Elinaikamme on kuin ruohon, kuin kedon katoavan kukan
Lähetetty: 28.02.2019 16:31Heikki Mäkelä
"Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne."(Ps. 103:15-16)
Olin Israelissa talvisateiden aikana ja näin, kuinka maa viheriöi ja kukat kukkivat. Sitten keväällä, kun aurinko alkoi lämmittää oikein kunnolla näin myös, kuinka nopeasti vehreä ruoho muuttui ruskeaksi, kuivaksi elottomaksi korreksi. En olisi voinut uskoa, että kaikki tapahtui parissa viikossa. Muistin silloin tuon psalmin kohdan ja ymmärsin sen uudella tavalla.
Meillä Suomessakin voi nähdä, miten kukka lakastuu. Yllä olevan kuvan voikukka on jo kukkinut ja tuulikin on jo tehnyt töitään niin, että osa siemenistä on tuulen viemänä lentänyt kauas alkuperäisestä kukasta.
Ihmisen elämä on niin kuin ruohon, sanoo psalminkirjoittaja. Lapsen elämä on kasvamista nuoruuden kukoistukseen, jolloin ihminen on ulkonäöltään kauneimmillaan – niin ainakin ajatellaan länsimaisen ihmiskäsityksen mukaan. Silloin luodaan perustuksia elämälle, opiskellaan, perustetaan perheitä, rakennetaan koteja. Toteutetaan unelmia, joihin on mahdollisuus ja uneksitaan siitäkin, mihin ei ole mahdollisuuksia.
Itse olen kohta 60-vuotias. Ulkonäkö on rypistynyt ja harmaantunut, elimistö alkaa reistailla milloin mistäkin. On rytmihäiriöitä, selkäkipuja, unihäiriöitä. Enää ei rakenneta koteja, ei unelmoida hyvästä ammatista, ei opiskella uutta tutkintoa.
Tuuli on käynyt ylitseni, olen vähän niin kuin kuvan voikukka, vielä hengissä, mutta kukkiminen on jo aikoja sitten ohi.
Tässä vaiheessa alkaa kerrata elettyä elämää ja alkaa miettiä, mitä olisi ehkä pitänyt tehdä toisin. Monet sanovat, etteivät kadu mitään. Minä en voi sanoa niin, sillä vaihtaisin monta ratkaisua toisiin ratkaisuihin, joita pitäisin tällä elämänkokemuksella parempina. En kuitenkaan pääse muuttamaan valintojani enkä tekemisiäni. Elämä on kuin tuulen viemää, sitä, mikä on mennyt, ei enää ole ja itse olen lakastunut kuin voikukka.
Ellemme lue alussa olevasta psalmista muuta kuin nuo pari jaetta, voimme heittää toivomme kuin lakastunut voikukka heitetään menemään. Tämän psalmin on kuitenkin Daavid, joka oli kuningas ja siksi luulisi, ettei hänellä ole tavallisen ihmisen elämästä oikeaa käsitystä. Hänellähän oli kaikkea, kotina oli linna, jota ei tarvinnut itse siivota eikä korjata, vaan työn tekivät palvelijat. Silti Daavid näki ihmisen elämän vajavaisuuden, sen hetken kestävän kukoistuksen ja sen jälkeen lakastumisen.
Daavid jatkoi: "Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka häntä pelkäävät, ja hänen vanhurskautensa lasten lapsille, niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja muistavat hänen käskynsä ja noudattavat niitä. "(Ps. 103:17,18)
On siis sentään jotakin, joka kestää tuulen ja auringon eikä lakastu ajan kuluessa. Daavid sanoo Jumalan armosta, että se on ikuinen hänen omilleen, jotka pysyvät hänen liitossaan ja pitävät hänen käskynsä ja elävät niiden mukaan.
Hienoa, Jumalan armo on ikuista, mutta entä nuo ehdot, joilla armo on ikuista? Pitää pysyä liitossa, muistaa käskyt ja elää niiden mukaan!
Minä en pysty siihen. Mutta ei pystynyt Daavidkaan. Hän murhautti sotilaansa ja otti tämän vaimon itselleen. Hän kyllä jäi kiinni rikoksestaan, mutta käskyjä hän rikkoi. Miten hän siis voi kirjoittaa käskyjen noudattamisesta ja liiton pitämisestä?
Daavid kirjoitti samassa psalmissa aikaisemmin:" Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme. " (Ps. 103: 11, 12.) Daavid oli saanut itse kokea Jumalan armon ja anteeksiantamuksen peruuttamattomista teoistaan ja siitä hän ylisti Jumalaa.
Elämmepä elämäämme missä vaiheessa tahansa, lapsuudessa, nuoruuden kukoistuksessa, keski-iässä tai vanhuudessa, saamme luottaa ikuisesti kestävään Jumalan armoon. Sen Jumala on vahvistanut antamalla meille "ainokaisen Poikansa," ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä."(Joh. 3: 16). Hänessä on sovitettu kaikki syntimme, laiminlyöntimme, väärät valintamme, pahat sanamme, rumat ajatuksemme, epäilykset, eksymiset – luetteloa voi itse kukin jatkaa oman elämänsä kokemuksilla.
Jumalan armo ei kuivu niin kuin ruoho eikä lakastu niin kuin kukka, vaan kukoistaa ikuisesti.
"Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne."(Ps. 103:15-16)
Olin Israelissa talvisateiden aikana ja näin, kuinka maa viheriöi ja kukat kukkivat. Sitten keväällä, kun aurinko alkoi lämmittää oikein kunnolla näin myös, kuinka nopeasti vehreä ruoho muuttui ruskeaksi, kuivaksi elottomaksi korreksi. En olisi voinut uskoa, että kaikki tapahtui parissa viikossa. Muistin silloin tuon psalmin kohdan ja ymmärsin sen uudella tavalla.
Meillä Suomessakin voi nähdä, miten kukka lakastuu. Yllä olevan kuvan voikukka on jo kukkinut ja tuulikin on jo tehnyt töitään niin, että osa siemenistä on tuulen viemänä lentänyt kauas alkuperäisestä kukasta.
Ihmisen elämä on niin kuin ruohon, sanoo psalminkirjoittaja. Lapsen elämä on kasvamista nuoruuden kukoistukseen, jolloin ihminen on ulkonäöltään kauneimmillaan – niin ainakin ajatellaan länsimaisen ihmiskäsityksen mukaan. Silloin luodaan perustuksia elämälle, opiskellaan, perustetaan perheitä, rakennetaan koteja. Toteutetaan unelmia, joihin on mahdollisuus ja uneksitaan siitäkin, mihin ei ole mahdollisuuksia.
Itse olen kohta 60-vuotias. Ulkonäkö on rypistynyt ja harmaantunut, elimistö alkaa reistailla milloin mistäkin. On rytmihäiriöitä, selkäkipuja, unihäiriöitä. Enää ei rakenneta koteja, ei unelmoida hyvästä ammatista, ei opiskella uutta tutkintoa.
Tuuli on käynyt ylitseni, olen vähän niin kuin kuvan voikukka, vielä hengissä, mutta kukkiminen on jo aikoja sitten ohi.
Tässä vaiheessa alkaa kerrata elettyä elämää ja alkaa miettiä, mitä olisi ehkä pitänyt tehdä toisin. Monet sanovat, etteivät kadu mitään. Minä en voi sanoa niin, sillä vaihtaisin monta ratkaisua toisiin ratkaisuihin, joita pitäisin tällä elämänkokemuksella parempina. En kuitenkaan pääse muuttamaan valintojani enkä tekemisiäni. Elämä on kuin tuulen viemää, sitä, mikä on mennyt, ei enää ole ja itse olen lakastunut kuin voikukka.
Ellemme lue alussa olevasta psalmista muuta kuin nuo pari jaetta, voimme heittää toivomme kuin lakastunut voikukka heitetään menemään. Tämän psalmin on kuitenkin Daavid, joka oli kuningas ja siksi luulisi, ettei hänellä ole tavallisen ihmisen elämästä oikeaa käsitystä. Hänellähän oli kaikkea, kotina oli linna, jota ei tarvinnut itse siivota eikä korjata, vaan työn tekivät palvelijat. Silti Daavid näki ihmisen elämän vajavaisuuden, sen hetken kestävän kukoistuksen ja sen jälkeen lakastumisen.
Daavid jatkoi: "Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka häntä pelkäävät, ja hänen vanhurskautensa lasten lapsille, niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja muistavat hänen käskynsä ja noudattavat niitä. "(Ps. 103:17,18)
On siis sentään jotakin, joka kestää tuulen ja auringon eikä lakastu ajan kuluessa. Daavid sanoo Jumalan armosta, että se on ikuinen hänen omilleen, jotka pysyvät hänen liitossaan ja pitävät hänen käskynsä ja elävät niiden mukaan.
Hienoa, Jumalan armo on ikuista, mutta entä nuo ehdot, joilla armo on ikuista? Pitää pysyä liitossa, muistaa käskyt ja elää niiden mukaan!
Minä en pysty siihen. Mutta ei pystynyt Daavidkaan. Hän murhautti sotilaansa ja otti tämän vaimon itselleen. Hän kyllä jäi kiinni rikoksestaan, mutta käskyjä hän rikkoi. Miten hän siis voi kirjoittaa käskyjen noudattamisesta ja liiton pitämisestä?
Daavid kirjoitti samassa psalmissa aikaisemmin:" Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme. " (Ps. 103: 11, 12.) Daavid oli saanut itse kokea Jumalan armon ja anteeksiantamuksen peruuttamattomista teoistaan ja siitä hän ylisti Jumalaa.
Elämmepä elämäämme missä vaiheessa tahansa, lapsuudessa, nuoruuden kukoistuksessa, keski-iässä tai vanhuudessa, saamme luottaa ikuisesti kestävään Jumalan armoon. Sen Jumala on vahvistanut antamalla meille "ainokaisen Poikansa," ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä."(Joh. 3: 16). Hänessä on sovitettu kaikki syntimme, laiminlyöntimme, väärät valintamme, pahat sanamme, rumat ajatuksemme, epäilykset, eksymiset – luetteloa voi itse kukin jatkaa oman elämänsä kokemuksilla.
Jumalan armo ei kuivu niin kuin ruoho eikä lakastu niin kuin kukka, vaan kukoistaa ikuisesti.