Kristillisyys ei ole onnen henkivakuutus

[rita4]

Kristillisyys ei ole mikään maallisen onnen henkivakuutus. Ken sitä sellaiseksi kuvittelee, pettyy. Jumala säästää suurimmat surut omille lapsilleen. Jumalan täytyy usein sammuttaa maiset ja ajalliset valot, jotta näkisimme ikuiset tähdet kirkkaammin.

Jeesuksen sanat hänen seuraajiensa kärsimyksistä, joita kristitty saa kokea Herransa nimen tähden, ovat jopa merkkinä siitä, olemmeko oikealla tiellä vai emmekö ole. Jos meidän kristillisyytemme ei synnytä vihaa, vastustusta, pilkkaa ja vainoa, niin meidän on syytä kysyä, onko se siis niin maailman muotoista, että maailma täysin hyväksyy meidät ominaan eikä siis meitä vihaa, vainoa eikä vastusta.

Tämä on se kysymys, johon tahtoisin tässä pysähtyä. Nyt emme siis puhu uskoon tulemisesta, vaan ajattelemme kristityn jokapäiväistä, käytännöllistä elämää Jumalan yhteydessä.

Ajattelemme vaikka nuorta kristittyä uskoon tulemisen jälkeen. Jumalan sana on sattunut hänen tuntoonsa tai elämän kohtalot ovat pysähdyttäneet hänet sillä tavoin kuin ne kunkin meistä aikanaan ovat pysähdyttäneet.

Me tiedämme kokemuksesta, kuinka uppiniskaisia lapsia Jumalalla on. Meidät pysäytetään Jumalan eteen. Kun niin käy, emme enää pääse pakoon. Meissä on silloin syntynyt synninsurua ja katumusta ja sitten on meidän elämäämme laskettu Jumalan lahjana laskettu uusi todellisuus, jota tavallisessa kielenkäytännössä nimitämme uskoksi.

Uskossa meille on avautunut Isän syli, syntien anteeksiantamus ja Jumalan lapsen asema Isän luona sen perusteella, mitä Jeesus Kristus on tehnyt meidän – minunkin tähteni, minunkin syntieni tähden. Tämähän on perustapahtuma kristityksi tulemisen tiellä.

Mutta mitä sitten seuraa? Ensiksi seuraa suuri riemu. Elämä on käynyt yksinkertaiseksi ja usein riemulliseksi. Tuntuu siltä, että kaikki levottomuus ja hapuilu on hävinnyt ainiaaksi. Heränneitten keskuudessa tätä aikaa kutsutaan ”ensi kihlauksen ajaksi” tai sielunelämässä sen ”morsiuskaudeksi”.

Mutta me tiedämme myös hyvin katkerasta kokemuksesta, että tämä tällainen kausi ei kristityn elämässä kestä kauan, vaan sitten alkaa taistelu ja kilvoitus. Lopulta on vaikeampaa pysyä kristittynä kuin tulla kristityksi, sillä kristityksi tullessa meidät riisutaan kaikesta, mitä meissä on. Meidät tehdään pieniksi, nöyriksi ja niin mitättömiksi, että se, mitä meille syntien anteeksiantamuksessa lahjoitetaan, on todella kaikki aivan uutta meille, minkä tähden puhumme uuden elämän syntymisestä.

Mutta taistelu syntyy siitä, että se vanha, mikä alusta asti on osa meitä, ei meistä täydellisesti kuole eikä se kuole tämän elämän aikana. Syntyy sisäinen jännite, jota toisinaan sanotaan kilvoitukseksi.

Mitä sellaiseen jännitteeseen tulee, ovat siitä meille puhuneet kristikunnan suuret henget, jotka ovat mitanneet sellaisia taistelujen hämmästyttäviä syvyyksiä, joita Jumala kuljettaa vain niitä lapsiaan, joille hän antaa ikään kuin ilmoituksen tavoin sanomia vietäväksi toisten ihmisten vaivaan heille valoksi ja lohdutukseksi.

Ajattelemme ennen kaikkea sellaisia syvyyksien läpi kulkeneita kuin suurta Paavalia, suurta Augustinusta ja suurta Lutheria, taikka Tuomas Kempiläistä, joka on kirjoittanut kirjan ”Kristuksen seuraamisesta”. Nämä kristikunnan henkilöt ovat ikään kuin vuoren huippuja, ja meille voi käydä niin, että vasta sitten, kun Jumala on saanut meitä paljon kasvattaa ja kuljettaa, niin me tuollaisten suurten hahmojen jalkojensa juuressa ollessamme ja heitä kuunnellessamme opimme edes sen verran, että me emme ole mitään jättiläisiä. Näissä asioissa ei opita mitään oppikirjoja lukemalla, vaan persoonallisessa kärsimyksessä, ristiinnaulitun Jeesuksen jäljessä kulkiessamme.

Eino Sormunen (1893-1972)
Ote kirjasta Meidän edestämme, 1941.
Kielellisesti varovaisesti uudistettu.

[rita4]

Kristillisyys ei ole mikään maallisen onnen henkivakuutus. Ken sitä sellaiseksi kuvittelee, pettyy. Jumala säästää suurimmat surut omille lapsilleen. Jumalan täytyy usein sammuttaa maiset ja ajalliset valot, jotta näkisimme ikuiset tähdet kirkkaammin.

Jeesuksen sanat hänen seuraajiensa kärsimyksistä, joita kristitty saa kokea Herransa nimen tähden, ovat jopa merkkinä siitä, olemmeko oikealla tiellä vai emmekö ole. Jos meidän kristillisyytemme ei synnytä vihaa, vastustusta, pilkkaa ja vainoa, niin meidän on syytä kysyä, onko se siis niin maailman muotoista, että maailma täysin hyväksyy meidät ominaan eikä siis meitä vihaa, vainoa eikä vastusta.

Tämä on se kysymys, johon tahtoisin tässä pysähtyä. Nyt emme siis puhu uskoon tulemisesta, vaan ajattelemme kristityn jokapäiväistä, käytännöllistä elämää Jumalan yhteydessä.

Tässäpä onkin juuri siitä mitä olen nyt kuin joutunut hyvinkin paljon miettimään, eli: uskovan osaa ja millaista se on, tai millaiseksi se usein virheellisesti jopa kuvitellaan, tai mielletään, tai; jollaisena siitä ehkä jopa unelmoidaankin.. mahdollisesti. Niin, uskovan elämä ei useinkaan täytä niitä unelmia tai kuvitelmia: mitä on ehkä; kuultu, nähty, tai on itse ajateltu sen olevan.Miksi näin? Noh, koska uskovan elämä ei ole mitään ns. ruusuilla tanssimista tai edes helppoa, tai aina niinkään mukavaakaan,siis niin, että saa kaiken mitä haluaa, kunhan vain rukoilee, tms.. Ei niin..

Ei niin, vaan se on aina jos ja kunhan se on oikeaa, sydämestämme lähtevää ja raamatullista, niin se on: Lihamme tahdon kuolettamista, sekä sen myöskin kuin ristiinnaulitsemista; sekä usein rukoukseen mennen, ristinsä juurelle; tekemään parannusta synneistämme ja niin.. vääräänkin menostamme, ym.. Se on jatkuvaa taistelua lihamme ja maailmankin tahtoa vastaan, etsien vain pelkästään: Herramme tahtoa, sekä siihen myöskin suostuen,ja siihen tyytyen. Jopa, suostua kärsimään, ja joutua hyljätyksi uskomme tähden, sekä Jeesuksen nimenkin tähden.

Tahdommeko suostua siihen vapaaehtoisesti, koska rakastamme Herraamme Jeesusta Kristusta ja tahdome päästä myöskin kerran taivaan kotiinkin asti. Rakastathan sinäkin Jeesusta ja mietippä, että: aina kun rakastaa jotakin, niin silloinhan myöskin kuin tahtoo tehdä rakkaalleen mieliksi, eikös näin? Tehdä Jeesuksellekin mieliksi..

Jos me elämme aivan niin kuin lintuset; huolta vailla, tai ettei mikään koskaan ns. "tökkää, kolahda," tms. Niin ettei vain kukaan puhu meistä mitään pahaa, eikä myöskään kuin hylkää seuraamme, tai ettemme joudu minkäänlaisiin koetuksiin, niin, siinä on se surullisin puoli: "Emme silloin myöskään koe minkäänlaista tarvetta; luopua maailman rakastamisesta, tai tavaran keräämisestä, ehkä tulee vain halu matkia ja jopa kuin haluten laittaa vain omaaakin kotia samanlaiseksi kuin se on uskosta osattomillakin on... ?! Niin silloin on hyvinkin tarpeellista kysyä itseltään ja ennenkaikkea Herraltaan; "Olenko minä edes oikeasti uskossa, vaiko vain käännynnäinen, uskonnollinen, ja elänkö niin kuin sinä Isä Jumala tahtoisit minun elävän ja toimivan, sekä puhuvankin..? Onko uskoni aitoa ja olenko vielä kaidalla tiellä, vai olenko jo siirtynyt sitä: laveaa tietä kulkemaan ja vain enää itselleni ja muillekin uskotellen kaiken olevan yhä hyvin?"

Jos näin koet, niin silloin vielä;Pyhä Henki on herättänyt sinun omantuntosi, joka on enemmänkin kuin vain hyvä asia, se on: paras asia, koska silloin voit vielä tehdä parannusta, muutosta elämässäsi, joka on Herrammekin mieleen! Omatunto, jos ja kun se vielä koskettaa sydämiämme, nin se on merkki myöskin siitä, että; "Olemme vielä, yhä Herramme omia, sekä taivastiellä! "

Liian usein Jumalan täytyy sallia meille koettelemuksia ja jopa suruakin, jotta palaisimme takaisin sinne: verisen ristin juurelle, takaisin rukoilemaan sekä; etsimään Herramme tahtoa, sekä Hänen rakastavia ja armahtaviakin kasvojaan. On surullista, mutta kuitenkin siunattua, jos Isän täytyy laittaa meidät kasvokkain oman elämäntyylimme kanssa, joka ei olekaan Jumalan tahdon tiellä vaeltamista, vaan useimmiten vain sitä, oman tahdon tiellä kulkemista. Miksi se sitten voi olla siunattua,nyt ehkä kysyt. Siis, jos tulee ns. seinä vastaan, tai sairautta, tai..mitä vain ikävää, kurjaa,tms? Niin, Noh, koska silloinhan se kertoo siitä, miten Jumala yhä rakastaa meitä ja välittää meistä, sekä tahtoo meidän pääsevän kerran taivaan kotiinkin asti. Hän ei halua meidän jäävän vain ns. luulo uskoomme, eli uskonnollisuuden verhoon, joka pimittää silmiltämme valon, Kristus valon sekä myöskin; totuuden tien.

Sillä Hän tahtoo meidän pääsevän kerran kotiin, kanssa muiden pyhien ja siksi Hänen täytyy puhua meille jukuripäille joskus kuin kovastikin, jos me olemme tulleet kuin kuuroiksi, tai huonokuuloisiksi Hänen puheelleen. Hän puhuu tavalla ja toisella ja vetää meitä takaisin ensirakkauteen sekä ristin juurelle. Se usein on lopulta tiukkaa puhetta, joka ei ole kivaa, mutta jos jäämme kuuntelemaan Hänen puhettaan, ääntään ja tahdomme muuttua, kuolla itsellemmekin, sekä maailmalle, ja vain palata sinne verisen ristin juurelle, josta on jo ehkä jopa lähdetty pois ja käydään vain enää joskus vilkasemnassa sitä, mutta ei tulla enää sinne ristinsä juurelle, Golgatalle, joka on kuin merkki luovuttamisesta, jos ei tulla; häveten, sekä Jumalan pelko sydämessämme sinne, niin Herran sydän murehtii silloin, kun rakas ei enää halua viipyä Hänen yhteydessään..Niin kunhan vain suostumme palaamaan, sekä nöyrtymään, näkemään itsensä; väärään kulkeneena ja syntisenä, ehkä jopa Jumalaakin vastaan rikkoneena, sekä Hänen Sanaansakin vesittäneenä, niin; Oi, mikä armo, ja autuus ja se ihmeellinen Jumalan rakkaus,sekä anteeksiantonsakin, joka saa kohdata: meidän murtunutta mieltämme, kun haluamme palata takaisin sille kaidalle uskontielle kulkemaan Jeesuksen kanssa..

Maailma ei voi koskaan antaa meille mitään hyvää joka kestää. Mutta Jumalan luona, suostuen olemaan pieni, paljon Herraa tarvitseva sekä Hänen lapsenaan, niin saa kokea sen parhaimman ilon ja onnen, joka kestää, ja mikä ilo onkaan sitten kerran siellä taivaassa, kun kaikki tuska, ahdistus, kipu, ym ym on poissa ja on vain pelkkää iloa, rauhaa jsekä ihanan valoisaa.. Jumalan rauha saakoon laskeutua sinunkin rakas ystäväni sydämeesi, joka juuri nyt olet taisteluissa. Pysy Jeesuksen omana sekä Hänen lähellään, sekä suostu vapaaehtoisesti olemaan se pieni ja vain armahdettu syntinen, joka ei itsessään ole mitään, mutta Herrassa saa olla väkevä todistajansa. Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus loppuun asti, äläkä anna sydämesi rakastua maailmaan ja sen helppoon elämään. Maailman tie on aina tuhontie. Jää Jeesuksen sylihoitoon!

Galatalaiskirje 3:
22 Mutta Raamattu on sulkenut kaikki synnin alle, että se, mikä luvattu oli, annettaisiin uskosta Jeesukseen Kristukseen niille, jotka uskovat.

23 Mutta ennenkuin usko tuli, vartioitiin meitä lain alle suljettuina uskoa varten, joka oli vastedes ilmestyvä.
24 Niinmuodoin on laista tullut meille kasvattaja Kristukseen, että me uskosta vanhurskaiksi tulisimme.

25 Mutta uskon tultua me emme enää ole kasvattajan alaisia.
26 Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa.
27 Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet.

28 Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa.
29 Mutta jos te olette Kristuksen omat, niin te siis olette Aabrahamin siementä, perillisiä lupauksen mukaan.