Meitä kuljetetaan
Lähetetty: 16.10.2018 10:58Teksti: Seppo Seppälä
Kun ikä alkaa painaa otsaa kohti maata, mieleen tulee monenlaisia ajatuksia. Lapsuuden muistot valtaavat alaa, huoli läheisistä ja heidän tulevaisuudestaan alkaa häiritä jokapäiväistä elämää, pienemmät tai suuremmat kipupisteet kehossa ottavat ajoittain vallan. Alkaa olla taas kerran asiaa taivaalliselle Isälle. Toiset meistä pyytelevät saada elää vielä tässä ajassa, toiset taas pyytelevät mahdollisimman pikaista siirtoa kirkkauteen.
En tunne olevani mikään erikoisuus tässä mielessä, vaan edellä kuvaamani mietteet tiedostan omikseni. Kuinka monesti olenkaan viime aikoina muistoissani kulkenut ”sun kaduillas, koulutie”, niin kuin koulukaupunkini poika V. A. Koskenniemi runoilee. On kulunut jo yli seitsemän vuosikymmentä siitä, kun aloin tallata Oulun Nummikatua edestakaisin kouluasunnon ja koulun välillä. Usein sattui niin, että kadun toista puolta käveli hiukan ylemmällä luokalla oleva pieni tyttö. Olikohan niin, että alitajuntani merkkasi tuon kulkijan, vaikka yhtään ainutta sanaa ei koko kouluaikana vaihdettu enkä uskaltanut keneltäkään kysyä edes tuon pienen, nätin tytön nimeä? No, sen jälkeen on vaihdettu mielipiteitä enemmänkin, kun jo yli 61 vuotta on syöty yhteisiä eväitä. Niinhän Jumala Sanassaan sanoo: ”Minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva” (1. Moos. 2:18).
Kun ylioppilaaksi päästyäni hain virkatodistusta, kirkkoherra Aarre Pyy halusi hetken keskustella kanssani. Tuo keskustelu on usein palautunut mieleeni kauniina muistona. Kirkkoherran nuorelle ylioppilaalle lausumat sanat muistan selvästi: ”Ihmiselämässä on kolme tärkeää asiaa: jumalasuhde, ammatin valinta ja puolison valinta.” Uskovan kodin kasvattamana jonkinasteinen jumalasuhde oli kohdallaan, vaikka pelastusvarmuudesta ei kannattanut kerskailla. Ammatin valinta mielestäni oli aivan selvä: minusta tulee eläinlääkäri. Kolmas kohta, puolison valinta, ei tuntunut ajankohtaiselta.
Raamatun käännöksissä esiintyvää sanaa ”sopiva” olen viime aikoina miettinyt ja katsellut sitä myös kirjahyllyni kymmenistä erikielisistä laitoksista. Alkutekstin sana kenegdo ei nimittäin viittaa sopivuuteen. Useat englantilaiset käännökset käyttävät kyllä sanaa suitable tai fit (sopiva), jopa sellaistakin ilmaisua kuin a helper who is like him (avun, joka on hänen kaltaisensa). Tämä Lamsan ilmaus lienee kauimpana masoreettisesta tekstistä. Saksalaiset käyttävät usein ilmaisua die zu ihm passt tai zur Seite stehe (joka sopii hänelle tai seisoo vierellä) (esim. Die Heilige Schrift 1961). Ainoa toistaiseksi löytämäni kenegdo-sanan alkumerkitystä tavoitteleva tulkinta on saksankielisestä käännöksestä Die Bibel, Neu bearbeitete Lutherübersetzung 1967, mutta siinäkin vain alaviitteessä sanotaan: eine Hilfe schaffen als sein Gegenüber (luoda avun hänen vastakohdakseen). Onhan se tietysti hyvä, jos aviopuoliso on sopiva, mutta jos unohdetaan, että puolison on syytä olla kenegdo, kuin hänen (mask.) vastakohtansa, silloin seurauksena ovat homo- ja lesbopariskunnat, joita jo esiintyy eri puolilla maailmaa. Tätä ei varmaankaan edes Septuagintan (LXX) kääntäjät liene tarkoittaneet kääntäessään heprean sanan kenegdo sanoilla κατ` αυτον (häntä varten).
Asevelvollisuusajan lopulla me, komppaniamme ylioppilaspojat, lähetimme yhteistuumin yliopistoihin eri tiedekuntien tutkintovaatimusten tilauksen. Minä tietenkin pyrin eläinlääketieteelliseen. Kun aikanaan saimme vastaukset, jokaiselle oli oma kirjeensä. Innokkaana avasin oman kirjeeni ja yllätyin: sisällä oli Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan esitteitä eikä eläinlääketieteellisestä riviäkään. Luonnollisesti olin pettynyt.
Armeijasta vapauduttuani lähdin Helsinkiin ja ilmoittauduin eläinlääketieteellisen tiedekunnan sisäänpääsykurssille. Itse opiskelu saamani tiedon mukaan tulisi tapahtumaan joko Norjassa tai Saksassa. Kyseinen sisäänpääsykurssi käsitti noin kuuden viikon opetuksen ja sen jälkeen kolme koetta, matematiikan, fysiikan ja kemian. Matematiikka ja fysiikka menivät läpi, mutta kemian kysymysten joukossa ei ollut yhtään ainutta, johon olisin pystynyt vastaamaan. Panin paperit laukkuuni, nousin junaan – ja kotipellolle heinätöihin. Joku nosti minun itseni valitseman tien pystyyn, niin kai on todettava.
Kansakoulunopettajan paikkoja ylioppilaspojan oli tuolloin kohtalaisen helppo saada. Sellaisessa hommassa olin ollut Kestilässä Selkälän koululla jo ennen varusmiespalvelustani ja samalle koululle olisin halunnut mennä uudestaan. Tarkastaja Murto halusi kuitenkin lähettää minut Vihannin Alpuaan, jonka suurempi koulu tarvitsi kuulemma ”miesopettajan”.
Olikohan niin, että sotainvalidiveljeni kuolema tuon vuoden aikana, syksyllä 1955, oli se heräte, joka pani minut tarkistamaan ammatinvalintaani. Joka tapauksessa tunsin kuin olisin ollut eräänlaisessa liekanarussa. Minua vedettiin määrättyyn suuntaan. Oli kuin joku olisi kuiskinut korvaani: Lähde lukemaan papiksi! – Eikä tätäkään ole tarvinnut katua. Olen saanut olla mielenkiintoisessa työssä, ja näyttää yhä vain mielenkiintoisemmalta, kun eläkepäivien kynnyksellä sain olla Raamattu Kansalle -yhdistyksen raamatunkäännöstyössä ja sen jälkeen kaksikielisen Vanhan testamentin ja kolmikielisen Uuden testamentin laadintahommassa. Siinä on saanut omistaa samalla omalle kohdalleen myös Israelin kansalle annetun lupauksen: ”...minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen” (Jer. 31:9). Me rukoilemme, ja meitä kuljetetaan!
Seppo Seppälä on valantehnyt kielenkääntäjä heprea–suomi.
[Elämä kuljetti Seppoa ja Vappua yhteen. He kihlautuivat 5.12.1954, ja heidät vihittiin Vapun kotiseurakunnan, Säräisniemen, kirkossa 1.7.1956. ps. en saanut heidän kuvaansa kopioitua]
Herra Jumala sanoi:
”Ihmisen ei ole hyvä olla
yksinään. Minä teen
hänelle avun, joka on
hänelle sopiva.”
1. Moos. 2:18.
Kun ikä alkaa painaa otsaa kohti maata, mieleen tulee monenlaisia ajatuksia. Lapsuuden muistot valtaavat alaa, huoli läheisistä ja heidän tulevaisuudestaan alkaa häiritä jokapäiväistä elämää, pienemmät tai suuremmat kipupisteet kehossa ottavat ajoittain vallan. Alkaa olla taas kerran asiaa taivaalliselle Isälle. Toiset meistä pyytelevät saada elää vielä tässä ajassa, toiset taas pyytelevät mahdollisimman pikaista siirtoa kirkkauteen.
En tunne olevani mikään erikoisuus tässä mielessä, vaan edellä kuvaamani mietteet tiedostan omikseni. Kuinka monesti olenkaan viime aikoina muistoissani kulkenut ”sun kaduillas, koulutie”, niin kuin koulukaupunkini poika V. A. Koskenniemi runoilee. On kulunut jo yli seitsemän vuosikymmentä siitä, kun aloin tallata Oulun Nummikatua edestakaisin kouluasunnon ja koulun välillä. Usein sattui niin, että kadun toista puolta käveli hiukan ylemmällä luokalla oleva pieni tyttö. Olikohan niin, että alitajuntani merkkasi tuon kulkijan, vaikka yhtään ainutta sanaa ei koko kouluaikana vaihdettu enkä uskaltanut keneltäkään kysyä edes tuon pienen, nätin tytön nimeä? No, sen jälkeen on vaihdettu mielipiteitä enemmänkin, kun jo yli 61 vuotta on syöty yhteisiä eväitä. Niinhän Jumala Sanassaan sanoo: ”Minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva” (1. Moos. 2:18).
Kun ylioppilaaksi päästyäni hain virkatodistusta, kirkkoherra Aarre Pyy halusi hetken keskustella kanssani. Tuo keskustelu on usein palautunut mieleeni kauniina muistona. Kirkkoherran nuorelle ylioppilaalle lausumat sanat muistan selvästi: ”Ihmiselämässä on kolme tärkeää asiaa: jumalasuhde, ammatin valinta ja puolison valinta.” Uskovan kodin kasvattamana jonkinasteinen jumalasuhde oli kohdallaan, vaikka pelastusvarmuudesta ei kannattanut kerskailla. Ammatin valinta mielestäni oli aivan selvä: minusta tulee eläinlääkäri. Kolmas kohta, puolison valinta, ei tuntunut ajankohtaiselta.
Raamatun käännöksissä esiintyvää sanaa ”sopiva” olen viime aikoina miettinyt ja katsellut sitä myös kirjahyllyni kymmenistä erikielisistä laitoksista. Alkutekstin sana kenegdo ei nimittäin viittaa sopivuuteen. Useat englantilaiset käännökset käyttävät kyllä sanaa suitable tai fit (sopiva), jopa sellaistakin ilmaisua kuin a helper who is like him (avun, joka on hänen kaltaisensa). Tämä Lamsan ilmaus lienee kauimpana masoreettisesta tekstistä. Saksalaiset käyttävät usein ilmaisua die zu ihm passt tai zur Seite stehe (joka sopii hänelle tai seisoo vierellä) (esim. Die Heilige Schrift 1961). Ainoa toistaiseksi löytämäni kenegdo-sanan alkumerkitystä tavoitteleva tulkinta on saksankielisestä käännöksestä Die Bibel, Neu bearbeitete Lutherübersetzung 1967, mutta siinäkin vain alaviitteessä sanotaan: eine Hilfe schaffen als sein Gegenüber (luoda avun hänen vastakohdakseen). Onhan se tietysti hyvä, jos aviopuoliso on sopiva, mutta jos unohdetaan, että puolison on syytä olla kenegdo, kuin hänen (mask.) vastakohtansa, silloin seurauksena ovat homo- ja lesbopariskunnat, joita jo esiintyy eri puolilla maailmaa. Tätä ei varmaankaan edes Septuagintan (LXX) kääntäjät liene tarkoittaneet kääntäessään heprean sanan kenegdo sanoilla κατ` αυτον (häntä varten).
Asevelvollisuusajan lopulla me, komppaniamme ylioppilaspojat, lähetimme yhteistuumin yliopistoihin eri tiedekuntien tutkintovaatimusten tilauksen. Minä tietenkin pyrin eläinlääketieteelliseen. Kun aikanaan saimme vastaukset, jokaiselle oli oma kirjeensä. Innokkaana avasin oman kirjeeni ja yllätyin: sisällä oli Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan esitteitä eikä eläinlääketieteellisestä riviäkään. Luonnollisesti olin pettynyt.
Armeijasta vapauduttuani lähdin Helsinkiin ja ilmoittauduin eläinlääketieteellisen tiedekunnan sisäänpääsykurssille. Itse opiskelu saamani tiedon mukaan tulisi tapahtumaan joko Norjassa tai Saksassa. Kyseinen sisäänpääsykurssi käsitti noin kuuden viikon opetuksen ja sen jälkeen kolme koetta, matematiikan, fysiikan ja kemian. Matematiikka ja fysiikka menivät läpi, mutta kemian kysymysten joukossa ei ollut yhtään ainutta, johon olisin pystynyt vastaamaan. Panin paperit laukkuuni, nousin junaan – ja kotipellolle heinätöihin. Joku nosti minun itseni valitseman tien pystyyn, niin kai on todettava.
Kansakoulunopettajan paikkoja ylioppilaspojan oli tuolloin kohtalaisen helppo saada. Sellaisessa hommassa olin ollut Kestilässä Selkälän koululla jo ennen varusmiespalvelustani ja samalle koululle olisin halunnut mennä uudestaan. Tarkastaja Murto halusi kuitenkin lähettää minut Vihannin Alpuaan, jonka suurempi koulu tarvitsi kuulemma ”miesopettajan”.
Olikohan niin, että sotainvalidiveljeni kuolema tuon vuoden aikana, syksyllä 1955, oli se heräte, joka pani minut tarkistamaan ammatinvalintaani. Joka tapauksessa tunsin kuin olisin ollut eräänlaisessa liekanarussa. Minua vedettiin määrättyyn suuntaan. Oli kuin joku olisi kuiskinut korvaani: Lähde lukemaan papiksi! – Eikä tätäkään ole tarvinnut katua. Olen saanut olla mielenkiintoisessa työssä, ja näyttää yhä vain mielenkiintoisemmalta, kun eläkepäivien kynnyksellä sain olla Raamattu Kansalle -yhdistyksen raamatunkäännöstyössä ja sen jälkeen kaksikielisen Vanhan testamentin ja kolmikielisen Uuden testamentin laadintahommassa. Siinä on saanut omistaa samalla omalle kohdalleen myös Israelin kansalle annetun lupauksen: ”...minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen” (Jer. 31:9). Me rukoilemme, ja meitä kuljetetaan!
Seppo Seppälä on valantehnyt kielenkääntäjä heprea–suomi.
[Elämä kuljetti Seppoa ja Vappua yhteen. He kihlautuivat 5.12.1954, ja heidät vihittiin Vapun kotiseurakunnan, Säräisniemen, kirkossa 1.7.1956. ps. en saanut heidän kuvaansa kopioitua]
Herra Jumala sanoi:
”Ihmisen ei ole hyvä olla
yksinään. Minä teen
hänelle avun, joka on
hänelle sopiva.”
1. Moos. 2:18.