Rukouksesta

[rita4]

Shalom ystävät!

Rukous on mitä ihmeellisin etuoikeus Jumalan lapsille. Heprealaiskirjeen neljännen luvun loppu puhuu rukouksen maailmasta käyttäen kuvaa armoistuimesta. Kun uskova rukoilee, hän käy samalla armonistuimen eteen. Tämä on papillista näkökulmaa. Uskovan sisäinen ihminen on Hengen asuinsija, sillä Herran Henki on hänen hengessänsä. Todellinen armoistuin löytyy sieltä, veren kautta, kun emme jaa sielullisuuteen tai aistillisuuteen, vaan menemme suoraan armonistuimen eteen. Tässä on papillinen ulottuvuus. Ei myöskään ole sattumaa, että 2 Moos. 30:6:n mukaan rukousta kuvaavan suitsutusalttarin paikka oli lainarkin edessä, tosin esirippu oli näiden kahden esineen välissä. Messiaan kuolemassa esirippu repesi. Esirippuhan kuvaa lihaa. Täten meillä on laillisesti pääsy armoistuimen tykö.

Rukouksen papillisessa puolessa Messias kantaa meidän heikkouksiamme. Heprealaiskirjeen neljäs lukuhan puhuu meille levosta. Se lepo oli Eedenissä, ja ensimmäiset ihmiset kadottivat sen etuoikeuden syntiinlankeemuksessa. Se oli Jumalan läsnäolon tuoman kokemuksen lepo. Silloin ihmisessä oleva Henki, johon sisältyy Jumalayhteys, Hengessä oleva omatunto, ja sisäinen Jumalatietoisuus tahi intuitio, hallitsi ihmisen sielunelämää. Niin kuin ilmestysmajassa olevassa pyhässä paikassa on kolme esinettä, niin vastaavasti ihmisen sielussa on nämä kolme: järki, tahto ja tunteet. Ihmistä ei luotu elämään järjen valon avulla, tunteen voimalla, eikä tahdon voimalla. Langenneella ihmisellä nämä kolme puolta vallitsevat ihmistä, mutta Raamatun alussa ne kaikki olivat Hengen hallinnassa. Silloin ihminen eli täysin Jumalan voimasta, hänellä oli lepo. Ei tarvinnut ponnistella voimavaroja omasta itsestä käsin. Henki, ja sen mukana Jumala itse vallitsi tahdon oikeasti suuntautuneena, tunteet olivat levossa ilman ristiriitoja Jumalan rakkauden lämmössä, ja järkikin kulki oikeata rataa, ei itsenäisenä valona, vaan vahvistettuna Jumalan valolla. Tiedon puu ei ollut turmellut vielä ihmistä.

Mutta mehän tiedämme mitä tapahtui. Paratiisin menetyksen mukana menetettiin Jumalayhteys, hyvä omatunto [käyttääksemme tätä nykyaikaista kuvaa] ja silloin ihmisen sielu alkoi hallita ihmistä tahdon, järjen ja tunteen avulla. Alettiin elää "omantunnon mukaan", tosin omastatunnosta puuttui elämän valkeus. Toisin sanoen ihminen eli omin voimin, ei Jumalan armosta. Tästä ei koskaan löydy lepoa.

Jumala antoi Aabrahamin siemenelle ilmestysmajan tuodakseen ihmisen jälleen lepoon. Kaikki asiat toimivat vain mallinsa mukaan. Ihmisen malli löytyy vain Jumalan yhteydessä, ja vain siinä on lepo. Heprealaiskirjeen ensimmäinen luku esittää meille Messiaan Jumalan poikana ja Jumalana. Toinen luku esittää Hänet ihmisen poikana ja ihmisenä. Tällaisena Hän otti päällensä maailman synnit ja nousi sitten kuolleista. Sen jälkeen meille annetaan kutsu lepoon. Ilmestysmajassa meille tarjotaan lunastus ja sen mukana täydellinen lepo. Löydämme levon astumalla sisään lunastuksen kautta Jumalan ilmestysmajaan, joka tarkoittaa elämää Messiaassa Jeshuassa. Emme saa jäädä sielullisuuteen. Meidän on päästävä vahvan Sanan, elävän Sanan makuun. Se erottaa sielumme hengestä, toisin sanoen se tuo henkemme vapaaksi sielun painostavasta "hallituksesta" ja samalla pääsemme lepoon Jumalan armossa, Hänen tahdossansa, ja Hänen käsittämättömässä rauhassansa. Tämä lepo voi olla kertakaikkinen kokemus, mutta samalla siitä tulee yhä syvempi kokemus päivä päivältä. Alistumme Jumalan tahtoon Hengen vapaudessa. Hengen Elämä virtaa meihin yhä syvemmin ja syvemmin. Tästä alkaa rukouselämä. Se on vasta alkua. Mutta riittäköön tämä tältä kerralta.

Rukouselämä alkaa armoistuimelta, ja samalla suitsutusalttarilta. Siellä Herra jakaa meille rukoustaakkojansa. Siitä aukeaa meille ihmeellinen maailma.

Rakkaita terveisiä myös vaimoltani.

Shalom teille kaikille,
Benjamin