Uskoon tulo, syntisen rukous

[rita4]

Minä en osaa rukoilla

"Minä en osaa rukoilla", kuulee usein sanottavan. Melkein yhtä usein joku kiirehtii selittämään, ettei rukoilla tarvitse osata; sen kun vain esittää asiansa Jumalalle, hienot sanat ovat turhia. Totta, mutta ei välttämättä lohduta ihmistä, joka ei mielestään osaa rukoilla. Sitä paitsi, jos rukousta ajattelee suorituksena, eikö rukous itse asiassa olekin silloin mennyt vähän pieleen? Joka tapauksessa uskon, että kaikkivaltias Jumala kuulee pieleen menneitä ja suoritettujakin rukouksia.

Minäkään en osaa rukoilla. Haluan silti jakaa muutamia helmiä, joita olen vuosien varrella löytänyt rukouksen syvistä vesistä. Tullessani uskoon yhdeksän vuotta sitten Jumala kutsui minua suoraan, käyttämättä välikappaleinaan ihmisiä. Kadehdittava kokemus monen mielestä, mutta niinpä en saanutkaan kaupan päälle seurakuntayhteyttä ja liutaa uskovia ystäviä. Yksinäisessä uskossani jouduin heti rukous- ja kestävyyskouluun, joka huipentui sateisena juhannuksena vanhempieni mökillä. Syöksyin mökistä ulos kaatosateeseen ja juoksin polkua alas saunalle, jonka verannan kaiteelle polvistuin. Huidoin kohti taivasta ja kerroin melko äänekkäästi Jumalalle, etten kestä enää tilannetta. En huomannut, että äitini, jolle uskonasiat ovat vieraita, oli seurannut perässäni. "Mitä sinä oikein teet?", hän kysyi sateenvarjonsa alta. En muista mitä vastasin, mutta seuraavana päivänä löysin raamattupiirin ja ensimmäiset uskovat ystäväni, joita olin vuoden ajan rukoillut. Vain vuoden, ajattelen nyt, mutta aloittelijalle se oli pitkä aika.

Jossain vaiheessa luin Raamatusta, että rukoilla pitää "lakkaamatta" ja "hartaasti". Mielessäni oli asia, jota kovasti halusin, ja päätin tarttua tuumasta toimeen. Jankutin asiaa aamuin, illoin, päivin ja välillä öisinkin Jumalalle, kunnes lukemastani hengellisestä kirjasta pomppasi silmiini lause: "Rakas lapseni, ovet eivät aukea ryskyttämällä." Luovutin suosiolla, ja pyyntöni jäi toteutumatta. Hyvä niin, Jumala sen tiesi paremmin.

Vaikeina opiskeluvuosina pysyin "hengissä" rukouspiirin varassa. Viikko, kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen levitimme muutaman ihmisen kanssa elämämme moskan toistemme tietoon, ja veimme yhdessä asiamme Jumalalle. Menestystarinoita ei joukostamme löytynyt, mutta joku sai parantua masennuksesta, joku löysi vakituisen työpaikan, ja joku sai vuosia toivomansa lapsen. Erämaavuosien satona tiedän nyt, että Jumala kuulee jokaisen rukoukseni. Jälkeenpäin huomaan senkin, miten rakkaita rukousystävistä tuli; heidän surunsa ja ilonsa ovat omiani.

Rukouskoulussa olen vielä aloittelija, eikä valmista tule ikinä. Rukoilematta ei kuitenkaan kannata jättää sen takia, ettei osaa. Rukoilemaan oppii rukoilemalla.

"Kiitos, että rukoukset monet, monet kuulit sä. Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä." Virsi 341:2

Tuulikki Schultz
................................................................................................

Laitoin tällaisen kertomuksen, koska tässä on minusta paljonkin tärkeää ja hyvää asiaa, pohdittavaa itse kullekin.

Rukous on tärkeää ja arvokasta ja jokaisen omanlainen rukous on Jumalan mieleen, ei meistä tarvitsekaan tulla mahottoman hyviä rukoilijoita, vaan: sydämen rukous on se, joka on paras ja aidoin, koska siinä saa sydän kertoa Jeesukselle kaiken senkin, mitä ei muille voi, tai edes haluakaan kertoa. Lapsen lailla.

[rita4]

Minä en osaa rukoilla

"Minä en osaa rukoilla", kuulee usein sanottavan. Melkein yhtä usein joku kiirehtii selittämään, ettei rukoilla tarvitse osata; sen kun vain esittää asiansa Jumalalle, hienot sanat ovat turhia. Totta, mutta ei välttämättä lohduta ihmistä, joka ei mielestään osaa rukoilla. Sitä paitsi, jos rukousta ajattelee suorituksena, eikö rukous itse asiassa olekin silloin mennyt vähän pieleen? Joka tapauksessa uskon, että kaikkivaltias Jumala kuulee pieleen menneitä ja suoritettujakin rukouksia.

Kuinka usein olen itsekin kokenut kuin huonommuutta, sekä heikkoutta, etten sanoisi kelvottomuutta siitä, etten osaa rukoilla, niin kuin rukoilla tulisi. Tai, on tunne, että: olenko edes sellainen, joka voi tulla Herran eteen rukoilemaan, pyytämään..? Se satuttaa mieltä, kun haluaisi rukoilla, ja että rukoukseni olisivat palavia, sekä oikeanlaisiakin, oikeamielisiä, Herramme tahdon mukaisia. Mutta.. Eii.. en vain koe osaavani sittenkään sanoa oikeita sanoja, tai.. niin minusta niin on usein tuntunut ainakin.

Mutta, ehkä jotain olen oppinut uskonelämäni varrella ja se on; ettei Jumala odotakaan minun puhuvan hienoja, kauniita sanoja ainoastaan, vaan sitä, mitä sillä hetkellä on oikeasti sydämelläni, olipa se sitten mitä tahansa. Rukoushan voi olla hätähuuto Jumalan puoleen: Herra auta! Tai rukous voi olla jonkun toisen puolesta pyytämistä, että hän saisi avun, tai ehkä jopa muuttuisi käytökseltään, tms. Herra Jeesus, ei kaipaa mitään koreita rukouksia, jotka ovat usein vain yritys miellyttää hurskaudellaan Herraa, tai ehkä joku on pyytänyt rukousta ja olet luvannut rukoilla, mutta et kuitenkaan tahtoisi häntä muistaa, ja silloin se on vain velvollisuudesta tehty rukous. Ja se rukous on silloin ilman minkäänlaista voimaa, koska sydän ei yhdy niihin sanoihin 100%;sesti ja Herrammekin sen tietää.. Se on silloin vain kuin tuuleen puhumista.

Mitä vajavaisempi ja heikompi rukous, huokaus Jeesuksen puoleen, ilman minkäänlaista oman hyvyyden, tai voiman tuntemista, niin sellainen rukous noteerataan taivaassakin.

Jossain vaiheessa luin Raamatusta, että rukoilla pitää "lakkaamatta" ja "hartaasti". Mielessäni oli asia, jota kovasti halusin, ja päätin tarttua tuumasta toimeen. Jankutin asiaa aamuin, illoin, päivin ja välillä öisinkin Jumalalle, kunnes lukemastani hengellisestä kirjasta pomppasi silmiini lause: "Rakas lapseni, ovet eivät aukea ryskyttämällä." Luovutin suosiolla, ja pyyntöni jäi toteutumatta. Hyvä niin, Jumala sen tiesi paremmin.

Oletko kenties kokenut samaa kuin mistä siskomme tuossa puhuu, kun koittaa aivan kuin pakottaa Jumalaa kuulemaan meitä ja tekemään, niin kuin minä tahtoisin asian menevän..Jyskytetään taivaan ovea rukouksillamme ja vaatimuksillammekin, kenties, koska koemme että onhan Herran ymmärrettävä, että tarvitsen ja haluan sen, tai tuon asian toteutuvan, tapahtuvan.. Joo, kyllähän, Raamattu kehottaa rukoilemaan lakkaamatta, ..1. Tess. 5:17 Rukoilkaa lakkaamatta. Mutta minä itse kokisin sen enempikin, että ajatuksissamme, huokaillen, ja kiittäen tuomme asiaa Herrallemme, suostuen nöyrtyen kuitenkin kaikessa siihen, mikä on Isämme tahto asian suhteen.

Otan toisenkin Raamatunpaikan, jossa puhutaan kestäväisestä anomisesta..
Luuk. 18:
1 Ja hän puhui heille vertauksen siitä, että heidän tuli aina rukoilla eikä väsyä.
2 Hän sanoi: "Eräässä kaupungissa oli tuomari, joka ei peljännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä.
3 Ja siinä kaupungissa oli leskivaimo, joka vähän väliä tuli hänen luoksensa ja sanoi: 'Auta minut oikeuteeni riitapuoltani vastaan'.
4 Mutta pitkään aikaan hän ei tahtonut. Vaan sitten hän sanoi mielessään: 'Vaikka en pelkää Jumalaa enkä häpeä ihmisiä,
5 niin kuitenkin, koska tämä leski tuottaa minulle vaivaa, minä autan hänet oikeuteensa, ettei hän lopulta tulisi ja kävisi minun silmilleni'."
6 Niin Herra sanoi: "Kuulkaa, mitä tuo väärä tuomari sanoo!

7 Eikö sitten Jumala toimittaisi oikeutta valituillensa, jotka häntä yötä päivää avuksi huutavat, ja viivyttäisikö hän heiltä apuansa?
8 Minä sanon teille: hän toimittaa heille oikeuden pian. Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?"

Tuttu Raamatunpaikka vai mitä?! Mutta siinähän sanotaan, että aina pitää rukoilla, eikä väsyä, ..Kyllä. Mutta miksi Jeesus kuitenkin sanoo lopussa, että; löytäneekö Hän uskoa, kun palaa noutamaan omiaan häihinsä? Minä ajattelisin sen näin, että; niin monet kyllä alkuun jaksavat rukoilla, anoa, pyytää elämäänsä apua ja voimaa, kolkuttaa ,ym..Mutta kun niihin rukouksiin ei tulekaan mieluista vastausta, tai ei vastausta ollenkaan.. niin kuin me helposti luulemme, ettei Herra vastannutkaan, niin.. Mitä tapahtuukaan, kun meidän rukouksiimme ei tulekaan meidän tahtomaamme, mieluista vastausta tai apua? Me luovutamme, lopetamme anomisen, ehkä petymme Herraankin, kun Hän ei välittänytkään minusta tai vaikeuksistani, sairaudestani, tms..Ja kun lopetamme rukoilemisen, pidämme sitä turhana, niin sehän tietää, että; uskommekin alkaa hiipua, koska se elää rukouksistammekin ja lopulta se johtaa hengelliseen kuolemaan, niin että jäämme enää vain uskonnollisuuteen, mutta uskon liekki on sammunut, tai ainakin pahasti hiipunut. Se on siis sytytettävä uudestaan palamaan ja sen voi tehdä vain yksin Herramme Jeesus Kristus sitä Häneltä pyytäessämme. Älä jää loukkaantumiseesi, pois ristin juurelta viipymisestäsi, ja lopulta Karitsan hääaterialtakin..

Ja miten on kuitenkin useimmiten tapahtunut, kun rukoilemme, anomme, niin useinkaan vastaus, apunsa ei ole sitä, mitä me itse oletimme tai odotimme sen olevan, tulevan olemaan, vaan apu on kyllä tullut, mutta ei siinä muodossa, kuin miten sen kuvittelimme tulevan ja sen tähden aivan suotta petymme, loukkaanumme, jopa suutummekin Herralle, joka ei muka olekaan auttanut meitä. On aina hyvä pysähtyä miettimään siltäkin puolelta asiaa, että; Miten Herra vastasi minulle, sinulle rukouksiimme. Se voi olla; Syvän rauhan saaminen asian ylle. Tai jopa asian unohtaminen, tai se ei enää satutakaan niin paljoa, eikä ole enää nin tärkeäkään, elikkäs, on aika lopettaa asiasta jankkaaminen ja vain kiittää Jeesustamme, sillä Hän kyllä tietää parhaiten, Aina ja kaikessa, mikä on meille parhaaksi..Useinmiten kiitosmieli on lääkettä omalle sydämelle, sekä mieluista kuultavaa Herallemmekin!

Kiitos sulle, Jumalani (Virsi 341b)

Ole Siunattu!