Mitä teen kun taas lankesin
Lähetetty: 06.11.2013 21:58Jaakko Pirttiaho
Haluan tässä kirjoittaa rohkeasti eräästä asiasta, joka vaivaa lähes kaikkia kristittyjä. Vaikka sivuutan tätä aihetta aika ajoin, nyt haluan kirjoittaa siitä suoraan. Kyse on meidän lankeamisistamme.
Voi olla, että me monesti katselemme toisia kristittyjä ja ajattelemme, että heillä ei luultavasti ole minkäänlaisia ongelmia. He näyttävät niin iloisilta ja eheiltä, me itse taas saatamme kokea jatkuvaa alamittaisuutta, joko jollakin tietyllä alueella tai useammillakin alueilla. Monet uskovat kokevat tästä syystä hengellistä alemmuutta - toiset näyttävät niin täydellisiltä ja itse he kokevat joutuvansa jatkuviin taisteluihin ja epäonnistumisiin. Juuri tämä asetelma on syynä siihen, miksi osa uskovista jää hiljalleen pois yhteisistä kokouksista, nuortenilloista ja seurakunnista. Voi, kunpa uskaltaisimme olla toisillemme aitoja ja rehellisiä!
Lankeaminen aiheuttaa monesti todellista ahdistusta ja pahoinvointia. Kyllä useimmat kristityt tietävät, miten tulisi elää Pyhän Jumalan edessä ja he yrittävät sitä vilpittömästi. He saattavat taistella vuosikausia tehdäkseen itsestään parempia ja monesti kuitenkin päätyvät samaan kuoppaan, josta olivat juuri nousseet. Tiedäthän mistä puhun? Me peitämme nämä kipumme toisiltamme todella hyvin, perustuuhan hyväksyntämme ja hengellinen "kuntoisuutemme" juuri nuhteettomaan vaellukseen toisten edessä.
Haluaisin vielä määritellä sanaa "lankeaminen" hieman. Joskus meillä on nimittäin tapana jaotella syntejä pieniin ja suuriin sen mukaan, miltä ne ulospäin näyttävät. Näkyvät synnit ovat suurempia ja ihmisen sisällä "piilossa" olevat luokitellaan helposti pienemmiksi ja vaarattomammiksi.
Itse haluaisin välttää tällaista jaottelua. Mielestäni lankeaminen tarkoittaa epäonnistumista Jumalan lain edessä, siis Jumalan Pyhän tahdon edessä. Jumalan tahtohan ulottuu kaikille meidän elämämme osa-alueille, esimerkiksi ulkoiseen käyttäytymiseemme, sisäisiin tunteisiimme ja ajatuksiimme ja motiiveihimme. Kun siis kirjoitan lankeamisesta, tarkoitan kaikkea tätä: valehtelemista, kateutta, juoruamista, alkoholin väärinkäyttämistä, seksuaalisia epäonnistumisia joko ajatuksin tai teoin, ylpeyttä, toisten hyväksikäyttämistä ja rakkaudettomuutta – listaa voisi jatkaa loputtomiin. Voimme siis helposti tätä listaa lukiessamme huomata (kun mietimme sitä omaa arkielämäämme vasten), että lankeaminen ei ole jotain vain todella harvoin tapahtuvaa. Me epäonnistumme Jumalan pyhän tahdon edessä joka päivä.
Lankeamisen yhteydessä on yleensä seuraavia tyypillisiä reagointimalleja. Yksi tapa on jäädä surkuttelemaan omaa itseään tyyliin "kuinka minulle saattoikaan käydä näin..?" Tässä tavassa kääriydytään oman pahan olon ympärille ja ikään kuin tarjotaan omaa katumusta Jumalalle hyvitykseksi. Tässä meidän täytyy "kurittaa" itseämme, jotta saisimme Jumalan mielisuosion takaisin. Ongelmana on vain se, ettei Jumala koskaan suostu hyväksymään meitä oman katumuksemme tähden. Ymmärrä ajatukseni tässä oikein. Jumala hyväksyy meidät aina yhteyteensä Poikansa sovitustyön tähden ja jos yritämme lisätä siihen jotain omaamme, ajattelemme, että Jeesuksen uhrikuolema ei olekaan riittävä sovittamaan meitä Jumalan kanssa.
Toinen tapa (liittyy läheisesti aikaisempaan) on Jumalalta kätkeytyminen. Lankeamisen yhteydessä meidän Jumala-kuvamme saattaa muuttua kauheaksi Tuomariksi, joka on valmis rankaisemaan meitä. Voimme kokea tehneemme sen viimeisen virheen ja nyt Jumalan armo ja rakkaus eivät ole enää meitä varten. Tai ainakin meidän tulee tehdä todellisia lupauksia elää paremmin ja korjata virheemme.
Jumala siis saattaa mielestämme vihaisena odottaa meidän muuttavan itse elämäämme, toimimaan paremmin, ennen kuin Hän hyväksyy meidät lähelleen. Saatamme myös kokea sellaista häpeää itsestämme, että haluamme siitä syystä piilottaa itseämme Jumalalta. Luulemme, ettei Hän perin pohjin tunne meitä jo valmiiksi ja yritämme salata Häneltä epäonnistumistamme. Tällöin me itse suljemme itsemme Jumalalta ja Hänen rakkaudeltaan. Tällöin saatana on saanut suuren voiton, hän on saanut meidät uskomaan, ettei Jumala enää hyväksy meitä yhteyteensä.
Vielä eräs tapa reagoida epäonnistumiseen on muuttua täydellisen välinpitämättömäksi syntiä kohtaan. Kun kerran olemme jo langenneet ja "menettäneet Jumalan mielisuosion", ei enää ole mitään väliä kuinka elämme. Peitämme sisäistä pahaa oloamme tekemällä lisää syntiä. Tämä on etenkin totta seksuaalisilla alueilla. Kun uskova kokee siinä kiusausta ja lankeaa, hän saattaa kokea sellaista häpeää ja syyllisyyttä, että ne tunteet ajavat hänet yhä syvempään lankeamiseen.
Luultavasti jokainen kristitty on käyttänyt jossain vaiheessa elämäänsä kaikkia näitä kolmea tapaa selviytyä lankeamisen tuomasta ahdistuksesta. Näiden mainittujen reagointien tulisi osoittaa meille, missä määrin Jumala-suhteemme on meidän omassa varassamme. Tuleeko meidän hyvitellä Jumalalle epäonnistumisiamme? Eikö Jeesus olekaan hyvittänyt puolestamme Jumalan pyhää vihaa syntiä kohtaan? Perustuuko rauhamme ja lepomme Jumalan kanssa siihen, mitä me itse olemme ja teemme, vai saako Jeesus olla aina ja kaikessa sisäisen rauhamme ylläpitäjä?
Olen kirjoittanut nyt näin suoraan, jotta saisin paljastettua vihollisen toimintaa elämässämme. Lukemattomat kristityt käyvät omien heikkouksiensa kanssa valtavaa kipua tuottavaa taistelua. Jos sinä olet yksi heistä - meistä - haluan sanoa sinulle, että et ole yksin. Kanssasi samalla taistelukentällä on koko Jumalan kansa. Juuri tähän taisteluun Paavali kirjoittaa Heprealaiskirjeessä niin murtavat sanat: "Eihän meidän ylimmäinen pappimme ole sellainen, ettei hän voi sääliä meidän heikkouksiamme, sillä Hän on ollut kaikessa kiusattu samalla tavalla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme siis rohkeasti armon valtaistuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon avuksemme oikeaan aikaan" (Hepr. 4:15-16).
Silloin kun synti houkuttelee sinua eniten, kun oma olemuksesi kapinoi kaikkea Jumalan tahtoa vastaan ja kaikki henkivallat ovat kimpussasi, tarraa kiinni Vapahtajaasi kaksin käsin. Hän on sovittanut kaikki menneet, nykyiset ja tulevat syntisi! Hän ei koskaan hylkää meitä, vaan uskollisena Pappinamme antaa anteeksi kaiken mikä meitä painaa ja antaa meille syvän levon. Hän yksin kykenee vapauttamaan meidät synnin ylivallasta, me itse emme sitä pysty koskaan tekemään. Eikö juuri tätä tarkoita Psalmin sanat: "Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen" (Ps. 23:5)?
Kun siis lankeat, älä kätkeydy Jumalalta. Älä yritä tuoda Hänelle lupauksia muuttumisestasi ja vahvuudestasi. Älä myöskään heittäydy välinpitämättömäksi siitä syystä, että kuvittelet syntiesi tähden Jumalan rakkauden loppuneen sinua kohtaan. Kerro sen sijaan rakastavalle Jeesukselle kokemuksesi ja tunteesi. Tuo Hänelle epäonnistumisesi ja Hän antaa sinulle rauhan! Hän puhdistaa sinut kerta toisensa jälkeen verellään, siirtää syntisi pois, niin ettei Hän itsekään niitä enää muista (Hebr. 8:12)! Ja Hän voi armonsa kautta vaikuttaa sinussa kaunista ja harmonista elämää.
Koska Kristus riittää meille koko elämän ajaksi, myös elämämme kipeimpiinkin hetkiin, voi raamattu turvallisesti kehottaa: "Sen vuoksi, pyhät veljet, te, jotka olette osallisia taivaallisesta kutsumuksesta, kiinnittäkää mielenne tunnustuksemme apostoliin ja ylimmäiseen pappiin, Jeesukseen. Hän on uskollinen..." (Hebr. 3:1,2).
Haluan tässä kirjoittaa rohkeasti eräästä asiasta, joka vaivaa lähes kaikkia kristittyjä. Vaikka sivuutan tätä aihetta aika ajoin, nyt haluan kirjoittaa siitä suoraan. Kyse on meidän lankeamisistamme.
Voi olla, että me monesti katselemme toisia kristittyjä ja ajattelemme, että heillä ei luultavasti ole minkäänlaisia ongelmia. He näyttävät niin iloisilta ja eheiltä, me itse taas saatamme kokea jatkuvaa alamittaisuutta, joko jollakin tietyllä alueella tai useammillakin alueilla. Monet uskovat kokevat tästä syystä hengellistä alemmuutta - toiset näyttävät niin täydellisiltä ja itse he kokevat joutuvansa jatkuviin taisteluihin ja epäonnistumisiin. Juuri tämä asetelma on syynä siihen, miksi osa uskovista jää hiljalleen pois yhteisistä kokouksista, nuortenilloista ja seurakunnista. Voi, kunpa uskaltaisimme olla toisillemme aitoja ja rehellisiä!
Lankeaminen aiheuttaa monesti todellista ahdistusta ja pahoinvointia. Kyllä useimmat kristityt tietävät, miten tulisi elää Pyhän Jumalan edessä ja he yrittävät sitä vilpittömästi. He saattavat taistella vuosikausia tehdäkseen itsestään parempia ja monesti kuitenkin päätyvät samaan kuoppaan, josta olivat juuri nousseet. Tiedäthän mistä puhun? Me peitämme nämä kipumme toisiltamme todella hyvin, perustuuhan hyväksyntämme ja hengellinen "kuntoisuutemme" juuri nuhteettomaan vaellukseen toisten edessä.
Haluaisin vielä määritellä sanaa "lankeaminen" hieman. Joskus meillä on nimittäin tapana jaotella syntejä pieniin ja suuriin sen mukaan, miltä ne ulospäin näyttävät. Näkyvät synnit ovat suurempia ja ihmisen sisällä "piilossa" olevat luokitellaan helposti pienemmiksi ja vaarattomammiksi.
Itse haluaisin välttää tällaista jaottelua. Mielestäni lankeaminen tarkoittaa epäonnistumista Jumalan lain edessä, siis Jumalan Pyhän tahdon edessä. Jumalan tahtohan ulottuu kaikille meidän elämämme osa-alueille, esimerkiksi ulkoiseen käyttäytymiseemme, sisäisiin tunteisiimme ja ajatuksiimme ja motiiveihimme. Kun siis kirjoitan lankeamisesta, tarkoitan kaikkea tätä: valehtelemista, kateutta, juoruamista, alkoholin väärinkäyttämistä, seksuaalisia epäonnistumisia joko ajatuksin tai teoin, ylpeyttä, toisten hyväksikäyttämistä ja rakkaudettomuutta – listaa voisi jatkaa loputtomiin. Voimme siis helposti tätä listaa lukiessamme huomata (kun mietimme sitä omaa arkielämäämme vasten), että lankeaminen ei ole jotain vain todella harvoin tapahtuvaa. Me epäonnistumme Jumalan pyhän tahdon edessä joka päivä.
Lankeamisen yhteydessä on yleensä seuraavia tyypillisiä reagointimalleja. Yksi tapa on jäädä surkuttelemaan omaa itseään tyyliin "kuinka minulle saattoikaan käydä näin..?" Tässä tavassa kääriydytään oman pahan olon ympärille ja ikään kuin tarjotaan omaa katumusta Jumalalle hyvitykseksi. Tässä meidän täytyy "kurittaa" itseämme, jotta saisimme Jumalan mielisuosion takaisin. Ongelmana on vain se, ettei Jumala koskaan suostu hyväksymään meitä oman katumuksemme tähden. Ymmärrä ajatukseni tässä oikein. Jumala hyväksyy meidät aina yhteyteensä Poikansa sovitustyön tähden ja jos yritämme lisätä siihen jotain omaamme, ajattelemme, että Jeesuksen uhrikuolema ei olekaan riittävä sovittamaan meitä Jumalan kanssa.
Toinen tapa (liittyy läheisesti aikaisempaan) on Jumalalta kätkeytyminen. Lankeamisen yhteydessä meidän Jumala-kuvamme saattaa muuttua kauheaksi Tuomariksi, joka on valmis rankaisemaan meitä. Voimme kokea tehneemme sen viimeisen virheen ja nyt Jumalan armo ja rakkaus eivät ole enää meitä varten. Tai ainakin meidän tulee tehdä todellisia lupauksia elää paremmin ja korjata virheemme.
Jumala siis saattaa mielestämme vihaisena odottaa meidän muuttavan itse elämäämme, toimimaan paremmin, ennen kuin Hän hyväksyy meidät lähelleen. Saatamme myös kokea sellaista häpeää itsestämme, että haluamme siitä syystä piilottaa itseämme Jumalalta. Luulemme, ettei Hän perin pohjin tunne meitä jo valmiiksi ja yritämme salata Häneltä epäonnistumistamme. Tällöin me itse suljemme itsemme Jumalalta ja Hänen rakkaudeltaan. Tällöin saatana on saanut suuren voiton, hän on saanut meidät uskomaan, ettei Jumala enää hyväksy meitä yhteyteensä.
Vielä eräs tapa reagoida epäonnistumiseen on muuttua täydellisen välinpitämättömäksi syntiä kohtaan. Kun kerran olemme jo langenneet ja "menettäneet Jumalan mielisuosion", ei enää ole mitään väliä kuinka elämme. Peitämme sisäistä pahaa oloamme tekemällä lisää syntiä. Tämä on etenkin totta seksuaalisilla alueilla. Kun uskova kokee siinä kiusausta ja lankeaa, hän saattaa kokea sellaista häpeää ja syyllisyyttä, että ne tunteet ajavat hänet yhä syvempään lankeamiseen.
Luultavasti jokainen kristitty on käyttänyt jossain vaiheessa elämäänsä kaikkia näitä kolmea tapaa selviytyä lankeamisen tuomasta ahdistuksesta. Näiden mainittujen reagointien tulisi osoittaa meille, missä määrin Jumala-suhteemme on meidän omassa varassamme. Tuleeko meidän hyvitellä Jumalalle epäonnistumisiamme? Eikö Jeesus olekaan hyvittänyt puolestamme Jumalan pyhää vihaa syntiä kohtaan? Perustuuko rauhamme ja lepomme Jumalan kanssa siihen, mitä me itse olemme ja teemme, vai saako Jeesus olla aina ja kaikessa sisäisen rauhamme ylläpitäjä?
Olen kirjoittanut nyt näin suoraan, jotta saisin paljastettua vihollisen toimintaa elämässämme. Lukemattomat kristityt käyvät omien heikkouksiensa kanssa valtavaa kipua tuottavaa taistelua. Jos sinä olet yksi heistä - meistä - haluan sanoa sinulle, että et ole yksin. Kanssasi samalla taistelukentällä on koko Jumalan kansa. Juuri tähän taisteluun Paavali kirjoittaa Heprealaiskirjeessä niin murtavat sanat: "Eihän meidän ylimmäinen pappimme ole sellainen, ettei hän voi sääliä meidän heikkouksiamme, sillä Hän on ollut kaikessa kiusattu samalla tavalla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme siis rohkeasti armon valtaistuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon avuksemme oikeaan aikaan" (Hepr. 4:15-16).
Silloin kun synti houkuttelee sinua eniten, kun oma olemuksesi kapinoi kaikkea Jumalan tahtoa vastaan ja kaikki henkivallat ovat kimpussasi, tarraa kiinni Vapahtajaasi kaksin käsin. Hän on sovittanut kaikki menneet, nykyiset ja tulevat syntisi! Hän ei koskaan hylkää meitä, vaan uskollisena Pappinamme antaa anteeksi kaiken mikä meitä painaa ja antaa meille syvän levon. Hän yksin kykenee vapauttamaan meidät synnin ylivallasta, me itse emme sitä pysty koskaan tekemään. Eikö juuri tätä tarkoita Psalmin sanat: "Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen" (Ps. 23:5)?
Kun siis lankeat, älä kätkeydy Jumalalta. Älä yritä tuoda Hänelle lupauksia muuttumisestasi ja vahvuudestasi. Älä myöskään heittäydy välinpitämättömäksi siitä syystä, että kuvittelet syntiesi tähden Jumalan rakkauden loppuneen sinua kohtaan. Kerro sen sijaan rakastavalle Jeesukselle kokemuksesi ja tunteesi. Tuo Hänelle epäonnistumisesi ja Hän antaa sinulle rauhan! Hän puhdistaa sinut kerta toisensa jälkeen verellään, siirtää syntisi pois, niin ettei Hän itsekään niitä enää muista (Hebr. 8:12)! Ja Hän voi armonsa kautta vaikuttaa sinussa kaunista ja harmonista elämää.
Koska Kristus riittää meille koko elämän ajaksi, myös elämämme kipeimpiinkin hetkiin, voi raamattu turvallisesti kehottaa: "Sen vuoksi, pyhät veljet, te, jotka olette osallisia taivaallisesta kutsumuksesta, kiinnittäkää mielenne tunnustuksemme apostoliin ja ylimmäiseen pappiin, Jeesukseen. Hän on uskollinen..." (Hebr. 3:1,2).
