä, mutta en kerro Jeesuksestani, en siitä miten Jumala on minua monesti auttanut, koskettanut, parantanutkin, eheii.. Vaan ihan muita asioita vain höpötellen, vaikka koinkin että eräs ihminen ois halunnut kuulla enemmänkin parantumisestani jne..kun kerta siitä aloin puhua mutta jätin sen kuin kesken. Kyllä mua sitten otti ja ottaa aivoon ja oon itselleni tosi vihanen, juuri saamattomuuteni takia. Häpeän itseäni, ja olen kiukkunen itselleni ja olen pyydellyt Herraltakin anteeksi, kun mokasin hyvän tilaisuuden puhua Hänestä, se eon totuus: kun en kertonut hänelle Jeesuksesta, ym..
No oppirahat oli kovat, sen voin sanoa rehellisesti ja toivon sydämestäni etten enää tee samaa mokaa, ja pälpätä kaikesta muusta, kun voisin puhua janoiselle ihmiselle; Elämän Vedestä.
Kuinka valtavan tärkeänä pidän uskovien yhteyttä, ja että se on yhteys rakkauden ja anteekisannon kautta, halu viedä evankeliumia yhdessäkin ihmisille, pysyä rukouksessa, lukea Sanaa ja olla Herramme käytössä: pieninä, vajavaisina ja paljon Jeesusta tarvitsevina. Eikä koroiteta itseämme, tekojamme, tai muita uskovia, vaan koroitetaan yksin Herraamme Jeesusta Kristusta! Mennään polvillemme ja rukoillaan! Ollaan yhtä, ystävällisä ja anteekisantavaisia, nöyriä, ei ylpistellä, vaan halataan ja rakastetaan toinen toisiamme niin kuin on Herrammekin tahto omiaan kohtaan. ja jotta maailmakin näkiis että me yhtä olemme. Silloin uskomme alkaa kasvaan jällen ja seurakunnat alkaa kasvamaan..
Ei ne ihmiset ihmeitä ja hokkuspokkus temppuja kaipaa, vaan: raitista, totuudellista Jumalan Sanaa, rukousta ja ystävällisyyttä, jotta heidätkin huomioidaan ja heidän tarpeensa, kipunsa ym huomioidaan, ja joihin he voivat saada avun, voiman; Kristuksen verisen ristin juurelle menemällä, kuin joka kerta ensimmäistä kertaa; avuttomina ja pyytäen kosketustaan: Henkensä ja nimensä kautta! Raitis ja nöyrä, Sanassa pysyvä jumalanpalvelus on parasta mitä seurakuntalaiset tarvitsevat ja josta Isä Jumalakin voi iloita tyytyväisenä, kun omansa tahtovat olla edessään; nöyrällä ja aralla sydämellä.
Lähetetty: 09.03.2017 22:11
Laitanpa edesmenneen Paavo veljen hyvän puheen, joka on niin ja amen! Kuunteleppa! 
