Kasvot ikkunassa

[rita4]

10.11.2022 09:09 (päivitetty 12:12)
TIIPI JOKINEN
VTM TIIPI JOKINEN UUSIOPERHEEN KIRJOITTAVA TAITEILIJA-ÄITI, JOKA ASUU PUUTARHAN YMPÄRÖIMÄSSÄ IKIVANHASSA PUUTALOSSA JÄRVEN RANNALLA, JA TYKKÄÄ KIRJOISTA, KANOISTA JA KAHVIHETKISTÄ. VIIMEISIN TEOS, YHDESSÄ KRISTIINA KUNNAKSEN KANSSA: SUN JA MUN JÄÄKAAPPI. KAKSI KERTOMUSTA ÄITIYDESTÄ. PÄIVÄ 2021. INSTAGRAM @KEITTIOAIDIT
---------------------------------------------------
”Varkaita pimeässä”, varoitettiin paikallisessa fb-ryhmässä. ”Törkeää”, asukas kirjoitti ja kertoi, miten kodin turvajärjestelmä oli paljastunut hiipparin saapuneen jopa lukitulle takapihalle.

Päivittelen tilannetta nukkumaan mennessä, mutta puoliso ei usko kenenkään eksyvän syrjäseudulle tai ainakaan tähän taloon, kun eihän meillä ole edes mitään varastettavaa, hän nauraa, mutta yöllä herään meteliin.

Syksyn ensimmäinen myrsky tärisyttää kattopeltejä ja pärskyttää vettä ikkunoihin, taivuttaa tammea, tempaa yöperhosen villiin tanssiin ja rohkeimmatkin ötökät piiloutuvat koloihinsa. Puurakennus natisee ja ehkä se herättää koiran, joka nousee kuulostelemaan outoja ääniä, katsoo emäntäänsä kuin kysyen arviota tilanteesta.

Tuuli tuuppii ulkona tyhjää ämpäriä. Olen nähnyt levottomia unia, mutta tämä ei ole unta. Katselen kattoon kiilautuvaa valoviivaa. Se liikkuu nurkasta nurkkaan, häviten nopeasti ja ilmestyen yhtä yllättäen. Ei metsässä ole valoja, mietin näkemääni ja tajuan, että ei kukaan ole kävelyllä tähän aikaan, tällä ilmalla, täällä, meidän pihassa.

– Mutta joku seisoo ikkunan takana, supatan puolisolle, joka lähtee tarkistamaan tilannetta.

– Kuka siellä on? kysyn miehen saapuessa sisälle. Mielessäni vilisee vaihtoehtoja ja useimmat pelottavat.

– Tule katsomaan, hän sanoo.

Kun saavun puutarhaan, erotan pikkuruisen hahmon pähkinäpensaan juurella. Pihalla on mummo. ”Ette kai te seuraa minua?”, hän huutaa. Ohut tuulitakki on tiukasti kiinni, nyöri vedetty hupussa kireälle, vain silmät näkyvät ja ryppyinen iho, ”mutta en minä ole karannut”, hän kiljuu ja juoksee piiloon kuusen taakse.

– Olet kylmissäsi, mies sanoo.

Mummo nyökkää ja katselen kukkapenkissä seisovan sisätossuja, paljaita nilkkoja, liian lyhyitä lahkeita ja märkiä flanellihousuja.

Vanhus työntää kädellään kaikkea kaunista kauemmaksi, kiertää talon ja saapuu ulko-ovelle, nykii kahvasta ja väittää tulleensa ovesta. Ja tottahan se on, jostain hän on lähtenyt. Joku jossain miettii, missä vanhus on, ehkä vanhainkodin yövartija on huomannut raolleen jääneen oven, mutta ei – ”kukaan ei kaipaa mummoa”, sanoo poliisi saapuessaan paikalle: ”Mutta kyllä me tädille joku paikka löydetään”.

Totta kai ajattelen isovanhempiani ja kuinka kamalaa olisi, jos oma äitini seisoisi myrskyssä, sohisi valolla omenapuun oksia ja pelkäisi paikalle saapuneita auttajia. Mutta vielä enemmän minua kauhistuttaa ajatus, että olisin itse kadottanut suunnan ja käsityksen.

Että valo loistaisi, mutta en tajuaisi näkemääni. Että tärkeintä olisi eteneminen ja ettei kukaan saa minua kiinni. Että en luottaisi lähelle tulleeseen, että olisin mielummin yksin, metsässä oman totuuteni kanssa. Sydän hakaten harppoisin sateen pehmentämällä rantatöyräällä, kun joutsenet huutavat lähtöä ja metsä hiljenee talven tullen, kun aamulla maassa on kuuraa ja minulla olisi jalassani sisätossut.

Sitäkö apostoli Matteus tarkoitti kirjoittaessaan: ”Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys.” Mietin, millaista se olisi. Kun valo on kirkas, mutta en tekisi tiedolla mitään, eikä näkymä avautuisi tai näkemäni lisäisi ymmärrystäni, että olisin kuin mummo pihalla, sateenpieksämä poloinen.

Kävellessämme takaisin kodin lämpöön, kauhistelen tapahtunutta, mutta mieheni tarttuu minua kädestä ja sanoo: -Ilman taskulamppua, vanhus olisi eksynyt rantaan ja olisimme löytäneet hänet vasta aamulla. Eikö se kuitenkin ollut valo, joka pelasti naisen?

[rita4]

Totta kai ajattelen isovanhempiani ja kuinka kamalaa olisi, jos oma äitini seisoisi myrskyssä, sohisi valolla omenapuun oksia ja pelkäisi paikalle saapuneita auttajia. Mutta vielä enemmän minua kauhistuttaa ajatus, että olisin itse kadottanut suunnan ja käsityksen.

Että valo loistaisi, mutta en tajuaisi näkemääni. Että tärkeintä olisi eteneminen ja ettei kukaan saa minua kiinni. Että en luottaisi lähelle tulleeseen, että olisin mielummin yksin, metsässä oman totuuteni kanssa. Sydän hakaten harppoisin sateen pehmentämällä rantatöyräällä, kun joutsenet huutavat lähtöä ja metsä hiljenee talven tullen, kun aamulla maassa on kuuraa ja minulla olisi jalassani sisätossut.

Sitäkö apostoli Matteus tarkoitti kirjoittaessaan: ”Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys.” Mietin, millaista se olisi. Kun valo on kirkas, mutta en tekisi tiedolla mitään, eikä näkymä avautuisi tai näkemäni lisäisi ymmärrystäni, että olisin kuin mummo pihalla, sateenpieksämä poloinen.

Kävellessämme takaisin kodin lämpöön, kauhistelen tapahtunutta, mutta mieheni tarttuu minua kädestä ja sanoo: -Ilman taskulamppua, vanhus olisi eksynyt rantaan ja olisimme löytäneet hänet vasta aamulla. Eikö se kuitenkin ollut valo, joka pelasti naisen?

Tästä kirjoituksesta nousi mieleeni moniakin ajatuksia, vertauskuvia, siitä, kun ihminen on kuin myrskyn armoilla, eikä näy valoa, suojaa, turvapaikkaa mistään. Kuinka monet täällä kotimaassammekin ovat kuin myrskyn silmässä, elämänsä tilanteissa, eikä ketään kiinnosta, miten voit, jaksat, eivät he välitä heikoimmasta, uupuvasta, vaan kulkevat vain ohitse tylysti, ja pidetään vain tärkeimpänä, että itellä on asiat hyvin, kunnossa. Mutta hei, voiko itellä, ohi kulkevalla, välinpitämätömällä, kuitenkaan omat asiat olla kunnossa sisäisesti, jos ei löydy sääliä, auttavaa mieltä toista heikoimmassa tilanteessa olevaa kohtaan? Eikö näy sydämen valoa, ei rakkautta lähimmäistään kohtaan, ..

Näkisin,että monet ovat eksyneet jonnekin kauaksi kodistaan,eksyneet vääränlaiseen luulotteluun, ettei minun tarvitse välittää toisista ihmisistä, vaan vain itsestäni, ja siellä tulee lopulta vilu ja nälkä, eikä löydykkään auttajaa, auttavaa kättä, kun oli itse kääntänyt selkänsä, sekä sydämensä ylpeästi, raa'asti pois, kun oli joku pyytänyt, olisi tarvinnut apua. Sen minkä jälkeensä jättää, niin sen saattaa jonakin päivänä löytää edestään. Mieti, onko se näin? Silloin kun sitten itse tarvisisi apua, rinnalla kulkijaa, vaikeina aikoina, niin sitä ei ehkä löydykkään, vaan sitä, mitä itse kylvää, sitä myöskin niittää.

Välinpitämättömässä sydämessä ei pala Jumalan rakkauden valo, vaan sieltä on valot katkaistu pois, on pimeää... Ja ne voi sinne jälleen laittaa palamaan Herra Jeesus, kun kääntyy ylpeydestään, ym, tekee parannuksen, pyytää Jeesukselta syntejään anteeksi, nöyrtyy, kuolee lihansa tahdolle, maailmalle ja palaa ristin juurelle, Golgatalle, Mestarimme verellä pestäviksi. Silloin syttyy jälleen taivasvalo palamaan sydämeen kylmenneeseen, pimeään..

Gal. 6:
7 Älkää eksykö, Jumala ei salli itseänsä pilkata; sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää.
8 Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää.
9 Ja kun hyvää teemme, älkäämme lannistuko, sillä me saamme ajan tullen niittää, jos emme väsy.
10 Sentähden, kun meillä vielä aikaa on, tehkäämme hyvää kaikille, mutta varsinkin uskonveljille.

Luuk. 11:
33 Ei kukaan, joka sytyttää lampun, pane sitä kätköön eikä vakan alle, vaan panee sen lampunjalkaan, että sisälletulijat näkisivät valon.
34 Sinun silmäsi on ruumiin lamppu. Kun silmäsi on terve, on koko sinun ruumiisi valaistu, mutta kun se on viallinen, on myös sinun ruumiisi pimeä.
35 Katso siis, ettei valo, joka sinussa on, ole pimeyttä.
36 Jos siis koko sinun ruumiisi on valoisa eikä miltään osaltaan pimeä, on se oleva kokonaan valoisa, niinkuin lampun valaistessa sinua kirkkaalla loisteellaan."

Jos sydäntemme lamppu on sammumassa, niin sen saa uudestaan ladattua täyteen virtaa, vain menemällä ristin juurelle, tekemään parannusta, muuttumaan ajatuksiltamme, sekä käytökseltämme, haluten välittää toisista, kärsivästä, koska kun huomioit toisen hädän, ja tahdot auttaa, niin saat sen kaiken vaivannäkösi takaisin Herralta: monin kertaisena hyvänä, siunauksena..

Annetaan lamppujemme palaa ja ollaan Herran käytössä, käytettävinään, eikä väsytä, ei lasketa näkemäämme vaivaa, uhrauksiammekaan, sillä meillä on niin hyvä, sekä rakastava Isä, Jumala taivaassa, joka kyllä palkitsee kaiken työmme, vaivannäkömme moninkertaisesti. Ei rahalla, ei, vaan sillä hyvällä, mitä oikeasti tarvitsemmekin.

2. Sam. 22:
21 Herra tekee minulle minun vanhurskauteni mukaan; minun kätteni puhtauden mukaan hän minulle maksaa.
22 Sillä minä olen noudattanut Herran teitä enkä ole luopunut pois Jumalastani, jumalattomuuteen.
23 Kaikki hänen oikeutensa ovat minun silmieni edessä, enkä minä poikkea hänen käskyistänsä.
24 Minä olen vilpitön häntä kohtaan ja varon itseni pahoista teoista.

25 Sentähden Herra palkitsee minulle vanhurskauteni mukaan, sen mukaan kuin olen puhdas hänen silmiensä edessä.
26 Hurskasta kohtaan sinä olet hurskas, nuhteetonta sankaria kohtaan nuhteeton;
27 puhdasta kohtaan sinä olet puhdas, mutta kieroa kohtaan nurja.
28 Ja sinä pelastat nöyrän kansan, mutta sinun silmäsi ovat ylpeitä vastaan, sinä alennat heidät.
29 Sillä sinä, Herra, olet minun lamppuni; Herra valaisee minun pimeyteni.

Avaa sydämesi ovi Jeesukselle (Lauluyhtye Pasunat)