Miten vastata maallistumisen haasteeseen?

[rita4]

Julkaistu 23.11.2020 13:17
RV

Viime kuussa julkaistusta evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotiskertomuksesta ilmenee asia, joka on ollut näkyvillä jo muutaman vuoden ja tutkimuksen ajan: Suomessa perinteinen kristillisyys on väistymässä ja vaihtoehtoiset tai uushenkiset uskomukset yleistymässä erityisesti nuoremmissa sukupolvissa.

Vaihtoehtoiset terapiat, näkymätön maailma ja ennustaminen ovat monille nuorille todellisuutta, mutta ei enää kristinusko. Kolmasosa nuorista aikuisista kertoo lukeutuvansa ”etsijöihin”.

En syytä nuoria etsimisestä, mutta katson peiliin, koska en ole osannut jakaa Jeesusta tavalla, jonka he ymmärtäisivät.

Miten vastaamme tähän haasteeseen? Kuinka saisimme ihmiset kuulemaan? En usko, että vastaus on kovempaa huutaminen vaan ennemminkin paremmin eläminen – niin Jeesuksen seuraajina kuin hänen seurakuntanaan.

Peruskysymys meille kuuluu, onko Jeesus elämämme Herra? Saako hän oikeasti määrätä kaikista elämämme osa-alueista? Milloin viimeksi olemme luovuttaneet kalenterimme ja pankkitiliemme saldot hänelle? Niin herkästi alamme palvella aikamme muita jumalia: kulutusjumalaa, romanttisen rakkauden jumalaa tai oman avun jumalaa.

Alkuseurakunnan ja jokaisen todellisen Jeesus-liikehdinnän ytimessä on ollut Jeesuksen ehdoton herruus yksilön elämässä. Tälläkään hetkellä maailman voimakkaimmin kasvavilla liikkeillä ei ole rakennuksia, koulutuslaitoksia tai vapautta – monilla ei edes kirjoitettua Sanaa! Mutta se, mitä Iranin ja Kiinan kotiseurakunnilla on, meiltä tuntuu puuttuvan: ”Jeesus on Herra” -huudahduksen todellisuus.

Epäilen, että seurakuntina olemme myös menettäneet jotakin siitä dna:sta, joka alkuseurakunnalla ja kasvavilla liikkeillä on: apostolisen tiimijohtajuuden. Esitän, että yksi perussyistä seurakuntiemme nuhjaantumiselle ja voimattomuudelle on paimenten ja opettajien ylivalta liikkeessämme. Kun apostolien, profeettojen ja evankelistojen osuutta on rajoitettu, vähätelty ja tukahdutettu, ovat turvallisen tuntuiset paimenopettajat saaneet käännettyä katseemme sisäänpäin, passivoittaneet seurakunnat ja saaneet lyötyä läpi organisaatiollisen ”älä keikuta venettä” -dogmin.

Tasapainoa ei tuo kuitenkaan paimenten ja opettajien heittäminen yli laidan. Jos apostolit olisivat yksin, olisi taipumusta itsevaltaiseen johtajuuteen ja haavoitettuihin ihmisiin. Pelkät profeetat toisivat yksipuolista ja jakavaa hengellisyyttä, jopa ylihengellisyyttä. Evankelistat yksin saisivat meidät katsomaan makaronin läpi vain kaduille. Puuttuisi kokonaiskuva ja opetuslapseutus.

Mutta entäpä jos saisimme tiimeihimme kaikki viisi palveluvirkaa toimimaan toinen toistensa kutsua kunnioittaen: apostolit avaisivat uusia latuja ja mahdollistaisivat kasvua, profeetat kutsuisivat meitä kuuliaisuuteen ja haastaisivat kulttuuriamme, evankelistat toisivat ”sieluja” ja rohkaisisivat meitä muita viemään evankeliumia, paimenet hoitaisivat lampaita ja rakentaisivat rakkaudellisia suhteita kasvattaen opetuslapsia, ja opettajat auttaisivat meitä ymmärtämään Jumalaa, itseämme, totuutta – ja uskoa.

Mika Yrjölä
Kirjoittaja on Suomen Helluntaikirkon ja Helsingin Saalem-seurakunnan johtaja.