Hengellisestä konkurssista tuli tie armoon

[rita4]

Mika Vehkasaari

Olin uskonelämäni alkuvuosina mielestäni aika nopeasti kasvanut kristitty ja sellaista palautetta sain jopa muiltakin uskovilta. Kerran, kuin puolihuolimattomasti, tulin rukoilleeksi: "Kun kerran olen näinkin pitkälle päässyt kasvussani, niin haluaisin Herra päästä vielä lähemmäksi sinua, tulla vielä enemmän sinun kaltaiseksesi ja oppia tuntemaan sinua vieläkin paremmin."

Odotin kasvuni lähtevän nousujohteisesti entisestään ylöspäin kohti Kristuksen kaltaisuutta. Odotin tuntevani itsessäni" voiman" jolla vaeltaa vieläkin arvollisemmin.

Mitä tapahtui oli minulle täydellinen järkytys. Tulin rähmälleni pyhyydestäni. Hedelmä, jota olin kuvitellut omaavani, tuntui luisuvan käsistäni. Olin ihmeissäni siitä, mitä minulle oikein oli tapahtumassa. Synnit, jotka kuvittelin jo voittaneeni, nostivat uudelleen päätään. Lisäksi asiat, joiden en edes kuvitellut olevan minun ongelmiani, tulivat sisään elämääni. Oli kuin koko maailma kaikkine himoineen, haluineen ja mielitekoineen olisi vyörynyt vastustamattomasti ylitseni.

Olin aivan kauhuissani ja yritin entistä kovemmin elää Jumalan tahdon mukaisesti - mutta turhaan, sillä en vain pystynyt siihen. Minusta alkoi tuntua, että Jumalan on täytynyt hylätä minut, tai että ainakin vähintään minun itseni oli täytynyt luopua uskostani, koska tein syntiä ja jopa halusin tehdä sitä. Aina en edes mitenkään taistellut syntiä vastaan, vaan täysin välinpitämättömänä tartuin tilaisuuteen ja toimin väärin.

Koin olevani pelastuksen menettäneenä kirjaimellisesti putoamassa kadotukseen vailla toivoa. Tuossa olotilassani koin ensimmäisen kerran vahvasti täydellisen epätoivon ja syntisyyden uskovana ollessani. Tunsin, että ellen kelpaa tällaisenani kuin olen - näin huonona uskovana, en voi milloinkaan päästä Jumalan luo.

Vasta tuolloin minulla ei ollut kerrassaan mitään muuta mihin tarttua pelastuksekseni, kuin ainoastaan Jumalan lahjaksi antama armo Kristuksessa ja sen perustana oleva Kristuksen sovituskuolema ristillä. Vasta nyt, kun omat voimani ja ponnisteluni kristillisessä vaelluksessa olivat katkerasti tyystin loppuneet, näin yksin Kristuksen riittävänä.

Tähän saakka olin enemmän tai vähemmän luottanut omaan vaellukseeni tai ainakin hyvää haluavaan tahtotilaani. Mutta kaiken murennuttua ja tultuani hengellisesti täydelliseen konkurssiin, jäi turvakseni yksin Kristus.

Turva yksin Kristuksessa toikin sitten helpotuksen, rauhan ja levon sisimpään suorituskeskeisestä kristillisyydestäni. Keskeneräisyyteni ei poistunut, mutta tunsin pelastuvani sittenkin - tällaisenani - Kristuksen tähden.

Kaikki se alun "kasvaneisuus" olikin ollut vain omin voimin ylläpidettyä kristillistä ulkokuorta, jossa Kristus ei vaikuttanut Hänen hedelmäänsä minun levätessäni keskeneräisenä Hänessä. Jumalan täytyi särkeä tämä omavoimainen omavanhurskauteni uskovana, jotta puhtaasti vain yksin Jeesus olisi turvanani - se oli Pyhän Hengen työtä elämässäni. Näin turhat kuvitelmat ja väärät käsitykset omasta kasvaneisuudestani tai hyvyydestäni karisivat ja Kristus kirkastui minulle kaikkiriittävänä.

Tämä totuus ja luottamus yksin Kristukseen ei iskostunut minuun lopullisesti tuon yhden prosessikerran kautta, vaan Jumalan täytyy näköjään jatkuvasti osoittaa minulle oma turmeltuneisuuteni ja epätäydellisyyteni. Näin Jumala pitää minut pienellä paikalla niin, että en voi missään määrin luottaa itseeni suhteessani Jumalaan. Näin myös jatkuvasti Jumala muistuttaa minua siitä, että vain Kristus on riittävä alusta loppuun saakka.

On suurta Jumalan armoa, että ihminen pysyy syntisenä itsessään ja tiedostaa sen, sillä silloin autuuden luottamuksen kohteena on yksin Kristus, eikä ihminen ala luottamaan omiin suoritteisiinsa tai aikeisiinsa. Silti minun on ajoittain hyvin vaikea hyväksyä tätä karvasta keskeneräisyyttäni, vaikka sen tarkoitus onkin varjella minun säilymiseni yksin Kristuksessa. Mutta Herra armahtaa minua tästäkin.

Siunausta kaikille lukijoille

[rita4]

Koin olevani pelastuksen menettäneenä kirjaimellisesti putoamassa kadotukseen vailla toivoa. Tuossa olotilassani koin ensimmäisen kerran vahvasti täydellisen epätoivon ja syntisyyden uskovana ollessani. Tunsin, että ellen kelpaa tällaisenani kuin olen - näin huonona uskovana, en voi milloinkaan päästä Jumalan luo.

Vasta tuolloin minulla ei ollut kerrassaan mitään muuta mihin tarttua pelastuakseni, kuin ainoastaan Jumalan lahjaksi antama armo Kristuksessa ja sen perustana oleva Kristuksen sovituskuolema ristillä. Vasta nyt, kun omat voimani ja ponnisteluni kristillisessä vaelluksessa olivat katkerasti tyystin loppuneet, näin yksin Kristuksen riittävänä.

Tähän saakka olin enemmän tai vähemmän luottanut omaan vaellukseeni tai ainakin hyvää haluavaan tahtotilaani. Mutta kaiken murennuttua ja tultuani hengellisesti täydelliseen konkurssiin, jäi turvakseni yksin Kristus.

Tässä on varmastikin meille monille koskettava ja puhutteleva, ehkä jopa herättäväkin kohta, miten me itse olemme valitettavan usein jopa kuvitelleet, että: "Kyllähän minä osaan, pystyn tekemään työtä Herralle ja olemaan käytettävissäänkin, kun kuitenkin luen Raamattua, rukoilenkin ja käyn seurakunnassakin!"

Ehkä tuo ajatus ei kolahtanut juuri sinulla, mutta uskallan sanoa, että se kolahtaa hyvinkin monilla, jotka uskovat oman hyvytensä, pyhyytensä, jopa oikeanlaisen suhteen Jeesukseen omistamisellaan kykenevänsä olemaan Herran työpöydällä, käytössä..etten ihan sanoisi Luulevat, mieltävät itsensä olevan jopa parempia uskovina kuin muut ovat. Ja ehkei ole koskaan kuitenkaan tuntenut/kokenus aitoa synnintuntoa, katumustakaan, niin Herran Jeesuksen pitää pudottaa kuin takasin polvilleen ja näyttää totuus. Niin kuin tuossa velikin kertoo miten ensin mielessään koki ja kuvitteli olevansa jo niin hyvä ja pyhä... Mutta kuinkas kävikään lopulta, kun Herra pudotti omavoimaisuudestaan ja näytti totuuden ..

Kuinka moni luottaa ainakin siihen; hyvää tahtovaan olomutoonsa, elikkäs, kun tahdon tehdä, tahdon olla, tahdon hyvää, tms, niin pakkohan Herran on minua myöskin käyttää työssään sekä palvelijanaan tehtävissään.. Mutta ystävät rakkaat; Jumalalla ei koskaan ole eikä koskaan edes tule koskaan mitään pakkoa käyttää.. vaikkapa nyt minua, sinua, ketään, jos Hän niin vain päättää.

Kaikki on armoa että saamme olla Herramme käytössä vaikka ihan pienessäkin ja ehkä jopa mitättömältäkin tuntuvassa tehtävässä, asiassa.. On hienoa kun saa olla käytössään ja ymmärtää, että; Voima ja viisaus, aivan kaikki tulee yksin valkeuksien Isältä, Jumalalta, emmekä kukaan, ei yksikään, oppinutkaan, tai puhetaitoinen mies tai nainen voi olla Isän käytössä, jos Hän ei ensin sitä meille anna, vaikuta ja vahvista Henngellään..

Pysytään siis siellä verisen ristin juurella päivittäin ja pyritään tekemään sekä elämään elämäämme, niin että mekin voisimme olla sekä myöskin kuin loistaa pimenevään maailmaan Kristus valoa, joka tulee vain nöyrään ja herkkään sydämeen.. Saada olla Herramme käytössä, kun Hän pyytää meitä tekemään tai sanomaan jotain..Sanomme; Minä suostun, kunhan sinä vain Herra Jeesus olet kaikessa kanssani Pyhän Henkesi kautta ja avulla!

On siis paljon parempi kokea olevansa heikko ja huono, kuin voimakas, viisas ja omavoimainen joka ei oikeastaan edes tarvitse Kristusta Jeesusta!

2. Kor. 12:
7 Ja etten niin erinomaisten ilmestysten tähden ylpeilisi, on minulle annettu lihaani pistin, saatanan enkeli, rusikoimaan minua, etten ylpeilisi.
8 Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta.

9 Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.
10 Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä.

Kaikki se alun "kasvaneisuus" olikin ollut vain omin voimin ylläpidettyä kristillistä ulkokuorta, jossa Kristus ei vaikuttanut Hänen hedelmäänsä minun levätessäni keskeneräisenä Hänessä. Jumalan täytyi särkeä tämä omavoimainen omavanhurskauteni uskovana, jotta puhtaasti vain yksin Jeesus olisi turvanani - se oli Pyhän Hengen työtä elämässäni. Näin turhat kuvitelmat ja väärät käsitykset omasta kasvaneisuudestani tai hyvyydestäni karisivat ja Kristus kirkastui minulle kaikkiriittävänä.

Tämä totuus ja luottamus yksin Kristukseen ei iskostunut minuun lopullisesti tuon yhden prosessikerran kautta, vaan Jumalan täytyy näköjään jatkuvasti osoittaa minulle oma turmeltuneisuuteni ja epätäydellisyyteni. Näin Jumala pitää minut pienellä paikalla niin, että en voi missään määrin luottaa itseeni suhteessani Jumalaan. Näin myös jatkuvasti Jumala muistuttaa minua siitä, että vain Kristus on riittävä alusta loppuun saakka.

On suurta Jumalan armoa, että ihminen pysyy syntisenä itsessään ja tiedostaa sen, sillä silloin autuuden luottamuksen kohteena on yksin Kristus, eikä ihminen ala luottamaan omiin suoritteisiinsa tai aikeisiinsa. Silti minun on ajoittain hyvin vaikea hyväksyä tätä karvasta keskeneräisyyttäni, vaikka sen tarkoitus onkin varjella minun säilymiseni yksin Kristuksessa. Mutta Herra armahtaa minua tästäkin.

Siunausta kaikille lukijoille