Saanko kysyä, Jumala?

[rita4]

Julkaistu 6.8.2020 10:14
RV
”Kun joskus näen Jumalan taivaassa, aion kysyä häneltä, miksi elämässäni oli niin paljon kärsimystä”, mies uhoaa ja jatkaa: ”Mikä se sellainen Jumala on, joka nauttii toisten kärsimyksestä?”

Itse olen myös uhannut leikilläni kysyä kerran taivaassa, pitikö niitä hyttysiä, paarmoja ja käärmeitä luoda. Todellisuudessa minulla, niin kuin ei edellä mainitulla miehelläkään, ole minkäänlaista oikeutta syyttää Jumalaa yhtään mistään. Voiko luotu vetää Luojansa oikeuteen? Eikö pikemminkin päinvastoin?

Miehen, minun ja monen muunkin ongelma tällaisessa kysymyksenasettelussa on se, että mitoitamme ongelmamme ihmiskeskeisesti. Emme näe kokonaisuuksia. Emme ymmärrä Jumalan teitä ja ajatuksia. Syytämme häntä tyhmyydessämme asioista, joista vain vähän ymmärrämme. Emme käsitä synnin osuutta päätelmissämme, elämässämme ja maailman menossa. Turmeltuneisuus on lähtöisin meistä. Ei hänestä, joka on puhdas ja synnitön.

Itse asiassa kun ajattelen Jumalan kohtaamista vakavasti, vaikenen. Mieleeni nousevat Jesajan sanat: ”Voi, minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet, ja saastaiset huulet on kansalla, jonka keskellä elän.”

Luulen, että Jumalan pyhyyden edessä kaikki syytökset, kysymykset ja arvailut haihtuvat. Jäljelle jää sen käsittäminen, että Jumala, Isä, on pyhä. Miten siinä pieni ihminen selviää? Ei hän voi millään puolustella tekojaan ja tekemättä jätättämisiään. Jäljelle jää armo. Sovitus. Jeesus.

Ellei Jeesus olisi kuollut puolestamme ja ellemme olisi ottaneet vastaan hänen kutsuaan seurata itseään, ei meillä olisi edes pääsyä taivaaseen esittämään kysymyksiämme. Matkamme jatkuisi helvettiin – ikuiseen eroon kaikesta siitä, mitä koko ikämme etsimme: rakkaudesta, armosta, yhteydestä, onnesta, rauhasta, uskosta, toivosta, totuudesta, Isästä… Elämästä.

Ehkä monet kysymyksistämme ovat ihan turhia. Ei kaikkiin miksi-kysymyksiin kuitenkaan löydy vastausta maan päällä, ja taivaassa me jo näemme kasvoista kasvoihin. Ehkä tärkeintä on elää niin taidokkaasti ja viisaasti kuin meille annetuilla leivisköillä on mahdollista tässäkin muistaen, ettemme ansaitse taivaspaikkaamme suorituksilla, vaan Jeesuksen sovitustyön kautta.

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että jäisimme ajatuksissamme ja teoissamme veltoiksi. Kuten Jaakob kirjeessään meitä muistuttaa: ”Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Eihän sellainen usko häntä pelasta?”

Pelastummeko siis sittenkin tekojen kautta? Emme, vaan Jaakob tarkoittaa, että aito usko näkyy tekoina ja Hengen hedelmänä. Ero suorittamiseen ja omavoipaisuuteen on siinä, että lakihenkinen pyrkii teoillaan ansaitsemaan pelastuksen ja ostamaan rakkautta. Armahdettu tekee uskon tekoja rakkaudesta.

Jaakob sanoo: ”Mutta jos joltakulta teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta, joka antaa kaikille auliisti ja syyttelemättä, ja se hänelle annetaan. Mutta anokoon uskossa lainkaan epäilemättä. Sillä joka epäilee, on meren tyrskyn kaltainen, jota tuuli ajaa ja heittelee. Älköön sellainen ihminen odottako Herralta mitään saavansa.”

Jäljelle jää armo. Sovitus. Jeesus.

Salme Blomster

Kirjoittaja on kirjailija ja terapeutti.

[rita4]

”Kun joskus näen Jumalan taivaassa, aion kysyä häneltä, miksi elämässäni oli niin paljon kärsimystä”, mies uhoaa ja jatkaa: ”Mikä se sellainen Jumala on, joka nauttii toisten kärsimyksestä?”

Itse olen myös uhannut leikilläni kysyä kerran taivaassa, pitikö niitä hyttysiä, paarmoja ja käärmeitä luoda. Todellisuudessa minulla, niin kuin ei edellä mainitulla miehelläkään, ole minkäänlaista oikeutta syyttää Jumalaa yhtään mistään. Voiko luotu vetää Luojansa oikeuteen? Eikö pikemminkin päinvastoin?

Miehen, minun ja monen muunkin ongelma tällaisessa kysymyksenasettelussa on se, että mitoitamme ongelmamme ihmiskeskeisesti. Emme näe kokonaisuuksia. Emme ymmärrä Jumalan teitä ja ajatuksia. Syytämme häntä tyhmyydessämme asioista, joista vain vähän ymmärrämme. Emme käsitä synnin osuutta päätelmissämme, elämässämme ja maailman menossa. Turmeltuneisuus on lähtöisin meistä. Ei hänestä, joka on puhdas ja synnitön.

Tässä törmäsin juuri äsken erään tutun naisen puheeseen, kuin tuo mies tuossa on kuvattu. Hän on vakavasti sairas ja ei ole vielä valinnut Jeesusta elämänsä Herraksi ja Vapahtajaksi. Hän juuri tuskaili kuinka Jumala kuin rankaisee häntä, kun on varmaankin tehnyt jotain pahaa ja siksi tämä sairaus on tullut hänelle. Koitin sanoa, etteihän se nyt niin mene, ei todellakaan. Hänen jumalakuvansa on kiukkuinen, sekä rankaiseva Jumala. Vaikeapa siihen on mennä sanomaan, että; "Tuon sairauden kautta Jumala tahtoo vetää lähemmäksi itseään sekä pelastaa hänet Poikansa nimen ja veren kautta, nimessä."

Jes. 45:9 Voi sitä, joka riitelee tekijänsä kanssa, saviastia saviastioiden joukossa – maasta tehtyjä kaikki! Sanooko savi valajalleen: "Mitä teet? Työsi on kädettömän työtä!"

Eipä meidän pidä riidellä Luojamme kanssa, koska olipa sitten miten tahansa, niin me emme koskaan pysty olemaan täysin synnittömiä, puhtaita, niin kuin Jumalamme on..On surullista kuunnella, kun joku pitää itseään niin täydellisenä, vain kaikkia huomiovana ja auttavana, kun se kuitenkaan ei ole totta. Ei meistä yksikään pysty olemaan täysin puhdas tai synnitön, itsensä ja omat tarpeensa hylkäävä. Ehei! Se on ylpeyttä jos näin ajatteleekin joku.

Mutta mikä minulla aina nousee kuin mieeleni, niin on sovinto Jumalan kanssa, sekä Jeesukseen turvautuminen, ja mikä on mielestäni yhtä tärkeää,jopa tärkeintä, niin se on; halu antaa anteeksi! Kuinka moni sanoo, ettei aio antaa sille ja sille anteeksi. Miksi ei? Koska on katkeroitunut ja elää vihassa, joka estää sovinnon tekemisenkin. Mutta mitäpä Raamattu siihen sanookaan;

Matt. 6: 14-15
Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.

Minusta aika kovaa tekstiä ja aivan takuulla myöskin se on totisinta totta, koska se on Jumalan Sanaa, joka ei muutu. On kamalaa, jos Isä Jumala ei antaiskaan meidän syntejämme ja rikkomuksiamme, vääriä tekojamme, sekä sanojamme, jostakin pahaa puhuessamme, tms anteeksi kun sitä Häneltä anteeksi pyydämme. Vaan se rikkomus ja synti pysyisi sydämellämme taakkana, joka ei poistuisikaan, vaikka kuinka rukoilisimme ja katuisimme, koska sitä ei enää voi anteeksi saada oman sydämemme kovuuden tai ylpeyden tähden.

Mark. 11:25 [STLK 2017] "Kun seisotte ja rukoilette, niin antakaa anteeksi, jos jollakulla teistä on jotakin toistanne vastaan, että myös teidän Isänne, joka on taivaissa, antaisi teille anteeksi teidän rikkomisenne."

Itse asiassa kun ajattelen Jumalan kohtaamista vakavasti, vaikenen. Mieleeni nousevat Jesajan sanat: ”Voi, minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet, ja saastaiset huulet on kansalla, jonka keskellä elän.”

Luulen, että Jumalan pyhyyden edessä kaikki syytökset, kysymykset ja arvailut haihtuvat. Jäljelle jää sen käsittäminen, että Jumala, Isä, on pyhä. Miten siinä pieni ihminen selviää? Ei hän voi millään puolustella tekojaan ja tekemättä jätättämisiään. Jäljelle jää armo. Sovitus. Jeesus.

Ellei Jeesus olisi kuollut puolestamme ja ellemme olisi ottaneet vastaan hänen kutsuaan seurata itseään, ei meillä olisi edes pääsyä taivaaseen esittämään kysymyksiämme. Matkamme jatkuisi helvettiin – ikuiseen eroon kaikesta siitä, mitä koko ikämme etsimme: rakkaudesta, armosta, yhteydestä, onnesta, rauhasta, uskosta, toivosta, totuudesta, Isästä… Elämästä.

Ehkä monet kysymyksistämme ovat ihan turhia. Ei kaikkiin miksi-kysymyksiin kuitenkaan löydy vastausta maan päällä, ja taivaassa me jo näemme kasvoista kasvoihin. Ehkä tärkeintä on elää niin taidokkaasti ja viisaasti kuin meille annetuilla leivisköillä on mahdollista tässäkin muistaen, ettemme ansaitse taivaspaikkaamme suorituksilla, vaan Jeesuksen sovitustyön kautta.

Kysyä aina saa, ei Isä siitä suutu, tai loukkaannu, ei, onhan Hän taivaallinen Isämme ja me hänen lapsiaan. Hän Rakastaa meitä, kunhan vain tahdomme elää tahtonsa mukaan. Hänen tahtonsa on parhain ja se suunnitelma, minkä Hän on meille itsekullekin suunnitellut jo aikojen alussa, niin se on paras tie, kanssa Jeesuksen kulkea kotia kohti. Nöyrrytään Hänen Kuninkuutensa edessä, eikä olla uppiniskaisia, vaan nöyriä lapsiaan, jotka tahtovat kaikkien ihmisten pelastuvan. Elämä kuljettaa, eikä se aina ole ruusuilla tanssimista, mutta kuitenkin se on paras tie, joka taivaan kotiin vie.

Lopuksi tämä Raamatunpaikka;

Hepr. 4:12-13 [STLK 2017]
Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen ajatusten ja aikeitten tuomitsija. Mikään luotu ei ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmiensä edessä, jolle meidän on tehtävä tili.