Ja vuodatan sydämeni

[rita4]

Hannu Melaluoto

Ja vuodatan sydämeni Ps 42:5

Vielä sananen eilisestä, kun puhuttiin muistelemisesta. Ps 77:stä voidaan päätellä, että taakse voidaan ja saa katsoa, mutta ero on siinä, missä tarkoituksessa katsotaan. Jae 12 toteaa: "Minä muistelen Herran tekoja, minä muistelen sinun entisiä ihmetekojasi". Se on aivan toista muistelua, kun katkerapitoinen muistelo menneisyyden kommelluksista ja epäonnistumisista. Jumalan teoissa on ja riittää muistelemista, kunkin omalla kohdalla tai vaikka Raamatun lehdiltä. Tämä muistelu vie ytimeen, se vie pois omasta ongelmakentästä. Siinä siirrytään uskon valtavaan maailmaan, jossa kaikki on mahdollista.

Mutta entä sitten tämä vuodattaminen. Kun esikuvallisesti juhannus on ollut ja edelleen on sateinen ja märkä. Pilvet oikein vuodattavat kosteuttaan lavealti. Se on kummasti vaimentanut perinteistä suomalaista ainakin ulkona tapahtuvaa mellastusta.

Mutta mitä vuodatus onkaan ihmissydämen tasolla. Varmaan tiesitkin, että rukousta. Se on kaikkea muuta kuin liturgista tai opittua rukousta. Siinä on sisin, koko ihminen, oikeastaan joka solu mukana. Se samalla kuvastaa ihmisen avuttomuutta. Mutta vaikka - tai juuri siksi - näin onkin, se ojentautuu ja katsoo kohden Korkeinta.

Juhannussateessa on kyse vedestä. Vuodattamisessa Raamatun lehdillä on kyse samaan viittavaasta, nimittäin kyynelistä. Laulajahan on Ps 42:4 jakeessa maininnut kyyneleet. Vuodatus on todellista ja kokonaisvaltaista, sitä jatkuu päivät ja yöt.

Tämä aika ruokkii ahneutta, itsekkyyttä ja kovuutta. Se vanha hokema, ettei mies saa itkeä, elää kukoistuskautta. Se yltää naisiinkin. Ollaan ulkoisesti kuin kivipatsaita tapahtuupa mitä tahansa. Sisin tosin saattaa voida pahoin ja oirehtia. Mutta eihän ainakaan miehen sovi ääneen ja julkisesti itkeä. Psalmissa 126 itketään. "Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat. He menevät itkien, kun kylvösiemensä vievät; he palajavat riemuiten, kun lyhteensä tuovat".

Ehkei tule kavahtaa kyyneliä. Kun mies ei itke, sitä itkuisempaa voi muun perheväen elo olla. Jumala arvostaa korkealle Daavidin vaelluksen. Katsokaamme, kuinka hän reagoi esim 1 Sam 30 luvussa. Filistealaiset olivat ryöstäneet, polttaneet ja vieneet lapset ja vaimot vangikseen. Kun Daavid ja väki tämän näkee, he korottivat äänensä ja itkivät, kunnes eivät enää jaksaneet itkeä. Tai kun Daavid saa sanoman vastustajansa Saulin kuolemasta: 2 Sam 1 luku kertoo hänen virittäneen itkuvirren. Hän jopa kehottaa: "Te Israelin tyttäret, itkekää Saulia".

Eikä Daavidin miehisyys itkujen myötä miksikään muutu. Ehkä se on päinvastoin.

Monta ihmiselämän taitekohtaa tai muutosta edeltää itkien tapahtuva kylvösiemenen vienti. Silloin yleensä on suurten kysymysten keskellä vain avuton ihminen. Silloin rukoukset eivät ole teknisiä, opittuja. Silloin sydän huutaa ja ihminen tarkoittaa aidosti, sitä mitä sanoo. Jos edes aina enää jaksaa ääneen sanoakaan. Sydämen asenne on ratkaisevaa, Jumala kuulee yhtä hyvin äänettömän kuiskauksen, tässäkään suhteessa ei ole tarvetta näytellä.

Muistathan lupauksen, joka on Jes 30 luvussa. Siinä puhutaan myös itkemisestä. "Sinä kansa, joka asut Siionissa, Jerusalemissa, älä itke. Hän on sinulle totisesti armollinen, kun apua huudat; sen kuullessaan hän vastaa sinulle kohta".

Kun elämänvirta kääntyy, silloin ei enää tarvita kyyneliä. Ne kuuluvat menneeseen. Silloin minulla on lupa muistella menneitä. Silloin minä taas saan muistella, kuinka suuria Jumala on tehnyt meitä, minuakin, kohtaan. Kuinka mahdottomuuksien Jumala muutti asiat taas mahdollisiksi.

[Tämä laulu sopii tosi hyvin veljen kirjoituksen lopuksi.]

Kun sielu äänetönnä itkee, Kaarneet