Miten usko uudistuu?

[rita4]

25.05.2018 08:30 (päivitetty 22:51)
Jaakko Pirttiaho
Ihmisen kokoisia ajatuksia elämästä ja Jumalasta. http://www.yksinarmosta.fi
-------------------------------------------------------------------------------------------
En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:20)

Miten usko uudistuu? Tähän kysymykseen vastataan väärin, jos huomio kiinnitetään ihmiseen ja sanotaan, että ”tekemällä sitä, välttämällä tuota, luopumalla, antautumalla” ja niin edelleen. Ne kaikki ovat uskon ja sen uudistumisen seurauksia, välttämätöntä uskon siemenen satoa.

Usko uudistuu aina silloin, kun se löytää kadottamansa kohteen, Kristuksen. Usko on luottamusta Vapahtajaan, evankeliumiin, armoon ja syntien anteeksiantamukseen. Usko on jotain, mitä järki ei ymmärrä, se on hengellistä yhtymistä Jumalan Poikaan. Usko katselee Kristusta ja omistaa Hänet itselleen.

Jotkut tuntuvat pitävän uskoa pienenä asiana, kuin alkuna, jonka jälkeen tulee korostaa muita asioita, kuten pyhitystä. Mutta jos usko todella omistaa itsensä Kristuksen, miten sen lisäksi voidaan tarvita enää mitään? Uskon kautta kristitty on niin yhtä Jumalan Pojan kanssa, ettei sitä osaa oikein kuvailla. Usko imee Kristuksesta kaiken tarvittavan kuin kasvi imee maasta veden ja ravinnon. Usko samoin luovuttaa Kristukselle kaiken mistä pitää luopua, synnin, kapinan, hengellisen kyvyttömyyden, sielun murheen, kaiken.

Meidän uskomme, kristillisyytemme, hengellisyytemme – mitä ilmaisua halutaankaan käyttää – hiipuu aina, kun siltä varastetaan Kristus. Voiko niin tapahtua? Liian helposti. Kristus katoaa silloin, kun armon sijaan korostetaan ihmisen tekoja, Jumalan lahjan sijaan ihmisen mahdollisuuksia ja kristillisen pääopin, uskonvanhurskauden sijaan kaikkea muita sinänsä tärkeitä ja kristillisiä asioita.

Mutta kun hiipunut, käpertynyt ja pelokas usko kuulee evankeliumia ihanasta, armollisesta ja rakastavasta Jeesuksesta, se roihahtaa liekkeihin. Se löytää jälleen Rakastettunsa ja huudahtaa: ”Minun Herrani ja minun Vapahtajani!” ja on täynnä onnea ja iloa. Tällainen usko osoittaa kristillisiä hyveitä, auttaa lähimmäisiään ja palvelee Jumalaa, koska se mielellään jakaa sitä Kristusta, jonka on lahjaksi saanut.

Julkaistu myös Yksin armosta -sivustollani

[rita4]

En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:20)

Miten usko uudistuu? Tähän kysymykseen vastataan väärin, jos huomio kiinnitetään ihmiseen ja sanotaan, että ”tekemällä sitä, välttämällä tuota, luopumalla, antautumalla” ja niin edelleen. Ne kaikki ovat uskon ja sen uudistumisen seurauksia, välttämätöntä uskon siemenen satoa.

Usko uudistuu aina silloin, kun se löytää kadottamansa kohteen, Kristuksen. Usko on luottamusta Vapahtajaan, evankeliumiin, armoon ja syntien anteeksiantamukseen. Usko on jotain, mitä järki ei ymmärrä, se on hengellistä yhtymistä Jumalan Poikaan. Usko katselee Kristusta ja omistaa Hänet itselleen.

Otampa tämän pohdintaani, koska siinä on yksi hyvinkin tärkeä pointti, jota ei selvästikään ymmärretä ja jota en ole itsekään aikoinaan ymmärtänyt oikein.

Tiedämme jokainen, että on todella paljon niitä, jotka ovat kerran olleet ihanasti uskossa, mutta sitten syystä tai toisesta ovatkin luopuneet ja jääneet syrjään, elämään ns. uskonnollisina, muttei enää sillai uskovina, vaikka varmasti monet kuvittelevatkin olevansa yhä uskossa, kun jotkut tutut, tietyt asiat yhä pysyvät mielesssä. Mutta rukous ei ole enää sillai joka päiväistä ja palavaa, Jeesusta etsivää, nöyrtymistä Isän tahtoon, Raamattu ei enää sillai kauheesti kiinnosta, vaan se on saattanut jäädä pölyttymään, niinkuin ennen oli ennenkuin tuli uskoon. Eikä enää haluta mennä seurakuntaankaan, koska on ehkä koettu siellä jotain epämukavaa, tai on koettu arvostelua, syytöksiä, tai vain on ymmärrety jonkun sanominen loukkaavaksi, kun on koitettu ohjata oikeaan, en tiedä..?

Mutta on myöskin paljon uskovia, jotka käyvät kyllä säännöllisesti kokouksissa, ja ovat toisten mielestä jopa tosi hyviä uskovia, mutta se kaikki saattaakin olla vain; kulissin esillä pitämistä, koska sydän ei enää kuitenkaan elä täysillä Herralle, alistu tahtoonsa, tai on lähdetty etsimään helpompaa elämää: väärien, eksyneiden puhujien joukosta, joilla ei ole tuoda sanaa Herralta, vaan he tuovat esille itseään ja omia näkemyksiään Raamatusta, uskossa elämisestä, tulevaisuudesta, tms.. Sen jo huomaa siitä, kun Jeesus nimi on kuin vaikein sana sanoa ja Raamattuakin luetaan kuin uskosta osaton.

Mutta, kun halutaan uudistua uskossaan, olipa sitten kysymyksessä jo luopunut, tai vielä seurakunnassa kävijä, niin tuossa veli tuo asian hyvin selvästi ja ymmärrettävästi esille, mitä pitää tehdä, tapahtua, jotta sydän voi jälleen iloita kiittäen ja rukoillen, Sanaa tutkien elää uskossa molemmilla jaloilla seisten. Täytyy löytyä halu etsiä Jeesusta Kristusta, katsoa Häntä, sekä rukoillen anteeksi antoaan, pyytää verensä pesua sydämeen ja mieleenkin, Hyljätä ne kaikki ajatukset, monesti vääränlaiset luulotkin siitä, miten pitää elää uskovana. Ei tekojen kautta, vaan sydämen halulla oppia tuntemaan Herra Jeesus Kristus, Pelastajamme. Teoillamme me voimme toki rauhoittaa sydäntämme, että, kun minä nyt olen tehnyt näin ja noinkin, ja välillä rukoillutkin, tehnyt hyvää toisille, tms, niin kyllähän sen Jumalan nyt pitää nähdä, tajuta, miten tosissani olen ja uudistaa matkaliitonikin jälleen kerran..

Mutta ei Jumalaa voi pakottaa, eikä teoillamme ole mitään merkitystä, ne vain saatavat jopa ylpistää sydämemme, kun teemme niin paljon ansaitaksemme rakkautensa, armonsa, jne.. Tärkeintä on itselleen kuoleminen, sekä nöyrtyminen, Herran pelko.

Room. 3:
9 Miten siis on? Olemmeko me parempia? Emme suinkaan. Mehän olemme edellä osoittaneet, että kaikki, niin hyvin juutalaiset kuin kreikkalaiset, ovat synnin alla,
10 niinkuin kirjoitettu on: "Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan,
11 ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa;
12 kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään.

13 Heidän kurkkunsa on avoin hauta, kielellänsä he pettävät, kyykäärmeen myrkkyä on heidän huultensa alla;
14 heidän suunsa on täynnä kirousta ja katkeruutta.
15 Heidän jalkansa ovat nopeat vuodattamaan verta,
16 hävitys ja kurjuus on heidän teillänsä,
17 ja rauhan tietä he eivät tunne.
18 Ei ole Jumalan pelko heidän silmäinsä edessä."

19 Mutta me tiedämme, että kaiken, minkä laki sanoo, sen se puhuu lain alaisille, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä;
20 sentähden, ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto.

Tällä Raamatunpaikalla tahtoisin kuin sanoa, että meillä ihan joka ainoalla uskoa tunnustavalla on se vaara aina olemassa, että alamme suorittaa uskoa teoillamme, hurskastelullamme, tms, ja saatamme itsekin joutua lavean tien kulkijoiksi, jos emme ole varuillamme, ja hiljenny Herran edessä, odottamaan puhettaan, kun Hän puhuu meille Pyhän Henkensä kautta, ehkä nuhtelee, ojentaa, varoittaa, sanoo; ei noin pidä puhua,tai toimia. Ja Hän tekee sen meille sen takia, että Hän välittää meistä, rakastaa meitä, sekä tahtoo meidänkin kerran olevan siellä Poikansa Jeesuksen Kristuksen hääjuhlassa mukana. Siksi ystäväni; Älä loukkaannu, jos hän tahtoo sinua ohjata tai ojentaa, siirtää katseesi pois itsestäsi tai maailmasta, vääristä julistajistakin erottaa sinut ja kunhan vain annat Hänelle luvan, niin, vaikka se voikin alkuun tuntua tosi vaikealtakin, niin kuitenkin lopussa kiitos seisoo, jos ja kunhan vain alistut, nöyrryt, suostut tahtoonsa ja siirrät katseesi katsomaan vain yksin Ristin Herraan Jeesukseen Kristukseen!

Jotkut tuntuvat pitävän uskoa pienenä asiana, kuin alkuna, jonka jälkeen tulee korostaa muita asioita, kuten pyhitystä. Mutta jos usko todella omistaa itsensä Kristuksen, miten sen lisäksi voidaan tarvita enää mitään? Uskon kautta kristitty on niin yhtä Jumalan Pojan kanssa, ettei sitä osaa oikein kuvailla. Usko imee Kristuksesta kaiken tarvittavan kuin kasvi imee maasta veden ja ravinnon. Usko samoin luovuttaa Kristukselle kaiken mistä pitää luopua, synnin, kapinan, hengellisen kyvyttömyyden, sielun murheen, kaiken.

Meidän uskomme, kristillisyytemme, hengellisyytemme – mitä ilmaisua halutaankaan käyttää – hiipuu aina, kun siltä varastetaan Kristus. Voiko niin tapahtua? Liian helposti. Kristus katoaa silloin, kun armon sijaan korostetaan ihmisen tekoja, Jumalan lahjan sijaan ihmisen mahdollisuuksia ja kristillisen pääopin, uskonvanhurskauden sijaan kaikkea muita sinänsä tärkeitä ja kristillisiä asioita.

Mutta kun hiipunut, käpertynyt ja pelokas usko kuulee evankeliumia ihanasta, armollisesta ja rakastavasta Jeesuksesta, se roihahtaa liekkeihin. Se löytää jälleen Rakastettunsa ja huudahtaa: ”Minun Herrani ja minun Vapahtajani!” ja on täynnä onnea ja iloa. Tällainen usko osoittaa kristillisiä hyveitä, auttaa lähimmäisiään ja palvelee Jumalaa, koska se mielellään jakaa sitä Kristusta, jonka on lahjaksi saanut.